Kansankirkko vai riitautunut talo?

Suomen kirkko on elänyt tänä syksynä vaikeita aikoja, eikä sen elämä ei tule vastaisuudessakaan olemaan helppoa. Suomen kirkolla tarkoitetaan luonnollisestikin tässä yhteydessä evankelis-luterilaista kirkkoa johon kuuluu ainakin vielä noin neljä viidestä suomalaisesta.

Se joutuu kohtaamaan kasvavan jäsenkadon, sen verotusoikeudesta tullaan käymään keskustelua ja sinänsä pieni asia, sukupuolineutraali avioliittolaki, saattaa sen vaikeaan tilanteeseen. Kirkon ongelmien taustalla on myös asioita joita sen rivijäsen ei osaa kuvitellakaan.

Kirkon ja valtion erottaminen on vaikeaa.

Kirkolla on edelleen merkittävä asema ja tehtävä. Pitääkin siis kysyä sitä miksi Suomen kirkolla on tämä asema? Kirkkoa ja valtiota on hyvin vaikea erottaa toisistaan meillä Suomessa. Kyse on melkein yhtä mahdottomasta tehtävästä kuin erottaa suomen kieli suomalaisuudesta. Väite on melko rankka joten kaipaamme varmaan perusteluja.
Kysehän on siitä, että yhteiskuntamme on aikoinaan rakennettu niin sanotusti "toisen uskonpuhdistusten periaatteiden varaan." Tällä tarkoitetaan toimintaa luterilaisilla alueilla 1500-luvun lopussa, ja tuolla hankkeella oli niin kauaskantoiset seuraukset että ne näkyvät edelleen. Osa Lutherin työtoverin Melanctonin oppilaista oli näet saanut voimakkaita vaikutteita kalvinilaisuudesta. He pyrkivät siihen, että maallinen esivalta järjestäisi kirkon, koulun ja oikeuslaitoksen tehokkaaseen kalvinilaiseen tapaan. Näin haluttiin luoda hyvät edellytykset moraalisesti korkeatasoiselle kristilliselle elämälle, suorastaan luterilaiselle yhteiskunnalle.

Tämän ns. toiseksi reformaatioksi kutsutun ohjelman vaikutus tuntui voimakkaana meillä Pohjoismaissakin saakka, ja meillä varmaankin tämän vuoksi Suomea sanotaan edelleen maailman luterilaisimmaksi maaksi. Joka haluaa erottaa kirkon valtiosta tulee tiedostaa em. asia. Se projekti ei tule olemaan helppo ja muutokset aiheuttavat paljon vastustusta.

Suomen kirkko on rakentunut osana kansallisen valtion kehitystä. Sen asema on ollut erittäin suojattu. Sillä on ollut verotusoikeus ja oikeudellinen erityisasema suhteessa valtioon ja eduskuntaan. Sen johtohenkilöt ovat olleet osa kiistatonta kansallista eliittiä ja itseoikeutettuja mielipidevaikuttajia. Mutta nyt erityisasema on joutunut kyseenalaiseksi.

Kirkko on tuonut kansan keskelle koulut, kirjastot, kirjakielen ja sairaanhoidon. Vaikka sittemmin kaikki nämä tehtävät ovat siirtyneet kunnille, kirkko on väittää tänäkin päivänä olevansa kiinnostunut yhteiskuntamme toimivuudesta, sen oikeudenmukaisuudesta ja vastuullisuudesta. Kirkko perustelee verotusoikeuttaan sillä, että se saa yhteiskunnallisista tehtävistään riittävän korvauksen. Sen jako osuus yhteisöveron tuotosta on ollut lähemmäs kaksi prosenttia joka tuottaa kirkolle noin sata miljoonaa euroa vuodessa.

Mitä kirkossa on oikein tapahtunut – uskonnollisen puhetavan muutos

Monien Suomen kirkon työntekijöiden omaksuma uusi tapa puhua uskonasioista voidaan kiteyttää sanoihin notkea moderni. Kirkon homokysymys voi näyttää suurelta asialta, mutta se ei ole kirkon suurin ongelma. Kirkko on astunut selkeästi uusien johtajiensa myötä ns. notkean modernin kauteen ja se voi osoittautua hyvin vaikeaksi maaperäksi kulkea. Että se on siirtynyt notkeaan moderniin, sitä kirkko ei tiedosta.

Tietysti kirkko olisi voinut edetä homo-kysymyksessä ikään kuin sammutetuin lyhdyin. Kun sukupuolineutraali avioliittolaki on otettu käsittelyyn on kirkko kuitenkin joutunut vaikeaan tilanteeseen. Sillä olisi toisaalta oikeat avaimet selvittää tilanne. Se voisi luoda luterilaisuudesta uuden ja kestävän tulkinnan, ajan vaatimuksia kestävän ohjelman, joka pitäytyisi Raamatun sanassa mutta ei toisaalta pakottaisi ketään uskomaan järjettömiin asioihin. Jotenkin tuntuu siltä että tämä ohjelma jäänee tekemättä.

Suomen kirkon papit ovat vuosikymmenien ajan harjoittaneet ns. heikon veljen- etiikkaa. Yliopistossa on omaksuttu varsin tieteellinen maailmankuva, ja raamattu-kritiikki on jokaiselle tuttu asia. Seurakuntatyössä on kuitenkin puhuttu aivan toisesta rekisteristä koska tietämätöntä ja ymmärtämätöntä seurakuntalaista ei ole sopinut loukata. Kirkon johtajat ovat olleet heikon veljen-etiikan parhaimpia edustajia.

Nykyään luterilainen saarna voidaan pitää aivan hyvin vaikka siinä ei perinteisessä luterilaisessa mielessä puhuta laista ja evankeliumista. Notkeassa modernissa on kyse perinpohjaisesta muutoksesta tavassa ajatella ja puhua. Seuraavassa lyhyesti muutamia väitteitä siitä miten se ilmenee kirkossamme jo tänään:

I) Enää ei tarvitse uskoa, riittää että on kiinnostunut.

II) Uskosta puhuminen voidaan korvata puheella inhimillisistä ongelmista ja kärsimyksestä.

III Jos ennen puhuttiin hengellisyydestä niin nyt puhutaan henkisyydestä.

IV Jos ennen puhuttiin synnistä niin nyt puhutaan rikkonaisuudesta.

V Jeesuksesta ei tarvitse enää puhua, riittää yleislavea puhe Jumalasta.

VII Vaikea ja loukkaava käsite “sovitus” voidaan korvata jopa “läsnäololla.”

VIII Enää ei tarvitse vasta kysymyksiin, riittää että ne tunnistetaan.

Joku voisi nyt sanoa että ainakin heikon veljen-etiikasta päästään eroon. Notkea moderni puhetapa kirkonmiehen suussa on kuitenkin kuin sököpelin eli avopokerin pelaamista, jossa pelaajalla on täyskäsi mutta sitä ei käytetä koska pelitoveria ei voi loukata ja viedä siltä rahoja. Heikon veljen-etiikasta on vain tässä tilanteesa edetty heikon veljen-moraaliin, mutta kuka onkaan heikko veli?

Käynee niin, että kirkko omaksuessaan uuden puhetavan tekee vielä enemmän tilaa konservatiivisille voimille. Jos tuloksena on arvotyhjiö niin se täyttyy aivan samalla tavalla kuin ns. strateginenkin tyhjiö täyttyy. Herää myös kysymys siitä, kuinka kirkko pystyy keskustelemaan muiden uskontojen, erityisesti islamin tuoman haasteen kanssa? Kriittisempi ääni voi aivan oikeutetusti kysyä, että jos joudutaan arvotyhjiöön niin monikulttuurisen yhteiskunan rakentaminen voi olla vaikeaa isäntäkulttuurin erään osa-alueen ollessa vakavassa kriisissä.

Mietteitä kirkon tulevaisuusselonteon äärellä

Suomen kirkossa on laadittu perusteellinen tulevaisuusselonteko nimeltään KIRKKO 2020. Se keskityy pääasiassa selvittämään kirkon asemaa yhteiskunnassa julkis-oikeudellisena yhteisönä. Toki se miettii myös itseymmärrystään. Hengelliset kysymykset ja oppiin liittyvät asiat se jättää tietoisesti tarkastelun ulkopuolelle.

Kun kirkon tulevaisuusselontekoa lukee niin kieltämättä tulee mieleen se, että kirkko on huolissaan monista asioista. Se pitää varmana sitä että sen saama kirkollisveron tuotto pienenee. Se ei voi pitää riveissään samaa huippukoulutettua työntekijä-armeijaa kuin vielä tänään. Seuraava sitaatti on paljastava: “Vapaaehtoistyö on kirkon tulevaisuuden kannalta merkittävä ja vastausta vaativa kysymys. Jo nyt vallitsevassa tilanteessa kirkko ei enää pysty laajentamaan ja kehittämään seurakuntatyötä palkkaamalla lisää työntekijöitä.” Kirkko tiedostaa myöskin sen, että se ei voi pitää yllä tulevaisuudessa kaikkia kiinteistöjään.

Maahanmuuttoon kirkko ottaa tulevaissuuselonteossaan hyvin myönteisen kannan. Se on valmis uhraamaan voimavarojaan erilaisten kultuurien ymmärtämiseen. Se näkee maahanmuuton prosesssina joka auttaa suomalaisia muokaamaan omaa identiteettiänsä ja maailmankuvaa. Tulevaisuusselonteko on kieltämättä tehty suurella vaivalla. Tuntuu kuitenkin siltä että sen kriittiseltä tuntuvan vireen takana on pelko siitä, että kirkko menettää asemiaan lähinnä taloudellisesti. Selonteko on toiveikas mutta siitä puuttuu oikea krittinen äänensävy.

Lopuksi

Kirkolla on edessään vain ongelmia. Se on jakaantunut ja se joutuu tietyllä tavalla mielistelemään valtiovaltaa pitääkseen asemansa ja säilyttääkseen verotusoikeutensa. Sillä ei ole kunnollista raamattuteologiaa. Se joutuu pohtimaan sitä, kummat ovat tärkeämpiä; kiinteistöt vai ihmiset. Kaiken lisäksi se ei osaa olla tarpeeksi kriittinen itseään kohtaan. Liialliset uudistukset voivat aiheuttaa konservatiivisia ja hallitsemattomia vastareaktioita.

Tämä laajahko artikkeli julkaistiin Perussuomalainen-lehdessä 15/2010.

Saarna 15.08.2010 Itsensä tutkiminen.

12 shel MMX
II rippikolun konfirmaatio
Saarna Auran kirkossa.
Itsensä tutkiminen

Evankeliumi
Luuk. 18: 9–14
Muutamille, jotka olivat varmoja omasta vanhurskaudestaan ja väheksyivät muita, Jeesus esitti tämän kertomuksen: »Kaksi miestä meni temppeliin rukoilemaan. Toinen oli fariseus, toinen publikaani. Fariseus asettui paikalleen seisomaan ja rukoili itsekseen: ’Jumala, minä kiitän sinua, etten ole sellainen kuin muut ihmiset, rosvot, huijarit, huorintekijät tai vaikkapa tuo publikaani. Minä paastoan kahdesti viikossa ja maksan kymmenykset kaikesta, siitäkin mitä ostan.’ Publikaani seisoi taempana. Hän ei tohtinut edes kohottaa katsettaan taivasta kohti vaan löi rintaansa ja sanoi: ’Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!’Minä sanon teille: hän lähti kotiinsa vanhurskaana, tuo toinen ei. Jokainen, joka itsensä korottaa, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.


Johdanto
Tässäkin joukossa on sellaisia jotka muistavat televisiomme ensimmäiset vuosikymmenet ja sitä myötä 1960-luvun loppupuolen na sitä seuraavan 1970-luvun alun. Ei televisiomme ollut vielä vuonna 1972 kuin noin puolitoista vuosikymmnetä vanha ja vasta tuolloin se oli tullut koko kansan ulottuville. Elettiin myös aikaa jolloin oli paljon yhteisiä puheenaiheita. Niinpä televiso-ohjelmista puhuttiin seuraavana päivänä aivan kuten radion annitakin oli puhuttu jo useiden edellisten vuosikymmenien aikana.

Jotkut siis varmasti muistavat esim. Sellaisen sarjan kuin Alfred Hitchkockin lyhyet erikoiset ja niiden maailman. Ne olivat kuitenkin enimmäkseen aika tragi-koomisen lopun saavia tarinoita jos niitä tarkastelee ensi katsoman perusteella, mutta niissä oli useastikin hyvin sydäntä särkevä opetus. Samoihin aikoihin kun televisoista oli tullut käytännössä koko kansan televisio ilmestyy ohjelmistoon noita lyhyitä erikoisia hieman karmivampi ohjelma-sarja eli YÖJUTTU. Ne olivat suhteellisen lyhyitä kauhukertomuksia joiden opettavai-suutta ajan hamman vain joskus kiillottaa.

Ehkä jonkun mieleen on jopa jäänyt sellainen todella lyhyt kertomus sikailevasta moottoripyöräjengiläisestä joka kuolee hyvi traagisella tavalla. Tämän kyseisen YÖJUTUN seuraavassa kohtauksessa hän sitten tulla pömähtää huoneeseen seinän läpi luukusta jossa häntä odottaa hieman hassunoloinen vanha pariskunta jolla on siellä valmiina dia-projektori, huom! powerpoint-esitystä ei oltu keksitty, ja valtaisa määrä dioja. Kaveri kysyy, siis tämä entinen moottoripyömies, että mihin hän on tullut! Vastaus on se, että hän oli tullut Helvetiin ja tuo vanha pariskunta olisi hänen kumppaneinaan siellä. Ja ohjelmassa olisi ainakin noin aluksi se, että katsottaisiin kaikki 100 000 kuvaa jotka nuo kaksi vanhusta olivat ottanee edellisen kesän lomareissulla. Tuosta vanhusparis-kunnasta ja moottoripyörämiehestä voidaan aivan hyvin käyttää nimitystä kohtalontoverit, ainakin jos ajatellaan miten heidän kohtalonsa olivat kytkeytyneet yhteen ainakin siinä kun he lopulta tuolla tavalla kohtasivat.

