Suuri homojuttu Suomen kirkon suuren homokirjan tiimoilta.

Torsti Äärelä

Saarnoja saapasnahkatornista

Suuri homojuttu Suomen kirkon suuren homokirjan tiimoilta - HETEROOSIN lyhyt oppimäärä. Julkaistu alun perin Etsijä-lehdessä vuonna 2007.

Johdanto

Kovin mielellään rippikoululaisille pitäisi oppitunteja joissa ihmisen seksuaali-suudesta voisi puhua täydestä rekisteristä. Sellaisia ei tänään ole yksinkertaisesti pitää mahdollista koska piispoilla ei ole asiasta yhtenäistä linjaa, eikä kyllä kirkolliskokouksellakaan. Ainoa jossa on selkeä linja on Raamattu.

Mikä päätös aikoinaan tuleekaan niin on se oleva hyvin repivä ja konsanaan kipeämpi kuin virkakysymys. Melkein jokaisen ystävä-, ja tuttavapiiriin ja sukulais-tenkin joukkoon, jos nyt on aivan normaalisti havainnoiva ihminen, kuluu ainakin yksi homoseksuaali ihminen. Naispappeuden vastustajat ovat marginaalinen ryhmä em. asiantilaan verrattuna. Ja kun asia on valitettavasti niin että eivät syvät kansanrivit eivätkä syvällisemmätkään ihmiset lähde ensimmäisenä Roomalaiskirjeen sanoista liikkeelle. Kirkko ja sen johto tulee kokemaan äärimmäisen kovaa painostusta ja nyt alkaa näyttämään siltä että ratkaisu pitää saada aikaan suhteellisen nopeasti, viivytystaistelun aika on ohi, tai sitten se jatkuu ja jatkuu.

Muutama vuosi sitten kaikkien hiippakuntien papit kokoontuivat ns. synodaali-kokoukseen. Tuossa kokouksessa piti puhuman raamatusta, sen tulkinnasta ja käyt-östä kirkossamme. Ainakin Turussa tähän kysymykseen ei kovin hyvin pystytty paneutumaan koska silloisen Turun piispa Ilkka Kantolan kokouksen avausjumalanpalvel keskustelun uksen saarna nousi koko keskipisteeseen. Tavallaan siinä oli kysymys raamatun tulkinnasta. Kantolan väite oli se, että joskus lähimmäisen etu tulee asettaa Jumalan tahdon edelle. Ja hänen koko saarnansa liikkui homojutun ympärillä, ja ikävä kyllä niin koko synodaalikokouskin. Varsinaiseen ytimeen eli raamatun tulkintaan ei päästy

Kirkko on nyt pahassa raossa. Kysymys on tiukasti sanottuna tässä: miten ei saadaan kylläksi. Jos raamatun sana tulkintaan vain aikasidonnaiseksi puheeksi ollaan sellaisen Pandoran lippaan äärellä että oksat poies ja parkki kanssa... Ja kun meidän kirkollamme ei valitettavasti ole mitään raamattuteologista ohjelmaa... Sen jälkeen mikä tahansa on luvallista ja mahdollista...

Tuon kappaleen kirjoitti rakas opettajani Timo Veijola noin vuosi ennen traagista kuolemaansa. Timolla olisi ollut paljon annettavaa kirkollemme ja hänen myötä poistui laajakatseinen ihminen. Hän ei ehkä olisi voinut tätä soppaa selvittää mutta annetaanpa hänen sanojensa puhutella meitä:

”Kristityt tuntevat Jumalan Kristuksen välityksellä, ja siksi heille Kristus on myös kaanonin keskus ja Herra. Niin kuin Jeesus esitti kritiikiä eräitä Vanhan testamentin ongelmallisia käskyjä kohtaan (Matt. 5), samalla tavalla kristityt ovat oikeutettuja ja velvoitettuja harjoittamaan moraalista kritiikkiä sellaisia kaanonin kohtia vastaan (esim. Joosuan kirjassa), jotka eivät vastaa Kristuksen opetusta ja henkeä. ”Mikä ei opeta Kristusta, se ei ole apostolista, vaikka sitä opettaisi Pietari tai Paavali, ja mikä saarnaa Kristusta, on apostolista, vaikka sitä saarnaisi Juudas, Hannas, Pilatus tai Herodes” (Luther). Gulps! Taas tuli Martti eteen. Mutta on aika tehdä sarja pohdiskeluja Suomen kirkon suuren homokirjan äärellä.

I pohdiskelu

Kaikkiaan kirjassa on kolme osiota. Yksi alaosio sisältää artikkelin ja kaksi kom-menttikirjoitusta. Ensimmäinen osio on otsikoltaan ”Homoseksuaalisuus raamattu-teologisena kysymyksenä.” Ensimmäisen kuudesosan aloittaa Kari Kuulan artikkeli joka selvittää lähinnä niitä kohtia joissa raamatussa viitataan homoseksuaaliseen käyt-täytymiseen. Lähtökohtahan näissä ensimmäisen osion kirjoituksissa on hermeneut-tinen ja sehän tarkoittaa kristillisen teologian kentällä tekstien soveltamista tämä päivän teologiseen kontekstiin ja sitä kautta kirkon julistukseen, opetukseen ja elämäänkin. Loppujen lopuksi selkeitä kohtia raamatussa joissa viitataan homoseksuaalisen käyttäytymisen kategoriaan on vain muutama. Vanhassa testamen-tissa kolmannessa Mooseksen kirjassa on kaksi kieltoa (3. Moos. 18:22; 20.13), ja muut kohdat ovat 1. Moos. 19.1-25 ja Tuomarien kirjan kohta 19:22-25. Uusi testamentti ei ole sen runsaampi: Room. 1.26-27; 1. Kor. 6:9 ja 1. Tim. 1:10. Jälleen kerran Daavidin ja Joonatanin ystävyys kuitataan lähinnä olankohautuksella. Joka vain lukeekin Daavidin perhehistoriaa tietyllä näkökulmalla ei voi olla välttymättä johtopäätökseltä: ”Mies on aito itämainen despootti ja erotomaani.” Ja-ja... Hovielämään kuului kaikenlaista niin ennen kuin nykyäänkin!