Mitä tämän aloituksemme kanssa ajamme takaa on ehkä siinä että kun ajattelemme asiaa niin se ei tunnut loppujen lopuksi niin kummalliselta. Siis että ihmiselämän rajan tuolla puolen voisi olla tällaista. Aina silloin tällöin tällaisiin ajatuksiin todellakin törmää ja joku on niistä laatinut vakavampiakin kirjoitelmia. Siis että olisi todellakin jo meidän elämässämme määräytyvää tällainen kohtalontoveruus. Jos olet ollut täällä vähän epäkelpo ihminen niin saat sitten tuonpuoleisessa mahdollisuuden korjata luonnettasi ja luonnehäiriöitäsi parempaan suuntaa ihmisen kanssa jolla on sinulle jotain tai jopa todella paljon annettavaa. Niin, me ihmiset olemme todella kekseliästä väkeä. Herääkin kysymys näiden hieman epäta-vanomaisten pohdiskelujemme äärellä, että liittyykö myös päivän evankeliumiteksti jotenkin tähän: Ovatko nuo kaksi temppelissä rukoilijaa, omahyväinen fariseus ja publikaani, kohtalontovereita tuossa aluksi määritellyssä merkityksessä.

Mitä tapahtui
Seuraavaksi voimme kysyä mitä päivän evankeliumissa oikein tapahtuu. Se on hyvin lyhyt kuvaus siitä mitä Jerusalemin temppelissä tapahtuu. Lyhyt kuvaus muistuttaa niin ikään lyhyttä kuvausta köyhästä naisesta joka antaa uhrilahjana kaiken mitä hän omistaa. Tämä lyhyt kuvaus johon tänään hieman paneudumme on osa jaksoa jossa on useita lyhyitä kuvauksia. Kuvaukset ovat kuitenkin lyhyydessään iskeviä ja niillä on samanlainen tähtäyspiste, pohjimmiltaan ne ajavat samaa asiaa. Jeesuksen tarkoitus on horjuttaa perinteisiä käsityksiä siitä mitä on hurskas ja hyvä elämä.

Kun Luukkaan kertomus tämän fariseus ja publikaani-kohtauksen jälkeen etenee seuraaviin jakeisiin niin saamme lukea sen miten Luukas tiivistää Markuksen evankeliumin kymmenennen luvut ns. lasten evankeliumin. Jeesus kertoo meille siitä millaista on se todellisuus joka Jumalan valtakunnassa vallitsee. Se ei ole ihmisten tekemä eikä se toimi ihmissäännöksin eikä ihmisen perimmäisen luonteen mukaisesti. Se on uusi todellisuus joka on tullut ihmisten keskuuteen.

Kaiken tämän jälkeen voimmekin kysyä toimiiko tällainen uusi maailmanjärjestys siinä laitoksessa jota Jeesuksen Kristuksen kirkoksi kutsutaan. Arviointi on aina vaikeaa, mutta Jeesus on toisaalta itse antanut arviointivälineet sanoessaan että puu kyllä tunnetaan hedelmistään. Ja tässä lyhyessä kuvauksessa jota emme edes voi sanoa kertomukseksikaan saamme vielä lisäohjeita arviointiin: ”Jokainen, joka itsensä korottaa, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.”

Selitys
Mutta on varmasti on paikallaan vielä miettiä tuon alun johdannon perusteella toimiiko asia niin, että olisikin todella olemassa ihmisiä joiden kohtalo on sidottu toisiinsa täällä ja sitten tuonpuoleisessakin. Kun lähdemme tavalla jossa on paljon leikin varjoa miettimään tuota niin pitäkäämme mielessä, että ei niin paljon pilaa ettei totta toinen puoli. Jos ei muuta niin tuollainen ajatusleikki voi saada ainakin meidät miettimään sitä mikä on oikein ja mikä ei ole oikein. Loppujen lopuksi emme näe tuonpuoleiseen.

Puhe taivaasta on vain tietyn ajan ihmisen käsityskykyyn sidottua. Tänään voimme turvallisesti puhua, jos niin vain haluamme, eri ulottuvuuksista ja taivaallekin voimme antaa nimen ”maailmankaikkeuden salaiset paikat” jos niin haluamme. Ja jos kerran elämämme ja tekojemme mitta ratkaisee osuutemme tuonpuoleiseen niin silloin emme enää pääse harjoittelemaan pois pahaa minäämme tuon kuvitteellisen kohtalontoverin kanssa, eivätkä tietysti toiset pääse oppimestareiksi hieman huonommin onnistuneille lähimmäisilleen... Näin ikävästi taitaa olla asian laita.

Mutta, mutta...
Mutta, mutta... Se asetelma jonka näemme päivän evankeliumissa ja niissä muissakin kappaleissa jotka Luukas eteemme vyöryttää tulee ihmiselämän todellisuus vastaamme. Kuvaus kahdesta rukoilijasta kertoo meille omahyväisyydestä ja uskonnollisesta ylpeydestä, synnistä ja tuhoon vievästä tavasta kohdata todellisuus. Ja kun Jeesus vähän myöhemmin puhuu lapsista ja Jumalan valtakunnasta hän asettaa meille kovia ehtoja.

Saamme monenlaisia haasteita kun luemme evankeliumia. Saamme myös välineitä arviointiin, mutta tuon arvioinnin tulisi aina vain kohdistua omaan itseemme. Muuten nuo sanat ”Jokainen, joka itsensä korottaa, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan” todellakin tuomitsevat meidät.

Mutta kyllä tuolla alussa eteemme loihtimalla näyllä kohtalon-toveruudesta olisi paljon käyttöä. Sellainenhan maailma on. Ennen kuin lähdemme tekemään taulukoita ja luokittelemaan ihmisiä niin tulisi muistaa että jokaisella ihmisellä on meille jotain annettavaa. Ei niin että meidän tulisi katsoa jonkun elämästä satatuhatta tuokiokuvaa ihan vapaaehtoisesti mutta jotain sinne päin, edes vähän. On niin helppoa tuomita toinen ja samalla oma itsensä. Jeesus tuli tähän maailmaan meidän kaikkien omaksi kohtalontoveriksi, Vapahtajaksemme. Hän sai kokea sen mitä on suvaitsemattomuus, töykeä moralismi, se että kun usko ja lapsen usko loppuu niin tilalle tulevat säännöt ja kiellot ja arvosteleva ja kasvavassa määrin tuomitseva asenne ja lopulta viha toista ihmistä kohtaan. Ottaessaan ihmisten vihan päällensä ja ollessaan kuuliainen Jumalalle, Isälleen hän avasi meille tien toiseen maailmaan.

Oman syntisyytensä löytäminen on itsensä tutkistelua. Usein käy niin että vaikka kirkossa saakin synninpäästön ja nauttii ehtoollistakin niin parannus loppuu kun kirkon ovesta astutaan ulos. Ei ihminen omin voimin sen pitemmälle jaksa. Jätämme syrjään ajatukset vääränlaisista kohtalontovereista, vaikka ajatus ajatusleikkinä olisikin kuinka kiehtova tahansa. Sellainen johtaa vain itsensä korottamiseen, turmiolliseen ajatuskulkuun. Kristityn tulee kuitenkin etsiä kohtalontovereita, nähdä lähimmäisenä ja myös lähimmäisen hätä, alentaa itsensä toisen palvelijaksi. AMEN.

Saarna 26.09.2010. Kristityn vapaus.

Kristityn vapaus
Saarna 25.09.2010
18. sunnuntai helluntaista.


“Usko Kristukseen vapauttaa ihmisen perustamasta elämäänsä omien tekojen, perinnäissääntöjen ja toisten ihmisten mielipiteiden varaan. Kristus päästää seuraajansa vapauteen ihmisten asettamista rajoituksista mutta sitoo heidät totuuteen ja rakkauteen. Kristuksen rakkaus näyttää suunnan kristityn elämälle, teoille ja valinnoille.”




Evankeliumi
Luuk. 14: 1–6
Jeesus meni sapattina erään fariseusten johtomiehen kotiin aterialle, ja kaikki tarkkailivat, mitä hän tekisi. Kävi niin, että hänen luokseen tuli vesipöhöä sairastava mies. Jeesus kääntyi lainopettajien ja fariseusten puoleen ja kysyi: »Onko sapattina lupa parantaa vai ei?» He eivät sanoneet siihen mitään. Silloin Jeesus kosketti miestä, paransi hänet ja lähetti hänet pois. Sitten hän taas kysyi: »Miten te itse teette? Jos jonkun poika tai härkä putoaa kaivoon, niin kai hän heti nostaa sen sieltä, vaikka olisikin sapatti?» Tähän he eivät kyenneet vastaamaan.


I näky. Carpe diem – tartu hetkeen ystävä!
Yritin tässä jokunen päivä sitten, itseasiassa toissapäivänä, tavaoitella erästä vanhaa tuttuani, erästä lehden päätoimittajaa. Sotin hänelle mutta puhelu katkesi alta aikayksikön. Pian tuli tekstiviesti jossa hän sanoi olevansa Roomassa. Lähetin hänelle vastaviestin jossa sanoin: “Katteksi käy, mutta Carpe diem. Nauti elämästä!” Vastaus tuli vartin päästä kiitoksen kera ja näkemistä ja kokemista kuulemaa tuli vastaan jokaisessa kadunkulmassa. Tämä Carpe diem eli “tartu hetkeen-kehotus” on monelle tuttu, ainakin nuoremmille. Itse asiassa sillä on paljonkin tekemistä tämän päivän aiheen eli kristityn vapauden kanssa.


II näky Kysymyksiä:
Päivän tekstiä on helppo lähestyä evankeliumikirjan katekismusmai-sen tiivistelmän jälkeen. Sillä on suuri merkitys ja se tuo olisi mitä suurinta ja parasta lääkettä ihmisten välisiin ongelmiin ja vaivoihin. Jos nämä sanat: “Usko Kristukseen vapauttaa ihmisen perustamasta elämäänsä omien tekojen, perinnäissääntöjen ja toisten ihmisten mielipiteiden varaan. Kristus päästää seuraajansa vapauteen ihmisten asettamista rajoituksista mutta sitoo heidät totuuteen ja rakkauteen. Kristuksen rakkaus näyttää suunnan kristityn elämälle, teoille ja valinnoille.”

Kirkkovuodessa alkaa oikeastaan tästä pyhästä tärkeiden pyhien jakso, pyhien jotka puhuvat uskomme perustuksesta: kristityn vapaus, rakkauden kaksoiskäsky, usko ja epäsuko, Jeesuksen lähettiläät ja Uskonpuhdistuksen muistopäivä jonka otsikkona on uskon perustus. Tosin mahtuu tuohon sekaan myös Mikkelinpäivä. Tänään eräänlaisena pienempänä uskonpuhdistuksen muistopäivänä on aika miettiä uskomme perustuksia ja kahta kysymystä:

1) Tuleeko uusi uskonpuhdistus?

2) Missä vaiheessa tarvitaan kirkon uudistusta?

Jotta ymmärtäisimme paremmin puheen uskonpuhdistuksesta ja kirkon uudistuksesta niin voimme tarkastella sitä mitä uskonpuhdistuksessa tapahtui. Luther laittoi liikkeelle vallankumouksen jota hän ei enää voinut hallita. Tietysti voidaan puhua ns. luterilaisuuden yhtenäiskulttuurin ajasta, mutta kansa eli pitkälti kaikkialla omaa elämäänsä, ja perinteinen kansanusko eli kirkon opetuksesta ja kirkkokurista huolimatta.

Jo varhainen uskonpuhdistuksen pääuomien muotoutuiminen todistaa edellisen väitteen oikeaksi; raamattu oli ohjeellinen lähtökohta mutta sitä voitiin tulkita eri tavalla.
Kiiltokuvamainen ajatus uskonpuhdistuksesta on siinä että Martti löysi vanhan perustotuuden, "yksin uskosta, yksin armosta ja yksin Jeesuksen Kristuksen tähden."
Luther ei muuten itse katsonut eronneensa katolisesta kirkosta ja hän oli, seikka jonka hänen seuraajansa ovat usein halunneet hämärtää, tulinen maailmanlopun saarnaaja joka tavallaan rauhoittui vasta avioliitossa Katarina von Boran kanssa. Luther on todellakin liian monipäinen ja todella vaarallinen henkilö vielä tänäänkin jos hänen toiminnastaan, kirjoituksistaan ja opetuksistaan nostetaan esille aina vain yksi puoli. Tänäänkään ei ole tavatonta että esim. niin suosituissa nettikeskusteluissa väitetään varsin kiihkoisasti ja kritiikittömästi Lutherin olleen Hitlerille oppi-isä. Sellainen väite ei todellakaan ole epätavanomainen että juuri Lutherilta Hitler sai juutalaisvastaiset oppinsa.

Martti oli aikansa lapsi, ja hyvin vimmainen mies, ja varmasti hänen kirjoituksissaan on sellaista joka ei aina ole niin kaunista luettavaa, mutta niin suurmiehillä asian laita monesti on. Toisaalta Martin välillä rajut kannanotot voidaan ymmärtää hänen maailmanlopun odotuksensa valossa. Vaikka tänään joku tällaisia esiin nostaakin niin ei se Lutherin asemaa millään tavalla horjuta. Martti oli ihminen ihmisten joukossa ja myös syntinen mies.

Yhtä kaikki, Martista on sanottu todellakin että hän on ns. seitsenpäinen Luther jota voidaan käyttää monenkin suunnan ja korostuksen oppi-isänä jos asia vain niin halutaan nähdä. Hän loi kuitenkin pohjan kirkon uudistumiselle, mutta toisaalta sille hajaannukselle tai sanotaanko rakentavammin moninaisuudelle jolle ei loppua ole näkyvissä.

Sitten on olemassa ns. toinen uskonpuhdistus? No sillähän tarkoitetaan toimintaa luterilaisilla alueilla 1500-luvun lopussa. Osa Lutherin työtoverin Melanktoonin oppilaista oli näet saanut voimakkaita vaikutteita kalvinilaisuudesta. He pyrkivät siihen, että maallinen esivalta järjestäisi kirkon, koulun ja oikeuslaitoksen tehokkaaseen kalvinilaiseen tapaan. Näin haluttiin luoda hyvät edellytykset moraalisesti korkeatasoiselle kristilliselle elämälle, suorastaan luterilaiselle yhteiskunnalle.

Tämän ns. toiseksi reformaatioksi kutsutun ohjelman vaikutus tuntui voimakkaana meillä Pohjoismaissakin saakka, ja meillä varmaankin tämän vuoksi Suomea sanotaan edelleen maailman luterilaisimmaksi maaksi. Mutta entäs se kolmas uskonpuhdistus sitten? Pietismi ei sitä ollut eivätkä suomalaiset herätysliikkeet. Joku voisi sanoa että se on korkeamman kädessä. Edellenkin luterilaiset opettavat että Herra nostaa herätyksen missä ja milloin haluaa. Ja edelleenkin luterilaiset opettavat, että missä saarna-, ja opetusvirkaa hoidetaan rukouksessa niin siellä tapahtuu uskonpuhdistuksen jatkuvaa vallankumousta.

Tämän varsin pitkän ja kieltämättä hieman tietopuolisen johdan-tomme tarkoituksena oli luoda näky siitä, mitä oikein tarvitsisimme. Että ymmärtäisimme omaa perinnettämme, niin meidän tulee ymmärtää tietyn asiaperusteet jotta voisimme tarkastella asioita kiihkottomasti. Tällaista meidän luterilaisuutemme on!

Puhuimme juuri ensimmäisestä ja toisesta uskonpuhdistuksesta. Ja kun me kerran olemme kuullet sanottavan että ei kahta ilman kol-matta, niin voimme kysyä sen perään että milloin se kolmas uskon-puhdistus sitten mahdollisesti tapahtuu.?

III näky Tässä ja nyt
Päivän evankeliumi viesti on yhdellä tavalla hyvin selkeä. Jeesus näyttää siinä esimerkin siitä kuinka meidän tulee suhtautua arki-päivän asioihin. Hänet on asetettu suuriin raameihin. Tietystikin Luukkaan evankeliumin kirjoittaja käy siinä keskustelua ihmisten kanssa ajassa jota eletään lähes 50 vuotta Jeesuksen elämän jälkeen. Hyvänen aika! Ajatellaanpa tilannetta että tällä paikkakunnalla tapahtuisi tänään joku tekisi jotain poikkeavaa, järisyttävää ja ainutlaatuistakin. Ja sitten kävisi niin, että tuota asiaa muisteltaisiin vielä 50 vuoden kuluttua.

No… Nykyaikana se ei olisi mahdollista. Aika kuluu voimallisella tavalla ja mikä oli eilen uutinen on tänään jo entinen uutinen. Mutta Luukas kertoi tapahtuneesta aivan uudelle lukijalle, Teofilokselle.

Loppujen lopuksi se mitä Jeesus halusi sanoa sinä alkuperäisenä päivänä jolloin tuo kaikki tapahtui, ja mikä välittyi aitona ja puhut-televana Luukkaan evankeliumin ensimmäisille lukijoille ja mikä välittyy meillekin juuri tänään on siinä, että emme ole kammottavan ja pahan, ihmisten pikkuruisia tekoja kyttäävän Jumalan silmien alla. Jeesuksen sanat jotka kuulemme päivän evankeliumissa ovat hänen aitoja sanojaan, mutta mitä luemme sanoissa “Jeesus meni sapattina erään fariseusten johtomiehen kotiin aterialle, ja kaikki tarkkailivat, mitä hän tekisi” ovat kirjoittajan eli Luukkaan ihmisperäisiä sanoja. Todellakin ihmisperäisiä, sillä ne kuvaavat ihmisen toimintaa hyvin.

Sellaisiahan me olemme. Moralisteja jotka mietimme mikä on soveliasta. Tälle kohtaukselle on rinnakkaiskohta, tavallaan rinnak-kaiskohta samaisessa Luukkaan evankeliumissa. Jeesus on kotikau-punkinsa synagoogassa ja luemme sieltä sanat “Kaikki, jotka syna-googassa olivat, katsoivat tarkkaavasti häneen.” Vähän myöhemmin saamme sieltä lukea , että noiden tarkkaavaisten silmien taka oli paljastuva raivoa ja suvaitsemattomuutta, joka ei kuitenkaan purkaudu esiin tämän päivän evankeliumi-tekstin yhteydessä.

Pakettiin jonka saamme lukea ja jota yritämme tässä hieman tulkita sisältyy hyvin kiinteästi se mistä luterilaisuudessamme olemme tottuneet puhumaan lakina ja evankeliumina. Tai sanotaanko että siinä ovat ne molemmat kun hieman raaputamme pintaa! Nimittäin Jeesus osoittaa turhaksi sen, että ihminen voisi pikkutarkkoja ja ihmisperäisiä säädöksiä noudattamalla ansaita pelastuksen ja tulla Jumalan edessä kelvolliseksi. Kyse oli siitä, että käskyä lepopäivän pyhittämisestä oli tulkittu aika tavalla suorastaan ihmisiä orjuuttavaan suuntaan. Jeesus ja Luukkaan kuvaaman tapahtuman niin sanotusti “yleisö” oli saanut lukea oman raamattunsa alkulehdiltä, aivan sen alusta, sen miten Jumala oli luonut maailman ja sitten levännyt seitsemäntenä päivänä.

Mitä Jeesus haluaa sanoa meille on kuitenkin siinä että Jumalan huolenpito ja luomistyö jatkui seitsemäntenäkin päivänä. Ajatel-kaamme nyt asiaa itse. Jos olemme ahkeroineet monta päivää jonkin työn parissa, oli se ahkeralle kutojalle hieno villapaita, puusepälle vaivalla ja kädentaidolla tehty uusi huonekalu tai mikä muu tahansa, niin ei sellaista vaivannäön tulosta voi heittää hukkaan ja toimia niin että se turmeltuisi. Tällaisia vaivannäön tuloksia saamme katsella tyytyväisenä ja myös käyttää niitä. Jumalakaan ei jättänyt maailmaa oman onnensa nojaan…

IV loppunäky.
Saarnamme lähestyessä nyt loppuaan voimme kysyä vielä yhtä asiaa ja sitä meidän tulee hyvin vakavasti kysyäkin! Missä on krisitityn vapaus? Miksi ihminen niin mielellään tuomitsee toisen lainkaan ymmärtämättä mitä on toisen sanojen ja tekojen takana. Tässä on kolmannen uskonpuhdistuksen paikka ja hienommin sanottuna tilaus. Se ei ole, siis se kolmas uskonpuhdistus, sidottu mihinkään aikaa ja paikkaan vaan sen vaatimus on elänyt aina. Se on elänyt Jeesuksen ajasta ja toiminnasta saakka ja tietyllä tavalla siitä voidaan sanoa, että se onkin ensimmäinen uskonpuhdistus. Jeesus tuli vapauttamaan meidän ja tekemään meidät kelvollisiksi Jumalan edessä. Toisen uskonpuhdistuksen, jonka Martti Luther aikalaisinaan toteutti ansio on siinä, että meillä on kaikilla luettavana Jumalan sana. Se sana josta saimme lukea tänäänkin tämän kertomuksen ja sitä tutkistella.

Saamme ajatella että Herra nostaa herätyksen missä ja milloin hän haluaa. Ja edelleenkin saamme opettaa, että missä saarna-, ja opetusvirkaa hoidetaan rukouksessa niin siellä tapahtuu uskonpuhdistuksen jatkuvaa vallankumousta ja kristityn vapaus toteutuu. Eläkäämme ajassa kiinni, eläkäämme niiden ihmisten kanssa jotka eteemme tulevat ja älkäämme hukatko yhtään hetkeä siitä. Kristityn tulee tarttua hetkeen kiinni. Meille on annettu lahjaksi aika ja kaikki ne mahdollisuudet mitä se tuo mukaan. AMEN.

Kahden ruhtinaan jouluevankeliumi.

Grande Omelia.


Jouluaatto
Lupaukset täyttyvät
Jouluevankeliumin henkilögalleria-sarjan I saarna

Evankeliumi: Luuk. 2:1-14

Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano. Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Quiriniuksen ollessa Syyrian käskynhaltijana. Kaikki menivät kirjoittautumaan veroluetteloon, kukin omaan kaupunkiinsa. Niin myös Joosef lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista, ja meni verollepanoa varten Juudeaan, Daavidin kaupunkiin Betlehemiin, sillä hän kuului Daavidin sukuun. Hän lähti sinne yhdessä kihlattunsa Marian kanssa, joka odotti lasta. Heidän siellä ollessaan tuli Marian synnyttämisen aika, ja hän synnytti pojan, esikoisensa. Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa. Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa. Yhtäkkiä heidän edessään seisoi Herran enkeli ja Herran kirkkaus ympäröi heidät. Pelko valtasi paimenet, mutta enkeli sanoi heille: »Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra. Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä.» Ja samalla hetkellä oli enkelin ympärillä suuri taivaallinen sotajoukko, joka ylisti Jumalaa sanoen:

– Jumalan on kunnia korkeuksissa,
maan päällä rauha
ihmisillä, joita hän rakastaa.

Jouluevankeliumista on sanottu että se on varsin loppuunkaluttua tavaraa. Voi olla, mutta tähän pätee se että se on sitä vain noille loppuunkaluajille. Kaikesta saa nimittäin aina joitain uutta irti jos tekee vain kovaa ja hellittämätöntä työtä. Tänä vuonna Helsingin seurakuntayhtymän USKOTOIVORAKKAUS-portaalissa on julkaistu adventtikalenteri jossa on julkaistu joka päivä uusi hartauskirjoitus; yhteensä 24 näkökulmaa jouluevankeliumiin. Ehkäpä tuo hanke oli jonkin uuden ja tulevan ilmentymä. Tulevan aikakauden ihminen on ehkä syvällisempi kun hänellä on aikaa yksinkertaisemman elämäntavan omaksuttuaaan enmmän laatuaikaa henkisille harrastuksille. Tai sanotaanko että kun se on yksinkertaisesti pakko omaksua, tuo yksinkertaisempi elämäntapa, niin hänellä on aikaa enemmän tutkistella asioita monipuolisemmin ja useammasta näkökulmasta.

Aion itse tästä lähtien, niin kauan kuin henkilöitä jouluevankeliumissa riittää saarnata jouluaattona aina uudesta henkilöstä, uudesta näkökulmasta, tai ainakin yrittää moista. Henkilöitä kyllä riittää: Kiesari Augustus, Quirinius, Kuningas Daavid, Joosef, Maria, ite Jeesus, paimenet, ylienkeli, taivaallinen sotajoukko, lapaat ja viimeisenä vihdoinkin huomionpalautuksen saanut jouluevankeliumin aasi… Mutta aloitamme Augustuksesta vaikka se ei ensimmäisenä aakkosissa olekaan.

Jouluevankeliumin Augustus oli mahtava mies. Mutta kuinka mahtava? Ison sisarkirkkomme, roomalaiskatolisen kirkon jouluyön messussa on yksi asia joka saa luterilaisen hyvin kateelliseksi, no ehkä siinä on toinenkin asia ja se toinen a sia on vuoropsalmi ja sen sanat ja sävelmä. Mutta se ensimmäinen ja tärkeämpi. No sehän on jouluyön julistus. Siinä mainitaan keisari Augustus, totta kai! Ja näin siinä sanotaan: Anno imperii Octaviani Augusti quadragesimo secundo: toto urbe in pace composito… Niin, rauha vallitsi kaikkialaa, mitä nyt pieniä rjakahakoita lukuunottamatta.

Maailman mahtavin mies oli kuitenkin myös hyvin onneton mies. Mailman rikkainkin mies hän oli vaikka hän oli hyvin vaatimaatomin Rooman kansalaisista. Jos joku purnasi siitä että viinin hinta on taas noussut saattoi hän sanoa että olen rakennuttanut uusia vesijohtoja ja púhdasta vettä saa ilmaiseksi rajattomia määriä, juo vettä!

Augustuksen vaatimattomuus oli hämmästelyn aihe satojen vuosienkin päästä kun Roomassa kävi matkailijoita. Jotka vain näkivätkin hänen kotinsa, siis suoraan sanottuna kotimuseon, ihmettelivät ylen suuresti. “Ai tämäkö muka on suuren ja mahtavan Augustuksen koti, tuossako hän muka nukkui ja tuossako hänen tuolinsa muka on…” Hyvänä päivänä hän saattoi lahjoittaa loistohuvilan Caprin saarelta kenelle halusi. Kuitenkaan hän ei ollut mikään saituri-luonne, päinvastoin. Mutta yhtä häneltä puuttui ja se oli perhe-onni. Näin hän antoi elävän esimerkin, parhaan esimerkin siitä, että mahtava asema ja rikkaus ei taka onnea henkilökohtaisessa elämässä. Ja kun hänen hallitsija-sukunsa jatkui niin näytti siltä että keisaria seuraa aina vain hullumpi mies; alkoivat varsinaiset hulluusolympialaiset. Augustuksen valta oli perustettu väkivallalla ja roomalainen sotamiekka, kaksiteräinen gladus oli juonut tavattoman monen kansalaisen, viattomankin verta. Tuntui kuin karmea kirous olisi asunut hänen ja hänen perheensä päällä noiden asioiden vuoksi…

Pitää aivan oikeutetusti herättää kysymys siitä, oliko hän kaikkitietävä ja kaikkivaltias? Kyllä oli jos otetaan kaikki hänen aikansa mittapuut huomioon. Mutta kaikkitietävä ja kaikkivaltias hän oli vain ihmisten valtakunnan hallitsijana. Erään toisen, eikä välttämättä niin vähäarvoisen, pyhäpäivän evankeliumiteksti lukee seuraavasti: »Minä sanon teille, ystävilleni: Älkää pelätkö niitä, jotka tappavat ruumiin mutta joiden valta ei ulotu sen pitemmälle. Kuulkaa, ketä teidän tulee pelätä. Pelätkää häntä, jolla on valta sekä tappaa ihminen että syöstä hänet helvettiin. Niin, sanon teille: häntä teidän on pelättävä. Varpusia saa kahdella kolikolla viisi, eikö niin? Silti Jumala ei unohda yhtäkään niistä. Teidän jokainen hiuskarvannekin on laskettu. Älkää siis pelätkö. Olettehan te arvokkaampia kuin kaikki varpuset (Luuk. 12: 4–7).»

Tuon pyhän aiheena on “Kahden valtakunnan kansalaisena.” Jeesuksen sanat ovat yhtä aikaa pelottavia ja lohduttavia. Mutta oliko keisari Augustus niin mahtava mies että hänen valtakunnassaan “jokainen hiuskarvakin oli laskettu.” Eräällä tavalla näin oli! Ja tapa jolla hän hallitsi oli varsin erikoiselta kuullostava. Kun hän oli perustanut valtansa hyvin veristen vaiheiden jälkeen näytti siltä, että hän oli luopunut vallasta kokonaan. Tosiasia oli kuitenkin että mitään Rooman valtakunnassa ei tapahtunut ellei Augustus olisi niin halunnut; ainakin polittiisessa mielessä näin voidaan sanoa. Tässä mielessä jokainen hiuskarva oli todellakin laskettu…

Tänään vastaava tarkoittaisi vaikkapa sitä, että Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen presidentti voisi hallita maailmaa omalta kotimaatilaltaan tekemättä näennäisesti mitään, hänen poliittinen etujoukkonsa vain toimisi niin kuin oletetaan isännän haluavan ja tekevän, eikä mitään tehtäisi vastoin hänen tahtoansa. Vaikka usein näyttäisin siltä että tehtäsiin aivan järjettömiä päätöksiä, ja näyttäisi siltäkin että nyt on menetelty ensimmäisen kansalaisen tahdon ja edun vastaisesti, niin lopulta olisi kaikki kuitenkin hyvin, kaikilla pääsääntöisesti asiat kohdallaan ja maassa ja maanpiirissäkin rauha. Ja tietystikin; keisarin tahto oli toteutunut ihan noin sattumalta ja ikään kuin bonuksena kaiken muun hyvä ja hyödyllisen lisäksi.

Ei tarvita lennokastakaan ajatuksenjuoksua kun voimme todeta, että jouluevankeliumissa todellakin esiintyy kaksi hallitsijaa; tuota maallista mahtia edustava Augustus ja taivaan kuningas Jeesus Kristus. Itseasiassa em. ajatus on hyvin luterilainen ja ennenkaikkea raamatullinen. Rooman hyvästä hallintovallastahan Paavalikin myöhemmin puhui (Room. 13:1-7) hyvin suopein sanankääntein. Ensi katsomalta kumpikaan valtasuuruus ei kuitenkaan toimi oikeudenmukaisesti. Roomalaiset kurittivat ketä tahtoivat ja milloin tahtoivat, Herraan turvaava sai silloin hyvin vähän suosiota. Eilen roomalaiset; tänään joku muu kurittaa ja rauhoittaa ketä haluaa ja missä haluaa, Herran turvaava saa edelleenkin hyvin harvoin suosiota. Siihen vetoaminen ei tuo maallista valtaa. Noinko lie? Kansojen itsenäisyys on joskus maksettu kalliilla uhrilla, maailmanrauha on aina hankittu jonkun kansan suuremmalla uhrimielellä ja velvollisuudentunnolla. Ihmisen vapauskirja on hankittu yhden miehen kuuliaisuudella ja uhrilla.

Jokaisella aikakaudella on oma tarpeellinen Augustuksensa, maallinen ruhtinas ja Jumalan asettama esivalta, ja jos ei ole niin onneton se aikakausi ja sukupolvi. Tämä on jouluevankeliumin piilosanoma. Mutta Augustuksen aikana veljeksemme syntynyt Jeesus Kristus on ensimmäinen ja viimeinen hengellinen ruhtinaamme. Joulun salaisuus, tosin vain yhdestä perspektiivistä, on siinä. ”Koska hän on itse käynyt läpi kärsimykset ja kiusaukset, hän kykenee auttamaan niitä, joita koetellaan.” (Heprealaiskirje 2:18)

Jouluevankeliumin aate-, ja sielunmaisemissa ja näissä edellisissä ajatuksenjuoksun tietämissä liikkuu myös eräs toinen raamatunteksti, se on kirjoitettu ensimmäiseen Timoteus-kirjeeseen (1 Tim- 2:1-4): ”Kehotan ennen kaikkea anomaan, rukoilemaan, pitämään esirukouksia ja kiittämään kaikkien ihmisten puolesta, kuninkaiden ja kaikkien vallanpitäjien puolesta, jotta saisimme viettää tyyntä ja rauhallista elämää, kaikin tavoin hurskaasti ja arvokkaasti. Tällainen rukous on oikea ja mieluisa Jumalalle, meidän pelastajallemme, joka tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden.” Joulun ja jouluevankeliumin sanomaa tämäkin kaikki tyynni… AMEN

Vergiliuksen Georgica.

Milläpä antiikin ajan teoksella olisi eniten sanottavaa nykypäivän ihmisille? Puhtaasti kirkonmies puhuisi varmaan evankeliumeista ja Paavalin Roomalaiskirjeestä. Antiikin perintöön ne eivät kuitenkaan suoranaisesti liity. Entäpä sitten vaikka jokin Platonin tai Aristoteleen teos, vaikkapa Valtio-dialogi tai Nikomakhoksen etiikka?

Vastaus löytyy suurelle yleisölle tuntemattomalta taholta. Yksi helposti perusteltava teos on Rooman kansallisrunoilijan Vergiliuksen maanviljelyä, karjanhoitoa ja mehiläistenkasvatusta koskeva ylistys-runoelma Georgica — Maanviljelijän työt. Kenties paremmin kuin mikään toinen teos, ajattelun ilmentymä yleensä, se osoittaa ihmisen ja maan ainaisen riippuvuussuhteen. Ihmiskunnan olemassaolo on aina kiinni kestävällä pohjalla olevasta maataloudesta.

Toisaalta esim. 1960-luvulta saakka on korostettu esim kristillisen ajattelun piirissä tietyillä tahoilla ihmisen tehtävää Jumalan tilanhoitajana, viljelijänä ja varjelijana. Em. ajattelun motivointi kyllä nousee raamatullisista ja lähinnä Vanhan testamentin teksteistä. Perustelut, missä ei sinänsä ole mitään väärää, ovat kuitenkin useimmiten tehty taka-oven kautta. Alkuperäisessä yhteydessään ne ovat vahvasti uskonnollisesti motivoituja ja selkeän myyttistä puhetta. Maanviljelyä sen itsensä vuoksi ne eivät ylistä. Pikemminkin VT:n vihreys johtuu lukijan silmälaseista. Mutta onko siinäkään toisaalta mitään väärää...

Publius Vergilius Maro (70-19 e.a.a) kirjoitti kolme varsinaista pääteosta. Bucolica oli perinteinen paimenrunoelma, Georgica maanviljelyksen ylistys, ja viimeistelemättömäksi jäänyt Aenis Rooman suvun kantaisän tarina. Vergilius syntyi Andesissa Mantuan (Mantova) luona maalaisperheeseen ja hänestä piti tulla asianajaja ja poliitikko. Hän oli kuitenkin arka ja unelmointiin taipuva luonne, joka viihtyi parhaiten maalla. Taloudellisesti riippumaton tilanne mahdollisti joutenolon ja runoilemisen. Hänen koko toimintansa nivoutuu Caesarin murhan ja Rooman kansalaissodan pyörteisiin ja jälkimaininkeihin. Kaikessa Vergilius oli Octavianuksen, tuon jouluevankeliumin keisari Augustuksen mies.

Kristitty maailma ja kirkko on noteerannut hänen tuotantonsa poikkeuksellisen korkealle sen korkean moraalisen sisällön ja joidenkin profeetallisena pidettyjen säkeiden vuoksi. Laatiessaan suurta runoelmaansa La Divina Comedia eli Jumalainen näytelmä kelpasi Vergilius Dante Alighierille turvalliseksi matkaoppaaksi. Kukapa ei suosisi kotimaakuntansa poikaa. Dantelle Varsinais-Italian poika Vergilius oli kaikki kaikessa. Hänen sanansa Jumalaisen näytelmän toisessa laulussa ovatkin kuvaavat: ”Mun mestarini oot, mun tekijäni: sinulta yksin oppinut ma olen sen tyylin kauniin, jok’ on kunniani.

Kansalaissodan jälkeisessä tilanteessa oli tärkeää ylistää maaseudun rauhaa ja maanviljelyn itsenäisyyttä, sekä tietysti omavaraisuutta. Teoksen tarkoitus olikin lähinnä ideologinen kuin käytännöllinen. Se ei missään tapauksessa anna oikeaa kuvaa Octavianus Augustuksen, Julius Caesarin sisarentyttären pojan, ajan maanviljelijän elämästä ja yleensä maanviljelyn luonteesta tuon ajan Italiassa.

Georgican suomentaja puhuu teoksen ansioista seuraavin sanoin: Nerokkainta ja ajattominta Georgicassa on Vergiliuksen luoma synteesi, joka luo tasapainon vakaumuksen ja runon, maanviljelystiedon ja filosofisten aatteiden välille. Kyseessä on eläytyvä synteesi; se tarttuu teosta lukiessa. Vaikka Georgica sisältää meidän näkökulmastamme luonnontieteellisiä erheitä, ne eivät häiritse, koska teoksen tarjoama elämyskokonaisuus on yhä tuore. Teos ei ole opetusrunoelma, vaan ”kuin opetusrunoelma”: sitä ei ole kirjoitettu maanviljelijän käsikirjaksi, vaan runoutta rakastavan lukijan käsiin. Georgicaa käytettiin kuitenkin laajalti maanviljelyn oppikirjana aina valistuksen aikaan asti. Paikka paikoin Vergiliuksen ideat tuntuvat hyvin tuoreilta. Esimerkiksi ajatus maanparannuksesta vuoroviljelyn avulla on ikivanha ja edelleenkin kestävin menetelmä.

Georgica on myös pienviljelyn korkea veisu. Pienistä tiloista suuriin tiloihin siirtyminen ei ole uusi ilmiö, eikä myöskään sen tuottama rakennemuutos ja siitä seuraava juurettomuus. City-kulttuuri ei juuri tarjoa mahdollisuuksia virkistävään maalaiselämään, ja suomalainen kesämökkikulttuurikin on varsin irvokas ilmiö.

Koko eepos huokuu vanhaa roomalaista hyve-mentaliteettia. Työtä on tehtävä hellittämättömästi, ja lopulta suunnaton työ kantaa hedelmää. Vergiliuksen viljelijä on tilansa sotapäällikkö. Vai mitä sanotaan seuraavasta: Jos viljelet kumpuilevaa maastoa ja loivia rinteitä, levitä rivien välejä. Pää- ja sivukäytävät olkoot istutuksen jälkeen ojennuksessa kuin legioona, joka on sodassa levittänyt kohorttinsa ja seisoo avoimella kentällä taistelujärjestyksessä: rivit on ojennettu, maa aaltoilee kauttaaltaan vasken välkkeestä, hirvittävä taistelu ei vielä ole alkanut.

Maan luomisvoimaa syvimmällä tavalla ylistävät ne säkeet, joissa Vergilius intoutuu ylistämään puiden oksastamisen ihmettä. Vergiliuksen säkeiden jälkeen ei voi olla kuin kiukkuinen katsellessa vaikkapa tämän lehden kotikaupungin, provinssikaupungin, tuhansia huonosti hoidettuja omenapuita. Mutta joku arvostaa ruohokenttiä ja makkarangrillausta, toinen istuttaa kiviä.

Toisaalta Georgican äärellä, ja eeposhan tulisi lukea vähintään neljän vuoden välein, toivoisi kunnon pula-ajan vielä koittavan! Tiukka aika pakottaisi useamman työhön josta hän on vieraantunut, viljelemään elintarvikkeita itselleen. Ajatellaanpa vaikka Tuiliersin puistoa Pariisissa toisen maailmansodan aikana. Rauhanajan ylellinen nurmikko oli vaihtunut kaali- ja porkkanaviljelmiin.

Vuosi 2001, vuosi jollooin tämä sepuste on alun perin ensimmäisen kerran ensimmäisen versiotekstin mukaan kirjoitettu, muistetaan kiinalaisen horoskoopin mukaan käärmeen vuotena. Euroopassa vuosi jää taatusti aikakirjoihin hullun lehmän vuotena. Ja hullun lehmän katastrofissahan on pitkälti kyse luonnon välineellistämisestä ja ihmisen ylimielisyydestä. Tehomaatalous ei enää ole sellainen suuri kokonaisuus, joka toimii tarkoituksenmukaisesti. Mutta ei uutta auringon alla tämänkään suhteen. Georgican kolmannen osan huipentaa karmea karjasairauksien kuvaus. Vergiliuksen ajattelussa luonnonvoimien tasapainotila on kaiken harmonian ihanteena.

Vihreillä aatteilla on siis omat edeltäjänsä. Voisipa muuten väittää, että kukaan meidän suomalaisten vihreän eduskuntaryhmän jäsenistä ei ole lukenut Georgicaa! Vallankumous on syönyt tässäkin suhteessa lapsensa. Sinnemäkiläiset bobot ovat, jos eivät nyt täysin vieraantuneet luonnosta, niin ainakin city-mukavoituneet.

Roomalaisille merkitsi paljon maanviljelyn kauneusarvollinen tekijä. Maanviljely muokkasi maisemaa, ja kaiken takana oli hyöty. Voidaan ehkä sanoa, että kaikki maanviljely on puutarhanhoitoa, mutta kaikki puutarhanhoito ei ole maanviljelyä. Roomalaiset olisivat katselleet todennäköisesti varsin hitaasti esimerkiksi japanilaista puutarhaa.

Puhuttaessa roomalaisista ja maanviljelystä pitää muistaa aina muutama asia. Niin erinomaisia kuin he olivatkaan, puuttui heiltä kuitenkin monta asiaa. Ei heillä ollut perunaa, eikä myöskään tomaattia. Niin! Jos roomalaisilla olisi ollut peruna? Siinäpä olisi oiva ja antava aihe vaikkapa hieman kieli poskella tehtyyn tutkielmaan! Olisiko peruna rauhoittanut pohjoisen villit kansat jo 1500 vuotta aikaisemmin? Olisiko perunan ansiosta myös pystytty välttämään keski-aika?

Roomalaiset olivat varsinaisia kaalinsyöjiä. Onpa jälkipolville säilynyt Marcus Porcius Caton (234-149 e.a.a.) kaaliruokareseptejäkin hänen De Agricultura-teoksessaan. Georgica on siis käännetty suomeksikin (Teivas Oksala, ja osan IV heksametrikäännös Päivö Oksala), mutta runoteokselle oikeutta tekevä heksametrikäännös antaa vain odottaa itseään.

Kaikkihan eivät pääse rakentamaan ja möyrimään maata roomalaisessa hengessä, mutta Georgica on ylentävää luettavaa kaikille maanviljelijöille, kotipuutarhurit mukaanluettuina. Ja meissä kaikissahan asuu ainakin pieni toskanalainen!

Indyn taannoinen saarna: 2. sunnuntai helluntaista.

2. Sunnuntai helluntaista. 10 junius MMVII

Katoavat ja katoamattomat aarteet

Taas on parannuksen aika

. Omelia D.O.G.C.

Evankeliumi:
Luuk. 16: 19–31

Jeesus puhui tämän vertauksen: 
»Oli rikas mies. Hänen vaatteensa olivat purppuraa ja hienointa pellavaa, ja päivästä päivään hänen elämänsä oli pelkkää ylellisyyttä ja juhlaa. Mutta hänen porttinsa pielessä virui köyhä Lasarus, täynnä paiseita. Köyhä olisi nälkäänsä halunnut syödä niitä ruokapaloja, joita rikkaan pöydältä putoili. Koiratkin tulivat siihen ja nuolivat hänen paiseitaan. Sitten köyhä kuoli, ja enkelit veivät hänet Abrahamin huomaan. Rikaskin kuoli, ja hänet haudattiin. Kun hän tuonelan tuskissa kohotti katseensa, hän näki kaukana Abrahamin ja Lasaruksen hänen rintaansa vasten. Silloin hän huusi: ’Isä Abraham, armahda minua! Lähetä Lasarus tänne, että hän kastaisi sormenpäänsä veteen ja vilvoittaisi kieltäni. Näissä liekeissä on kauhea olla.’ Mutta Abraham sanoi: ’Muista, poikani, että sinä sait eläessäsi hyvän osan, Lasarus huonon. Nyt hän saa täällä vaivoihinsa lohdun, mutta sinä saat kärsiä tuskaa. Sitä paitsi meidän välillämme on syvä, ylipääsemätön kuilu, niin ettei täältä kukaan voi tulla teidän luoksenne, vaikka tahtoisikin, eikä sieltä pääse kukaan kuilun yli meidän puolellemme.’ Rikas mies sanoi: ’Isä, minä pyydän, lähetä hänet sitten vanhempieni taloon. Minulla on viisi veljeä – hänen pitäisi varoittaa heitä, etteivät hekin joutuisi tähän kärsimyksen paikkaan.’ Abraham vastasi: ’Heillä on Mooses ja profeetat. Kuulkoot heitä.’ ’Ei, isä Abraham’, mies sanoi, ’mutta jos joku kuolleiden joukosta menisi heidän luokseen, he kääntyisivät.’ Mutta Abraham sanoi: ’Jos he eivät kuuntele Moosesta ja profeettoja, ei heitä saada uskomaan, vaikka joku nousisi kuolleista.»


I näytös 
Alkunäkymä. Helmenpyytäjä Petsamossa.


Kaukana tuntureiden takana Toivoniemen vanhainkodissa kuoli joskus 1950-luvun puolivälissä Lapin kuuluisin ammattimainen helmien pyytäjä, Gustav Wegelius, 77 vuoden ikäisenä. Ennen kuolemaansa hän oli ilmaissut niiden neljän arvokkaan helmen kätköpaikan, joita hän oli säilyttänyt vanhuudenpäiviensä varalle. Ennen joutumistaan vangiksi toisen maailmansodan viimeisenä vuotena 1944 entisen Suomen siirtomaan, Petsamon, alueella, oli Wegelius kätkenyt helmet varmaan ja turvalliseen paikkaan “sinne jonnekin.”

Hän oli viettänyt elämästään kolme vuosikymmentä kaiket kesäkuukaudet etsien helmiä pääasiallisesti Petsamon alueen vesillä. Hän oli alansa ehkä paras asiantuntija maassamme. Varmaankin hän oli avannut kymmeniätuhansia jokihelmisimpukoita. Ilmaistessaan helmien kätköpaikan hän kertoi niiden olevan perunajauhoon ja karhunrasvaan suojattuina, tuohi,- ja nahkakäärössä kallionkoloon piilotettuina.

Kukaan ei ole vielä löytänyt Wegeliuksen kätköpaikkaa. Hän ei ehtinyt iloita kallisarvoisista helmistään. Emmekä tiedä oliko hän ehtinyt koota aarteita myös taivasten valtakuntaa varten. Kuoleman hetkellä eivät näet suuretkaan rikkaudet auta, ellei meillä ole suurinta ja kalleinta aarretta, Jeesusta Kristusta. Miten onkaan satojen vuosien ajan rippikouluissa opetettu elämämme kalleimmasta asiasta: ”Jeesuksen Kristuksen löytäminen ja hänen opetuslapsekseen tuleminen on elämämme kallein asia.

Tänä pyhänä on usein perinteisesti veisattu virsi 183: ”On meillä aarre verraton.” Virren alkuhan menee näin: "On meillä aarre verraton,
se kalliimpi on kultaa. 
Myös jalokivi kallein on
sen rinnalla vain multaa. 
Näin suuren lahjan taivaasta
me saimme omaksemme,
sanansa Herra Jumala
kun antoi aarteeksemme." Mutta missähän on meidän kallein aartehemme?

II näytös 
Lyhyesti evankeliumista ja sen jälkivaikutuksista…


Päivän evankeliumi tuo mieleemme monia asioita, jopa tuonpuoleisen ja kadotuksen. Kertomuksen asetelma on kaikille tuttu eikä sen sanomaa kukaan voi pohjimmiltaan kieltää. “Noinhan se on, mutta mitäs tuo minua toisaalta liikuttaa.”


Kirkkovuosi jakaantuu kahteen puoliskoon, ja nyt alkaa se toinen puolisko, juhlapuolisko on ohitse ja aloitamme jälkimmäisen eli arkipuoliskon. Tähän asti olemme käyneet läpi suuria juhlia, joulu, uusivuosi, loppiainen, pääsiäinen kaikkine tapahtumineen ja vielä helatorstai ja helluntai, kolminaisuuden päivääkään nyt unohtamatta. Juuri äsken olemme julistaneet sitä kuinka Jeesus meni taivaaseen, mutta on kuitenkin läsnä, koska hän lähetti meille Pyhän Hengen, Puolustajan ja Lohduttajan.

Tämän toisen puoliskon tekstit, joihin tämän päivän evankeliumi kuuluu, kutsuvat meitä käytännön johtopäätösten tekemiseen, elämään juhlapuoliskon opetusten mukaan. Nyt kysytään uskoa, ja sitä miten se näkyy arkipäivän elämässä. ”Se on sitä shelliä nytten eli sunnuntait helluntain jälkeen.” Aloitamme katoavista ja katoamattomista aarteista ja tulemme lopulta Tuomiosunnuntaihin.

Päivän evankeliumissa Jeesus
 kertoo puhuttelevan vertauksen rikkaasta miehestä ja köyhästä Lasaruksesta. Se on näky elämän arkitodellisuuteen. Toisten hyvinvointiin ja toisten hätään. Samaan aikaan meille avataan näköala myöskin paljon kauemmaksi - iankaikkisuuteen. Ja se onkin hyvin vakava näköala: Tämä elämä ja se kuinka sen käytämme on ehdottoman merkittävää tulevan ikuisuuden kannalta. Jeesus puhuu Lasaruksen ja rikkaan miehen kohtaloista tuonpuoleisessa osoittaakseen kaikille sukupolville, että elämä on kuoleman vakava asia. Ja juuri tässä on samaa ajatusta kuin psalmin rukouksessa: "Herra opeta meitä laskemaan päivämme oikein, että saisimme viisaan sydämen."

III näytös
 Saako sitten johonkin kiintyä?


Evankeliumikertomuksen isoista näköaloista huolimatta on myös pienempiäkin näköaloja moniin arkisiin asioihin. Mieleen tulee kysymys, vaikkemme noita rikkaita miehiä olekaan, että saammeko lopulta kiintyä mihinkään, saammeko olla kiinnostuneita niin sanotuista maallisista asioista? Jokainen löytää niitä omasta elämästään, tai mikä vielä herkullisempaa niin lähimmäisensä elämästä. Saanko minä olla kiinnostunut vaikkapa jääkiekosta, saanko hankkia hyviä harrastuksia, onko puutarhanhoito lopulta syntiä, vai tuhlaammeko kaikesta huolimatta ”Jumalan kallista aikaa.” Olemmeko lopulta vanhoina ihmisinä katkeria hankittuamme paljon kirjoja ja viisautta, matkusteltuamme lähellä ja kaukana ja paljon eri asioita harrastettuamme. Olemmeko kuin vanha ja katkera suururheilija Paavo Nurmi joka ei saanut pois mielestään isänsä sanoja. Isä näet oli sanonut nuorelle Paavolle kun tämä hänen mukaansa juoksi vain ympyrää että ”Taas sinä olet Paavo tuhlaamassa Jumalan kallista aikaa.”

Jos ihminen on terve niin hän kiintyy hyvin helposti moniin asioihin, ja hän myös hyvin helposti kiinnostuu niin monista asioista. Asioissa ei sinänsä olekaan mitään pahaa, ne ovat ilmiöitä joiden parissa ollaan, asioita joihin kiinnytään. Elämme asioiden ja ilmiöiden maailmassa. Mutta kun tosiasia on siinä, että ihminen ei tee yhtään mitään etsimättä omaa kunniaansa. Jos olemme kiinnostuneita asioista ja ilmiöistä ja olemme niin ja annamme kunnian Jumalalle ei siinä voikaan olla mitään pahaa. Mutta kun emme pohjimmiltamme voi niin tehdä niin siinähän olemme. Täysin kelvottomina ja alastomina, syntisiä. Tämä on LAKI.

IV näytös 
Taas on parannuksen aika.


Evankeliumin avaama näköala laittaa meidät vaikean paikan eteen, näköala murtaa sydämemme. Emme elä oikein, on jälleentaas parannuksen aika. Vanhoissa saarnakirjoissa sanotaan usein että ”Helvetti on heränneitä täynnä." Ja aivan oikeinhan ne puhuvatkin. Kaikki eivät herää Jeesuksen rintaa vasten Joidenkin kohtalo on herätä kadotuksessa. Ja vaikka olisimme kuinka pätevästi todistelleet itselle ja toisille, että kadotusta ei ole, ettei tuomiota ole, ja että Jumalan valtakunta toteutuu vain tässä ajassa, niin kadotus on aivan varma asia, muuten ei todellakaan ole mitään väliä sillä mitä me teemme. Tästä pyhästä tuomiosunnuntaihin kaikuu huuto: tehkää parannus ja ottakaa vastaan Jeesus Kristus! On parempi herätä nyt kuin helvetissä. Siksi tämän päivän teksti suorastaan huutaa meille: Herää sinä, joka vielä nukut ja olet suruton ja huoleton osastasi iankaikkisuudessa. Herää ajoissa, nyt on otollinen aika, nyt on pelastuksen päivä. Meidän on syytä asettua Jumalan eteen ja sanoa:

Tutki minut, Jumala, katso sydämeeni. Koettele minua, katso ajatuksiini. Katso, olenko vieraalla, väärällä tiellä, ja ohjaa minut ikiaikojen tielle (Ps. 139:23-24)

Missä kallein aarteemme on, siellä sydämemmekin on.

Rakas taivaallinen Isämme, älä anna meidän kiintyä mihinkään, joka ei kestä kuoleman hetkellä. Anna meille sellainen usko, joka auttaa kaikissa vaiheissamme. AMEN.

06.06.2010:// Kari Mäkinen RIKKAAN MIEHEN TALOSSA

Kari Mäkinen

RIKKAAN MIEHEN TALOSSA

Saarna arkkipiispan virkaanasettamismessussa Turun Tuomiokirkossa 6.6.2010

2. sunnuntai helluntaista
Lk 16: 19-31

Jeesus puhui tämän vertauksen:

"Oli rikas mies. Hänen vaatteensa olivat purppuraa ja hienointa pellavaa, ja päivästä päivään hänen elämänsä oli pelkkää ylellisyyttä ja juhlaa. Mutta hänen porttinsa pielessä virui köyhä Lasarus, täynnä paiseita. Köyhä olisi nälkäänsä halunnut syödä niitä ruokapaloja, joita rikkaan pöydältä putoili. Koiratkin tulivat siihen ja nuolivat hänen paiseitaan. Sitten köyhä kuoli, ja enkelit veivät hänet Abrahamin huomaan. Rikaskin kuoli, ja hänet haudattiin. Kun hän tuonelan tuskissa kohotti katseensa, hän näki kaukana Abrahamin ja Lasaruksen hänen rintaansa vasten. Silloin hän huusi: 'Isä Abraham, armahda minua! Lähetä Lasarus tänne, että hän kastaisi sormenpäänsä veteen ja vilvoittaisi kieltäni. Näissä liekeissä on kauhea olla.' Mutta Abraham sanoi: 'Muista, poikani, että sinä sait eläessäsi hyvän osan, Lasarus huonon. Nyt hän saa täällä vaivoihinsa lohdun, mutta sinä saat kärsiä tuskaa. Sitä paitsi meidän välillämme on syvä, ylipääsemätön kuilu, niin ettei täältä kukaan voi tulla teidän luoksenne, vaikka tahtoisikin, eikä sieltä pääse kukaan kuilun yli meidän puolellemme.' Rikas mies sanoi: 'Isä, minä pyydän, lähetä hänet sitten vanhempieni taloon. Minulla on viisi veljeä - hänen pitäisi varoittaa heitä, etteivät hekin joutuisi tähän kärsimyksen paikkaan.' Abraham vastasi: 'Heillä on Mooses ja profeetat. Kuulkoot heitä.' 'Ei, isä Abraham', mies sanoi, 'mutta jos joku kuolleiden joukosta menisi heidän luokseen, he kääntyisivät.' Mutta Abraham sanoi: 'Jos he eivät kuuntele Moosesta ja profeettoja, ei heitä saada uskomaan, vaikka joku nousisi kuolleista."


Jeesus kertoo kertomuksen rikkaan miehen talosta, jonka portinpielessä viruu köyhä ja sairas Lasarus.

Se on kuva maailman todellisuudesta, silloin ja nyt. Tämä todellisuus, jossa elämme, on rikkaan miehen talo. Juuri nyt vauraiden maiden portilla on miljardi nälkäistä ihmistä. Ja lähempänä, suomalaisen hyvinvointitalon portille on pysyvästi joutunut yhä suurempi joukko ihmisiä, joitten elämä on yhteiseltä pöydältä putoavien murujen varassa.

Kertomus asettaa tämän todellisuuden perimmäiseen perspektiiviin, kuolemaa vasten. Mutta sitä ei kerrota, jotta tietäisimme, mitä on kuoleman jälkeen, vaan jotta näkisimme ihmiset ja ihmisten talon järjestyksen paljaana, niin kuin Jumala näkee.

Niin syntyy kertomuksen vahva moraalinen viesti: tämän talon yhteinen pöytä kuuluu kaikille. Mutta kertomus on enemmän. Se on myös kertomus Lasaruksesta ja rikkaasta miehestä, kahdesta ihmisestä. Se on kertomus ihmisistä tässä talossa, ihmisistä niin kuin me.

Lasaruksen paikalla talon portilla voin nähdä nuoren naisen. Hän tulee diakonian vastaanotolle ja kantaa köyhyyden häpeää. On nöyryyttävää, kun on pakko pyytää talon pöydältä pudonnutta pientä murua, että saisi lapsille viikonlopuksi ruuan ja nuorimmalle uudet kengät.

Voin nähdä talon portilla yksin asuvan vanhan miehen, joka odottaa kotipalvelun tuloa. Ehkä hänelle siinä putoaisi pieni muru ihmisen seuraa siihen päivään.

Voin nähdä masennuslääkkeiden turvin päivänsä viettävän koululaisen. Hän ei jaksa ajatella tulevaisuutta. Hän on oppinut, että menestyksen muruja ei hänelle putoa. Menestys on varattu aktiivisille, rohkeille ja sosiaalisille.

Suomalaisen rikkaan talon portin pielessä on monta tarinaa. Siellä asuvat voimattomuus, häpeä, alistuneisuus ja uhma. Siellä kysytään: onko minulle paikkaa talossa, olenko ihmisen arvoinen? Olenko vain avun kohde ja osa sosiaalista ongelmaa, joka uhkaa julkisen talouden tasapainoa? Voi olla, että yhteiseltä pöydältä putoaa jotain niin kauan kuin vauraus lisääntyy, taloudellista avustusta, lääkkeitä ja hoitopalvelua tai työvoimakoulutusta. Ne ovat välttämättömiä siihen hätään. Mutta jäljelle jää Lasaruksen kipein kysymys: nähdäänkö minut täytenä ihmisenä, jolla on kokonainen elämä, muistot, tunteet, sisäiset ilot, omat unet ja toiveet.

Kertomuksessa, joka katsoo niin kuin Jumala katsoo, Aabraham vastaa juuri siihen kysymykseen. Hän ottaa Lasaruksen luokseen, kuulee häntä. Siinä Lasarus tietää olevansa täysi ihminen.

Talossa sisällä on toinen mies. Rikas mies, joka pitää itseään talon isäntänä. Hän on kunnon kansalainen ja hyväntekeväisyyden kannattaja, ei sen huonompi ihminen kuin kuka tahansa.

Talossa sisällä rikkaan miehen paikalla saatan nähdä menestyneen miehen, joka herää aamuyöstä kiireen ja työn paineisiin ja suunnittelee lomamatkaa Kauko-Itään. Että olisi hetki jotain muuta. Siellä on nuori, joka ostaa merkkilompakon ja uuden kännykän tunteakseen olevansa oma itsensä ihmisten keskellä ja tullakseen hyväksytyksi. Sisällä talossa eletään niin kuin osataan, etsitään lohtu ja sisältö kuluttamalla niin kuin muutkin.

Mutta kertomuksessa rikkaalle miehelle käy, että hän yhtäkkiä joutuukin katsomaan paljaana, mitä elämä on ollut ja on. Kuolemaa vasten kaikki näkyy toisin. Siinä erottuu, mikä lopulta ihmiselle on tärkeää ja arvokasta.

Rikkaan miehen osa ei ole häpeä tai voimattomuus. Hänet kohtaa kauhu. Hän katsoo elämäänsä ja hänet täyttää polttava ahdistus, jano, jota vesi tai viini ei sammuta. Hän tunnistaa tyhjyyden.

Kertomuksessa rikkaalla miehellä ei ole nimeä. Hän on vain rikas mies, ei muuta. Hän on olemassa vain taloudellisen panoksensa, kulutuskykynsä ja hankkimiensa nautintojen kautta. Elämästä on tullut kulutettavien elämysten sarja, eikä ihminen enää tiedä kuka hän on. Se on rikkaan miehen syvin kauhu: olenko ollut itsenäni olemassa kenellekään? Tunteeko minua kukaan, onko kukaan ollut minusta kiinnostunut? Kauhu on sisäisen tyhjyyden ja yksinäisyyden kauhua. Hän pyytää edes Lasarusta luokseen, mutta turhaan.

Jeesuksen kertomus on surullinen kertomus talosta, jonka sisällä ja portilla ihminen on vaarassa kadottaa elämänsä. Toiselta muut epäävät sen, toinen kadottaa sen, koska luulee voivansa sen itse hankkia. Molempien kysymys on lopulta sama. Se on ihmisen peruskysymys: Onko elämälläni merkitystä ja arvoa? Olenko omana itsenäni toisille olemassa? Välittääkö minusta joku?

Kyse on ihmisarvosta. Se ei ole periaatteellinen asia. Ihmisarvo syntyy siitä kokemuksesta, että oma elämä on merkityksellistä. Se syntyy siitä, että kokee tulevansa kohdelluksi vertaisena ja arvokkaana. Että juuri minussa Jumalan antama elämä toteutuu ainutlaatuisella tavalla.

Ihmisarvo edellyttää oikeutta, ei sitä että kasvatetaan tämän rikkaan miehen talon vaurautta, jotta portin pieleen putoaisi enemmän muruja. Päinvastoin kertomus ravistelee syvältä talouden kasvuun, kulutukseen ja kilpailukykyyn perustuvan yhteiskunnan tavoitteita. Lasarus saa lopulta hyvän osan, mutta hyvä osa ei ole rikkaan miehen osa. Hyvä osa syntyy siitä, että hänet otetaan vastaan kokonaisena ihmisenä ja hän näkee, että juuri hänelle kuuluu talon koko perintö, se mikä ihmiselle Jumalan maailmassa kuuluu.

Tämä todellisuus, jossa elämme, on se talo, josta Jeesus kertoo. Ajattelen, miten monin tavoin ihmiset täällä odottavat sitä, että joku näkisi heidät sisintä myöten, näkisi kauhun, tyhjyyden, häpeän ja voimattomuuden, näkisi murentuneen tai kadonneen sisimmän. Että näkisi niin kuin Jeesuksen kertomuksessa ihminen nähdään ja kohtelisi niin kuin Aabraham kohteli Lasarusta. Siinä on tehtävä kirkolle ja ihmiselle: nähdä ihminen niin, puolustaa ja lohduttaa häntä ja kohdella häntä siten, että ihminen tietää olevansa arvokas ja hyväksytty. Niin Jumala ihmisen näkee, niin Jumala ihmistä lohduttaa, niin Jumala ihmistä kohtelee. Aamen.

06.06.2010:// Eero Huovinen PIDÄ HUOLI ITSESTÄSI JA KOKO LAUMASTA

Eero Huovinen

PIDÄ HUOLI ITSESTÄSI JA KOKO LAUMASTA

Puhe arkkipiispa Kari Mäkisen virkaanasettamismessussa Turun Tuomiokirkossa 6.6.2010

"Pitäkää huoli itsestänne ja koko laumasta, jonka kaitsijoiksi Pyhä Henki on teidät pannut; huolehtikaa seurakunnasta, jonka Herra omalla verellään on itselleen lunastanut.” (Ap.t. 20:28)

Rakas kirkkoväki
Vanhan tavan mukaan piispa asetetaan virkaan "kättenpäällepanemisella ja rukouksella". Tänään sinä, rakas Kari, vastaanotat monien käsien kautta siunauksen arkkipiispan virkaan. Tänään monet myös rukoilevat sinun puolestasi.

Kättenpäällepaneminen ja rukous ovat peräisin apostoliselta ajalta, kahden vuosituhannen takaa. Keskiajalta alkaen piispalle on lisäksi luettu lyhyitä raamatunkohtia, rohkaisuksi ja kehotukseksi. Piispaa saattavat viranhoitoon siis kätten siunaus, ihmisten rukous ja Pyhän Kirjan sanat. Vahva tuki. Miten monessa muussakin johtamistehtävässä tällainen lähtökohta olisi hyväksi.

Yksi klassinen piispalle tarkoitettu raamatunkohta on apostoli Paavalin sana Efeson seurakunnan vanhimmille: "Pitäkää huoli itsestänne ja koko laumasta, jonka kaitsijoiksi Pyhä Henki on teidät pannut; huolehtikaa seurakunnasta, jonka Herra omalla verellään on itselleen lunastanut." (Ap.t. 20:28)

Paavali kehottaa "pitämään huolen" itsestä ja koko laumasta. Kehotus on osoitettu vastuuta kantaville. Niiden, joiden velvollisuutena on näyttää suuntaa, tulee erityisellä tavalla pitää huoli omasta itsestään. Kyse ei ole oman aseman eikä maineen valvomisesta, vaan itsensä tutkistelemisesta.

Itsetutkistelu on kaikkien johtotehtävissä olevien vaativa velvollisuus. Virka ei ole minua varten, vaan minä olen virkaa varten. Mitä enemmän on vastuuta, sitä syvemmin on arvioitava omia motiiveja ja oman toiminnan päämääriä. Voidakseen paimentaa koko laumaa, piispan tulee paimentaa itseään.

Huolen pitäminen omasta itsestä on sen kysymistä, kenen asialla minä olen. Olenko uskollinen sille kutsumukselle, johon olen sitoutunut? Kriittisinkään itsetutkistelu ja syvinkään itsetuntemus eivät voi korvata sitä, että kysyn, kenen palvelija olen.

Paimenen tehtävä on pitää huolta "koko laumasta", kaikista Jumalan luomista ja lunastamista ihmisistä. Piispa ei ole jonkin suuntauksen, ohjelman tai liikkeen palveluksessa, vaan hän on koko laumaa varten.

Piispan tehtävä "vaalia kirkon ykseyttä" kuuluu erityisellä tavalla arkkipiispalle. Sinä, Kari hyvä, olet toki muiden piispojen tapaan oman hiippakuntasi paimen, mutta monet kokonaiskirkolliset tehtävät ohjaavat sinua pitämään huolta koko laumasta, kirkon ykseydestä ja koossa pysymisestä. Kokonaisetu on ryhmäetua tärkeämpi.

Kehotus pitää huolta itsestä ja koko laumasta on enemmän kuin vain johtamistaidollinen neuvo. Kehotus saa mielekkyytensä siitä, mitä Paavali lauman luonteesta sanoo. "Pitäkää huoli itsestänne ja koko laumasta, jonka kaitsijoiksi Pyhä Henki on teidät pannut; huolehtikaa seurakunnasta, jonka Herra omalla verellään on itselleen lunastanut."

Jumala on hankkinut itselleen sen lauman, josta Paavali puhuu. Pieni sana "itselleen” on tässä yhteydessä tärkeä. Inhimillisten pelisääntöjen mukaan toimivassa maailmassa saattaa olla vaikeaa ymmärtää, että kirkko kuuluu Jumalalle "itselleen".

Ajatus Jumalalle kuuluvasta kirkosta ei syrjäytä ihmisten vaivannäköä eikä vastuuta. Kirkon elämässä kaikkia ratkaisuja tulee sävyttää se, että teemme työtä yhteisössä, joka kuuluu Jumalalle. Koska lauma kuuluu Jumalalle, me ihmiset emme ole toistemme herroja emmekä me omista kirkkoa. Koska lauma kuuluu Jumalalle, piispa on vain palvelija, Jumalan ja ihmisten palvelija.
Kirkon hengellisestä alkuperästä johtuu, että piispa voi nojata Pyhän Hengen voimaan. Hän ei aloita viranhoitoa vain vaalituloksen ja kannatuksensa varassa. Tänään Paavalin sanat saattavat sinua, Kari, kirkkomme uutta arkkipiispaa: Pyhä Henki asettaa sinut kaitsijaksi koko laumalle, hiippakunnalle ja kirkolle.

Kristuksen lunastustyö ja Pyhän Hengen siunaus saavat aikaan sen, että tänään luetut sanat ovat perimmältään lupauksia ja rohkaisuja. Paavalin sanat ovat sen mieleen palauttamista, kuka viime kädessä pitää huolta koko laumasta.

Jokaisella kirkon jäsenellä ja jokaisella piispalla on omat armolahjansa. Me ihmiset olemme erilaisia - Jumala, Kristus ja Pyhä Henki ovat yksi. Huolenpito kirkosta ja sen kaikista jäsenistä, myös piispoista, kuuluu Jumalalle itselleen. Lähde siis virkaasi hyvällä, iloisella ja rohkealla mielellä, Kari hyvä.

Valtapuolueet sahaavat omaa oksaansa

Perussuomalaisten Varsinais-Suomen piiri ry. – Sannfinländarnas Egentliga Finlands Krets rf
Kevätkokouksen julkilausuma

Valtapuolueet sahaavat omaa oksaansa

Liki 30 vuotta vallankahvassa vuorotelleet Kokoomus, keskusta ja SDP ovat apupuolueineen ajaneet alas suomalaista hyvinvointivaltiota, jonka sotaveteraanipolvi rakensi raskaalla uurastuksella sodan jälkeen, jotta meillä veteraanien lapsilla olisi paremmat elinolot. Tämän työn ovat onnettomilla tunaroinneillaan tuhonneet valtapuolueidemme seteliselkärankaiset kansanedustajat.

Viimeisen 15 vuoden aikana heillä on ollut käytössään uusi työkalu EU, jolla on kätevästi voinut lisätä kansamme ahdinkoa ja pakottaa valtion ja kuntiemme taloutta yhä uusiin säästötoimiin. Nämä säästöt näkyvät huonontuneina sairaan- ja vanhustenhoidon palveluina, jättikouluina ja kuntaliitoksina. Nämä muutokset sälyttävät lisää taakkaa työssäkäyvien ja lapsiperheiden harteille. Muutokset heikentävät suomalaisten elintasoa ja ovat rappioittaneet pohjoismaisen hyvinvointivaltion.
Viimeisin voimannäyttö tämän EU-työkalun käytöstä on Kataisen ja Vanhasen loistosijoituksena mainitsema Kreikan valtiontalouden pelastamiseksi tehty 1,6 miljardin euron tukipaketti, jolla pelastettiin suomalaisten pelureiden, pankkien, vakuutus- ja eläkevakuutusyhtiöiden Kreikkaan tekemät riskisijoitukset. Meidän perussuomalaisten mielestä näiden rahanahneiden keinottelijoiden olisi ollut aika saada kunnolla näpeilleen eikä heidän pelastamisekseen olisi tullut käyttää maamme hupenevia verovaroja ja ulkomailta otettua valtiontalouden velkaa.

Pidempiaikainen voimannäyttö EU-työkalun käytöstä on sen mukanaan tuoma velvoite suomalaisten töiden EU-maiden välisestä kilpailuttamisesta, jossa työt voi teettää suomalaisen duunarin sijaan edullisemmin ulkomaisella huonostikoulutetulla tai kouluttamattomalla työvoimalla. Lisäetuna on, että kaikki kuntien ja valtion verot voi tällöin jättää surutta suomalaisella työvoimalla toimivien yritysten maksettavaksi. Tämä on viime kuukausina kansalle valjennut valtapuolueiden tukema täydellinen puhallus, jossa kyllä ennen pitkää kaatuu niin kuntien kuin valtionkin talous. Ilmeisesti hallitusvastuussa olevissa kokoomuksessa, keskustassa, RKP:ssä ja vihreissä ei ole yhtään niin älykästä poliitikkoa, että olisivat ymmärtäneet säätää uudet lait, joilla näiden ulkomaisten yhtiöiden ja niiden työntekijöiden tekemistä työurakoista maksettaisiin Suomen valtiolle ja kunnille yhtälailla veroja kuin kotimaisen työvoiman ja yritysten tekemistä töistä.

Tulevissa eduskuntavaaleissa me Perussuomalaiset kansanedustajaehdokkaat haastamme tämän lyhytnäköisen valtaeliittimme, joka vielä eduskuntavaalien lähestyessäkin sahaa omaa oksaansa moottorisahalla. Samaan aikaan maassa vallitsee kasvava työttömyys ja nuorisotyöttömyys, joka on kasvanut ennätyslukemiin. Hallitusherrat ja -rouvat ovat keskittyneet maailman parantamiseen sen sijaan, että huolehtisivat kotimaan asiat ensin kuntoon. Tähän asioiden hoitojärjestykseen me Perussuomalaiset eduskuntavaaliehdokkaat haluamme tuoda pikaisen korjauksen.

Perussuomalaisten Varsinais-Suomen piiri ry on tänään kevätkokouksessaan asettanut 17 kansanedustajaehdokasta, jotka rupeavat tekemään vaalityötään tavoiteenaan tavallisen Suomen kansalaisen elinolojen parantaminen ja aseman turvaaminen yhdentyvän Euroopan mukanaan tuomissa paineissa. Haastamme suuret puolueet teemalla ”Tunnollinen poliitikko ajattelee omaa kansaa ensin”.

Lauri Heikkilä
Varsinais-Suomen perussuomalaisten pj.

Mitä kristityt oikein tarkoittavat kun he puhuvat "Kristuksessa olemisesta."

Helatorstai. 25 maius MMVI
Korotettu Herra
Vaihtokauppa, limbo ja voitto.
Saarnateksti: Room. 8: 31-39


Evankeliumi: Luuk. 24: 46-53
Jeesus sanoi opetuslapsilleen: "Näin on kirjoitettu. Kristuksen tuli kärsiä kuolema ja kolmantena päivänä nousta kuolleista, ja kaikille kansoille, Jerusalemista alkaen, on hänen nimessään saarnattava parannusta ja syntien anteeksiantamista. Te olette tämän todistajat. Minä lähetän teille sen, minkä Isäni on luvannut. Pysykää tässä kaupungissa, kunnes saatte varustukseksenne voiman korkeudesta."Jeesus vei opetuslapset ulos kaupungista, lähelle Betaniaa, ja siellä hän kohotti kätensä ja siunasi heidät. Siunatessaan hän erkani heistä, ja hänet otettiin ylös taivaaseen. He kumartuivat maahan asti ja osoittivat hänelle kunnioitustaan, ja sitten he riemua täynnä palasivat Jerusalemiin. He olivat alati temppelissä ja ylistivät Jumalaa.

Saarnateksti: Room. 8: 31-39
Jos Jumala on meidän puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan? Kun hän ei säästänyt omaa Poikaansakaan vaan antoi hänet kuolemaan kaikkien meidän puolestamme, kuinka hän ei lahjoittaisi Poikansa mukana meille kaikkea muutakin? Kuka voi syyttää Jumalan valittuja? Jumala - mutta hän julistaa vanhurskaaksi! Kuka voi tuomita kadotukseen? Kristus - mutta hän on kuollut meidän tähtemme, ja enemmänkin: hänet on herätetty kuolleista, hän istuu Jumalan oikealla puolella ja rukoilee meidän puolestamme! Mikä voi erottaa meidät Kristuksen rakkaudesta? Tuska tai ahdistus, vaino tai nälkä, alastomuus, vaara tai miekka? On kirjoitettu:

- Sinun tähtesi meitä surmataan kaiken aikaa,
meitä kohdellaan teuraslampaina.

Mutta kaikissa näissä ahdingoissa meille antaa riemuvoiton hän, joka on meitä rakastanut. Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voierottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.

Eräs hyvin paljon hartauksissa käytetty lyhyt kertoelma ”Jalanjäljet hiekassa” puhuu Jumalan läsnäolosta ja meissä olemisesta näillä samoilla:

”Uneksin eräänä yönä käveleväni meren rannalla.
Meri vaahtosi, tuuli humisi, ja jalanjälkeni painuivat hiekkaan.
Katsellessani taaksepäin erotin kuitenkin omien jälkieni vieressä toiset,
kevyet askeleet. Kuka mahtoi kulkea rinnallani?
Silloin kuulin äänen, joka sanoi:
-Lapseni. luvatessasi seurata minua pyysit minua kulkemaan kanssasi,
ja sen olen tehnyt.

Katsoin uudelleen taakseni. Mieleeni tulivat kaikki hetket,
jolloin olin tuntenut itseni yksinäiseksi ja onnettomaksi,
hetket, jolloin olisin tarvinnut ystävää,
hetket, jolloin en jaksanut eteenpäin.
Äkkiä huomasin, että hiekassa näkyivät vain yhdet, syvät jalanjäljet.
Huusin hätääntyneenä: -Sanoit kulkevasi kanssani, Herra,
mutta missä olit silloin, kun tarvitsin sinua?
Olet jättänyt minut aivan yksin!

Aallot lauloivat, ja tuuli hengähti hiljaa.
Kuulin äänen sanovan lempeästi:
-Lapseni, silloin minä kannoin sinua.

Tämä kertomus on monelle tuttu, seurakunnan työntekijälle vähän kulunut ja jollekin voi tulla mieleen, miten niin ylevä Raamatunkohta kuin Paavalin roomalaiskirjeen kahdeksannen luvun lopetus sopii samaan puheenparteen tuon kanssa. Molempien takaa löytyy kuitenkin sama ajatus. Mutta mikä se on!?

Kerran keskustelin erään pappisystäväni kanssa siitä mitä pitäisi oikein tehdä, että jäisi historian kirjoihin, että oikein mainittaisiin... Tulin itse siihen johtopäätökseen, että jos kirjoittaa yhden yhtä hyvän kirjeen kuin Paavalin roomalaiskirje on, niin varmasti ylittää tuolla yhdellä kirjeellä vaikkapa Martti Lutherin koko tuotannon ja pääsee sinne Paavalin viereen. Silloin nimeäsi hoetaan, kirotaan tai siunataan, seuraavat kaksituhatta vuotta. Mutta se jäänee tekemättä, ei taida tulla toista roomalaiskirjettä

Paavali on ilmaissut oman ajattelunsa kaikkein parhaiten juuri roomalaiskirjeessä. Siitä on sanottu, että jokaisen kristityn tulisi osata se ulkoa. Tärkeähän se on, se on viides evankeliumi. Se ei puhu, eikä sen kirjoittaja ole kiinnostunut Jeesuksen maallisesta elämästä kuten neljä evankeliumia tekevät.Se on kiinnostunut ylösnousseesta ja taivaaseen korotetusta Kristuksesta, helatorstain jälkeisestä kristuksesta. Ja, vaikkei sitä moni raamatunlukija aina muistakaan, on Paavalin roomalaiskirje yli kymmenen vuotta vanhempi kuin vanhin evankeliumi, Markuksen evankeliumi.

Roomalaiskirjeen luku 8, josta päivän epistolamme on, puhuu paljon Kristityn uudesta elämästä hengen alaisuudessa, päättyen juuri tuohon tekstiin jonka pohjalta virren 273 ”Jeesus parhain ystäväni” sanatkin on tehty. Juuri roomalaiskirjeen luku 8 on uskomme kannalta hyvin keskeinen.

Paavali ei puhu juuri koskaan Jeesuksesta, hän puhuu aina Kristuksesta, korotetusta Herrasta. Ja nimenomaan siitä, mitä Kristuksessa oleminen on! Koko roomalaiskirje on jatkuvaa todistelua ja tämän asian vatvomista, samaa asiaa tarkastellaan aina uudesta näkökulmasta. On ikään kuin kyse siitä, että sinulla on rikkinäinen villasukka ja sinä parsit sitä yhdestä kohdasta, ja kun saat sen valmiiksi yhdestä kohtaa ilmestyykin siihen toinen reikä. Parsit ja parsit, reikä on sukassa, Ja kun taas saat reiän parsittua ilmestyy uusi, ja taas uusi. Samalla tavalla täytyy parsia joka kerta, samalla neulalla ja samalla langalla. Lopulta sukka on parsimalla parsittu eikä siinä ole mitään kudottua jäljellä, mutta kas kummaa: sukkahan on hyvä jalassa ja lämmin, kenties vesitiiviskin... Ja lopulta et tuota parsittua sukkaa haluaisi mihinkään muuhun enää vaihtaa, ei mistään hinnasta. Jos tuollainen sukka, tai sukat, on ainoa mitä jalkaasi voit laitta, niin onhan sitä toki parsittava, ja parsimalla parsittava, ja vielä päälle parsittava. Niin se oli Paavalinkin laita; sukkaa hän ei toki parsinut, tai mistä me sen tiedämme, kasi sekin teltantekijältä onnistui, mutta siitä hän jaksoi todistella miten Kristus oli muuttanut hänen elämänsä, mitä uusi elämä Kristuksessa tarkoitti.

Kristuksessa elämistä voi verrata myös hyvään vaihtokauppaan, mutta sellaiseen vaihtokauppaan jossa kumpikaan ei tule huijatuksi ja petetyksi. Mutta miten se on mahdollista. Voiko joku aidosti iloita jos saa hyvästä, kurantista ja uudesta tavarasta, oli se sitten vaikkapa ehjät kumisaappaat tai hyvä auto, vastineeksi rikkinäiset saappaat tai hajoamispisteessä olevan vanhan auton. Mielettömältähän se tuntuu. Ehkä tällaisia hyväntekijöitä todellakin on olemassa. Mutta juuri tästä on kyse, ja uskonyhteyttä Kristukseen onkin kuvattu ominaisuuksien vaihtona. Sillä me olemme rikkinäisiä kumisaappaita ja hajoamispisteessä olevia autoja, kirjaimellisesti huollon tarpeessa. Miten yksinkertainen asia tämä onkaan, mutta eikö yksinkertaiset asia olekin niitä joita on vaikeinta uskoa, eivätkö aidot ja ilmaiset asia olekin niitä joita maalliseen kiintyvä nykyajan, tai paremminkin, kaikenajan ihminen karttaa.

Limbo on hyvä suoritus, kunhan on laittanut riman tarpeeksi korkealle... Sen sijaan, että ottaisimme voiton ja parhaan tuloksen tavoitteeksemme, tulee meidän ennemminkin ottaa tavoitteeksemme vaikeuksissa kestäminen ja matka läpi elämän ja sen eteen tuomien vaikeuksien. On mietittävä sitä, mikä on voiton salaisuus! Niin; vaikeuksista vapautuminen ei ole sittenkään uskovan elämän voiton salaisuus vaan niissä kestäminen ja niiden läpi meneminen. Ruumiimme ja sielumme voidaan tuhota. Silloinkin voitamme menemme limbona korkean riman alitse. Silloinkin voitamme, voittomme ei silloin ole omassa voimassamme tai yvykkyydessämme, eikä siinä, mitä meille tapahtuu tai mitä saamme aikaan. Voitonpalkinnon tuolle rimanlaittajalle antaa häntä rakastava Herra Jeesus Kristus. Tätä voitonpalkintoa ei riistä mikään.

Tämä rakkaus ja voitto ei takaa hauskaa ja mukavaa ajallista elämää ja tuo ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa. Tälle rakkaudelle ihmisen ajallisen elämän ulkonainen hyvinvointi on sivuasia. Sen rakkauden valtaaman ihmisen koko elämä voi olla kaiken aikaa surmattuna ja kiusattuna olemista, olemista kuin teuraslampaana juuri ennen teurastusta (Room 8:36). ”Sinun tähtesi meitä surmataan kaiken aikaa, meitä kohdellaan teuraslampaina.”

Jumalan rakkaus näkee ihmisen elämän aivan toisenlaisessa valossa kuin me itse sen yleensä näemme. Jumalan rakkauteen näet kuuluu se, että hän kulkee voittajana kanssasi silloinkin kun alitat riman, tai et jaksa mihinkään, kirjaimellisesti silloin kun omat jalanjälkiesi häviävät...

Tuo alun kertomuksemme ei olisi koskaan ilmaantunut ihmisten huulille, kerrottaviksi yhä uusilla rippikoululeireillä, päiväkerhoissa, vanhustenkerhoissa ellei apostoli Paavali olisi pystynyt pukemaan sanoiksi Jumalan rakkauden suurinta ilmausta, Jeesusta Kristusta, elämän ja kuoleman Herraa, ylösnoussutta ja korotettua Herraa. AMEN.

Helluntain tyyppisaarna

Helluntaipäivä - Pyhän Hengen vuodattaminen
Grande omelia


Alkeista joukkuepeliin 2.0


Evankeliumi: Joh. 14: 15–21
Jeesus sanoi:
»Jos te rakastatte minua, te noudatatte minun käskyjäni. Minä käännyn Isän puoleen, ja hän antaa teille toisen puolustajan, joka on kanssanne ikuisesti. Tämä puolustaja on Totuuden Henki. Maailma ei voi Henkeä saada, sillä maailma ei näe eikä tunne häntä. Mutta te tunnette hänet, sillä hän pysyy luonanne ja on teissä. En minä jätä teitä orvoiksi, vaan tulen luoksenne. Vielä vähän aikaa, eikä maailma enää näe minua, mutta te näette, sillä minä elän ja tekin tulette elämään. Sinä päivänä te ymmärrätte, että minä olen Isässäni ja että te olette minussa ja minä teissä. Joka on ottanut vastaan minun käskyni ja noudattaa niitä, se rakastaa minua. Ja minun Isäni rakastaa sitä, joka rakastaa minua, ja häntä minäkin rakastan ja ilmaisen hänelle itseni.»

Saarnateksti: Ap. t. 2: 1–13
Kun sitten koitti helluntaipäivä, he olivat kaikki yhdessä koolla. Yhtäkkiä kuului taivaalta kohahdus, kuin olisi käynyt raju tuulen-puuska, ja se täytti koko sen talon, jossa he olivat. He näkivät tulen-lieskoja, kuin kieliä, jotka jakautuivat ja laskeutuivat itse kunkin päälle. He tulivat täyteen Pyhää Henkeä ja alkoivat puhua eri kielillä sitä, mitä Henki antoi heille puhuttavaksi. Jerusalemissa asui hurs-kaita juutalaisia, joita oli tullut sinne kaikkien kansojen keskuu-desta, mitä taivaan alla on. Kun tämä ääni kuului, paikalle kerääntyi paljon väkeä, ja hämmästys valtasi kaikki, sillä jokainen kuuli puhuttavan omaa kieltään. He kysyivät ihmeissään: »Eivätkö nuo, jotka puhuvat, ole kaikki galilealaisia? Kuinka me sitten kuulemme kukin oman synnyinmaamme kieltä? Meitä on täällä partilaisia, meedialaisia ja elamilaisia, meitä on Mesopotamiasta, Juudeasta ja Kappadokiasta, Pontoksesta ja Aasian maakunnasta, Frygiasta, Pam-fyliasta, Egyptistä ja Libyasta Kyrenen seudulta, meitä on tullut Roomasta, toiset meistä ovat syntyperäisiä juutalaisia, toiset uskoomme kääntyneitä, meitä on kreetalaisia ja arabialaisia – ja me kaikki kuulemme heidän julistavan omalla kielellämme Jumalan suuria tekoja.» He eivät tienneet, mitä ajatella. Ihmeissään he kyselivät toinen toiseltaan: »Mitä tämä oikein on?» Mutta jotkut pilkkasivat: »He ovat juovuksissa, makeaa viiniä täynnä.»

I Uusi aloitus
Yleensä helluntain aikoihin pelataan isoa kansainvälistä jääkiekkoturnausta. Niin tälläkin hetkellä. Tietysti maailmalla jalkapallo on suositumpi laji ja jääkiekko on, ei nyt suoranaisesti valkoisen miehen puuhastelua, mutta pohjoisten kansojen laji kuitenkin. Voisinpa kuitenkin väittää, että se mikä pätee jääkiekkoon, se pätee myös elämään. Jääkiekko on tavattoman nopeaa peliä. Se on peliä, jonka suolana ovat suuret yksilöt, jotka vetävät katsomot täyteen. Huippupelaajat nousevat nuorten ja vähän vanhempienkin kannattajien silmissä suoranaisiksi epäjumaliksi.

Otammepa esimerkin ja mietimme allegorian eli vertauskuvallisen vastineen keinoin jääkiekko ja työelämää. Kuluneella kaudella Pohjois-Amerikan suuressa ammatilaiskiekkoliigassa, NHL:ssä, nähtiin monta kertaa tappelunnujakka hyvän ja puhtaan, lajiin kuuluvan taklauksen jälkeen. Jos tätä verrataan meidän inhimillisten ihmisten työpaikkoihin, moniin työyhteisöihin monilla eri aloilla, niin löydämme osuvan yhtymäkohdan: asialliset työnjohdolliset toimenpiteet herättävät nykyään helposti närää ja vastustusta. Ja sitten tarvitaankin kaikenlaisia erotuomareita. Tämä on yksi esimerkki, mutta muitakin varmasti löytyy. Jääkiekko on siis ainakin jollain tavalla ihmiselämän suuruinen asia. Ja jos etsisimme kaikki vertauskuvalliset vastineet, niin siihenpä ei varmasti tuhat saarnaa riittäisi.

Helluntai on Pyhän Hengen juhla. Tänään kristinuskoon kriittisesti suhtautuva asettaa helposti kyseenalaiseksi koko opetuksen Pyhästä Hengestä ja sen vaikutuksesta. Jääkö tämän päivän maailmaa katsoessa väite kristinuskon hyvää tekevästä voimasta vain perustelemattomaksi väitteeksi? Missä olet ”hyvä ihminen”?! Tuollainen huuto on vähintäänkin oikeutettu. Antiikin maailma oli raaka ja väkivalta oli arkipäiväistä. Sen ajan ihmisiä voi luonnehtia taikauskoisiksi ja alkukantaisiksi. Ja kuitenkin nykymaailmaamme voidaan perustellusti väittää jopa jalostuneemmalla tavalla raaemmaksi, taikauskokin näyttää etsivän vain yhä uusia muotoja, samoin alkukantaisuus. Länsimainen ihminen näyttää olevan eräänlaisen tulospsykoosin vallassa, ja siinä taudissa ei heikko ja väsynyt ihminen ole paljonkaan arvoinen.


II Sven Johansson ja dekalogi
Ruotsalainen suurjääkiekkoilija Sven Johansson, kaksinkertainen maailmanmestari jo 1960-luvun alussa, aloitti kuuluisan jääkiekko-opaskirjansa hieman erikoisen tuntuisella kuvauksella. Hän kuvasi sitä kuinka radiosähköttämisen taito oikein opitaan, jos halua vain löytyy. Kirjan ensimmäisessä luvussa ei todellakaan puhuta juuri sanallakaan mitään jääkiekosta. Se on itseasiassa hyvä saarna tai kehoituspuhe pitkäjänteisyydestä ja sen merkityksestä. Hän esittää tuossa kirjasessaan edistymistä havainnollistavan taulukon. Siitä käy ilmi se, että vaativa ja hyödyllinen taito opitaan hitaasti ja varmasti. Oppimisessa tulee välillä nopeita edistymisjaksoja, mutta myös ikäviä ja tylsiä kausia jolloin ei juuri päästä eteenpäin, innostuksen ja pienoisen masennuksen ja itseensä tyytymättö-myyden kaudet 
seuraavat toisiaan.



Nykyaikainen oppimispsykologia, kuten myös monen viisaan jo muinaisina aikoina lausuma ja ylöskirjoitettu opetus tai Kansan-viisaus, tukee Johanssonin kuvailemaa oppimistapahtumaa 
täysin. Oikotietä oikeaan menestykseen ei ole. Jatkossa Johansson rinnastaa morsetuksen opettelun luistelutaidon perusasioiden kartoittamiseen ja niiden jatkuvaan kehittämiseen; 
hyvän luistelutaidon ensimmäi-nen edellytys on taito kaatua oikein, silloin näet ei uusien temppujen opettelu pelota ollenkaan, ja lopulta muihin jääkiekkotaitoi-hin, jotka lopulta huipentuvat muiden joukkuetovereiden huomioonottamiseen ja vastuunkantamiseen. Kaiken taustalla on pitkäjännitteinen työ ja epäonnistumiselta tuntuvan kokemuksen sie-täminen.

Mitähän mahtaisivat olla luistelun ja jääkiekkotaitojen ja morsetuksen opetteluun verrattavat kristilliset taidot? Vastaus on aika yksinkertainen. Ne ovat kymmenen käskyä. Suhteemme kymmeneen käskyyn on hieman kummallinen, jopa ristiriitainen. Jeesuksen elämä ja opetukset ovat tavallaan avanneet paremman tien. Mutta kukin meistä on joutunut peräti opettelemaan nuo kymmenen käskyä ulkoa. Ja sitten on puhe Pyhästä Hengestä. Puhe siitä, että Hän luo uutta elämää, joka saa aikaan rakkauden tekoja. Käskyt annettiin, jotta yksittäinen ihminen pystyisi parempaan elämään. Niiden mukainen elämä on mitä suurimmassa määrin yksilölaji. Mutta ihmisen elämä Jumalan maailmassa vaatii jotain paljon suurempaa! Meidän on nähtävä uusi näköala; elämä onkin joukkuepeliä.

III Helluntai: Alkeista joukkuepeliin
Helluntai loi uuden todellisuuden. Helluntain saarnatekstistämme löydämme paljon yksilöitä. Helluntain aikaan Jerusalemiin oli saa-punut kaikenlaisia ihmisiä koko tunnetusta maailmasta. He ovat hämmästyksissään ja kysyvät: ”Mitä tämä oikein on?” Usein tuntuu siltä, että asia ei ole selvinnyt vieläkään. Helluntain ihmettä on tavattoman vaikea ymmärtää. Uudet vaatimukset eivät niin helpolla ota selvitäkseen. Helluntaina päättyi yksilökeskeinen aika Jumalan suuressa pelastussuun-nitelmassa. Siirryttiin alkeista joukkuepeliin.

Helluntai riisuu meidät omista suuruuden luuloistamme. Se antaa meille armahtavaisen katseen ja kyvyn hyväksyä toinen ihminen Jumalan kuvana, ainutlaatuisena. Pyhän Hengen vuodattaminen antoi kyvyn olla katkeroitumatta vakavimmankaan epäoikeu-denmukaisuuden keskellä, säilyttää tyyneytensä pöyristyttävänkin vaaran edessä ja uhmata vihana ja kiukkuna ilmenevää pahuutta rakkautta ja pitkämielisyyttä osoittavin pelottomin teoin.

Tör-määmme jokapäiväisessä elämässä monestikin kärsimättömiin ja ahdistuneisiin ihmisiin, ja monet törmäävät juuri minuun kärsimättömään, ahdistuneeseen ja pitkäjännittyneisyyden mer-kityksen unohtaneeseen ihmiseen. Ei jakseta yksinkertaisesti odot-taa, hienot suunnitelmat kariutuvat, unelmat eivät yksinkertaisesti toteudu. Mikä kerran tuntui oikealta ratkaisulta ei sitten kerta-kaikkiaan toiminutkaan.

Toisaalla törmätään vaatimuksiin, joissa alkuseurakunnan esimerkki nostetaan suoranaiseksi ihanteeksi. Kovin usein vedotaan siihen, että kirkon omaisuus päitäsi jotenkin jopa realisoida. Jotkut vaativat peräti Jeesuksen opetusten käytäntöyönpanoa konkreettisella tavalla. Ja jos niin onnistuisikin yhden, pienen joukon, kirkkokunnan tai peräti sukupolven yhden sukupolven puitteissa koko kristikunnan suhteen, niin olisiko siitä hyötyä. Pessimisti sanoisi: ”Hankitut ominaisuudet eivät periydy.” Eivät ne periydykään, vaan jokainen sukupolvi joutuu ponnistelemaan parempien ihanteiden, ja uskonnollisessa mielessä paremman uskonnollisesti perustellun elämänmallin puolesta aivan itse. He joutuvat opettelemaan kaatumisen taidon, taidon olla satuttamatta itseään uusissa tilanteissa, useinkin vihamielisten olosuhteiden ja kanssaihmisten keskellä. Joukkueen kanssa kommunikoiminen on myös tärkeä taito.

Unohtakaamme pessimisti. Meillä on tämä joukkue ja tässä joukkueessa on tosiaan mukana paitsi me myös Jumala. Hän on mukana Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä, niin kuin uskontunnustuksessa tunnustamme. ”Tästä nyt huomaat Uskontunnustuksen perin toisenlaiseksi opiksi kuin Kymmenen käskyä. Käskyt tosin opettavat, mitä meidän pitää tehdä; mutta vasta Uskontunnustus sanoo, mitä Jumala meille tekee ja antaa. Sitä paitsi Kymmenen käskyä on kirjoitettuna kaikkien ihmisten sydämiin; uskoa taas ei mikään ihmisviisaus voi käsittää; yksin Pyhän Hengen on se opetettava. (Room. 2:15).” (Martti Luther)

IV Jeesuksen pitkäjänteinen seuraaminen
Lyhyt hurmio ei tuo onnea, tulee epätoivon kausia ja masennuksen aikoja. Sitten eräänä aamuna ihminen on vain hieman valmiimpi ja elämä on taas hieman helpompaa, voit tehdä uusia asioita, tai vanhojen asioiden tekeminen ja niiden kanssa eläminen ei tuota tuskaa. Kysymys on ehkä vain tietynlaisen rauhan tunteen kokemisesta. Sellaisessa tilanteessa tuntee Mestarin lohduttavan sanan: ”Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Älkää vaipuko epä-toivoon.”

 Maailmamme on historiansa kuluessa kokenut suurten ja hävittävien sotien tuhoja. Kaikki näihin taisteluihin osallistuneet ovat kärsineet tappion. On vain yksi voittaja; on vain yksi, joka on selviytynyt näistä katkeriksi käyneistä taisteluista yhä maineikkaimpana — Jeesus Nasaretilainen ja hänen evankeliuminsa siitä, että paha voitetaan hyvällä. Paremman sivilisaation, ihmiskunnan, salaisuus on sidoksissa Mestarin opetuksiin ihmisen veljeydestä, rakkautta ja keskinäistä luottamusta osoittavasta hyvästä tahdosta.



Jeesuksen opetusten tajuaminen ja varsinkin niiden toimeenpano näyttää olevan käsittämättömän hidas kehityskulku, ainoa lähtökohta kestävälle kehitykselle siinä on hellittämätön usko ja pitkäjänteisyys kaikessa. Jokainen suuri ja vähän pienempikin opettaja kuten esimerkiksi alussa mainitsemani ruotsalainen Sven Johansson, on painottanut seuraajilleen pitkäjänteisyyden ja hellittämättömän yrityksen merkitystä, myös sitä, että epäonnistuakin voi, ja yrittää voi aina uudelleen.

 Mutta ei kai elämä ole kuvannollisessa mielessä pelkkää luistelun opettelemista, mailankäsittelyä, laukaisutaidon hankkimista tai taklaamista.... On muutakin, on opittava myös syöttötaito ja oikea sijoittuminen, parasta olisi olla menemättä kiekon perään sinne minne se ensiksi menee, ei sinne, vaan sinne minne se seuraavaksi sieltä tulee. Elämä on joukkuepeliä, ja siinä joukkueessa, aivan minusta riippumatta pelaa sellaisiakin pelaajia, joita minun on vaikea hyväksyä samaan joukkueeseen. Mutta juuri tässä onkin se paljon puhuttu kasvun paikka. AMEN.