Kuulan artikkelin yksi mielenkiintoinen päätelmä on se, että Jeesus ei olisi hyväk-synyt homoseksuaalista käyttäytymistä. Perusteena on se, että ne kysymykset, joissa hän selvästi poikkesi aikansa näkemyksistä, muodostuivat kiistakysymyksiksi, joista jäi jälkiä evankeliumeihin. Tiedä häntä, entäs sitten naiskysymys ja Magdalan Maria. Asiastahan pidetään toisaalta meteliä vaikka mitään jälkiä ei löydy, ja asiaa jälkiperustellaan Uuden testamentin ulkopuolisilla kirjoilla jne. Lopulta Kuula kallistuu sellaiseen näkemykseen että homokysymyksessä vaaka kallistunee samaan asentoon kuin aiemminkin.

Puijon seurakunnan kappalaisen, dosentti Kari Kuulan artikkelia kommentoi ensim-mäisenä Åbo akademin Vanhan testamentin ja judaistiikan professori Antti Laato. Laato lopettaa kommenttinsa samaan huolenaiheeseen jonka olen itsekin tuonut esiin: jos tässä livetään niin sitten ollaan suurissa vaikeuksissa; raamatuttomassa kirkossa. Luonnollisestikin Laato osaa ilmaista asian näin hienosti: ”Yleisesti voidaan sanoa, että jos kirkot päätyisivät lopputulokseen, jonka mukaan Ramatun sana ”ei” muutetaan sanoiksi ”kyllä”, niin koko Raamatun hermeneutiikka ajautuisi täydelliseen ekumeeniseen kriisiin. Ramatussa ei tämän jälkeen voisi olla mitään asiaa tai yksityiskohtaa, jota ei haluttaessa voitaisi muuttaa vastaavalla hermeneut-tisella argumentaatiolla.

Tuore Timo Veijolan oppituolin perillinen Helsingin yliopistossa, Martti Nissinen on pitkään kirjoitellut tästä kysymyksestä eivätkä hänen linjauksensa poikkea nytkään entisistä. Nissinenhän on väittänyt jokseenkin niin että nykymaailmassa on asioita, joita Raamatun maailma ei tunne, joten suoraviivainen Raamatun sovel-taminen ei käy päinsä. Homoseksuaalista käyttäytymistä ei siis ollut Raamatun maailmassa! Väite on väitteenä melkoinen ja sitä en itse sulata. Homoseksuaali-suutta esiintyy kaikkien eläinlajien keskuudessa, ja ihminen on biologinen olento vaikka onkin jollain selittämättömällä tavalla ”luomisteologian” alainen. Se että Raamattu ei sinänsä puhu homoseksuaalisuudesta on merkki vain sen kirjoittajien rajoittuneesta ja jollain tapaa ahdistuneestakin maailmankuvasta. Homous on ikivan-haa ja Nissisen pitäisi ottaa vertailukohdaksi esimerkiksi kreikkalainen kulttuuri.

Lopulta Nissinen yrittää ottaa tulkinnan avuksi kohdan jossa Jeesuksen oppilaat katkovat sapattina viljantähkiä ja syövät niitä nälkäänsä (Matt. 12.1-8; Mark. 2:23-28 ja Luuk. 6:1-5). Minua ei ainakaan saa tämä Nissisen vakuuttelu vakuuttuneeksi. Haluaisin toki että saisi mutta ei saa... Hänen esittämänsä ajatusrakennelma jota hän rakentelee kuin pahinkin raamattu-fundamentalista yksittäisen raamatunkohdan pohjalta. Kommenttinsa hän päättää luonnollisestikin sanoihin: ”Moni toivoo, että myös kirkon suunnalta kuuluisi vapauttava viesti.

Vielä joitain asioita hyvin tiiviisti ensimmäisen osion ensimmäisestä alaosiosta:

- 3. Mooseksen kirja torjuu kategorisesti miesten välisen homoseksuaalisen käyttäytymisen.

- Kieltoa ei kuitenkaan perustella millään teologisella näkökohdalla.

- Homoseksuaalinen käyttäytyminen on vastoin luomissuunnitelmaa, jonka mukaan ihminen luotiin mieheksi ja naiseksi ja siten toisiaan täydentäviksi sukupuoli-kumppaneiksi.

Roomalaiskirjeen ensimmäisen luvun jakeet 18-32 on tulkittava siten, ja tässä tulee Paavalin ”homo-teoria” että homoseksuaalisen käyttäytymisen syynä on epäjumalien palvonta, josta Jumala on rankaissut ihmisiä jättämällä heidät himojensa valtaan...

Niin paljon kuin Paavalia täytyykin arvostaa niin nousee mieleen eräs kysymys: Voiko asioista puhua ilman minkäänlaista kokemusta? Tänäänkin katolisessa kirkos-sa seksuaaliasioiden suurimpia asiantuntijoita ovat selibaatissa elävät vanhat miehet!

II pohdiskelu

Ja mitäs siitä onkaan sitten sanottavaa kirjan toisesta osiosta? Paljonkin... Varsinai-sen artikkelin kirjoitti Espoon hiippakunnan hiippakuntadekaani Kai Peltonen. Hän lähti leikittelemään ajatuksella ”mitä jos Suomen kirkossa hyväksyttäisiin vaatimus homojen yhdenvertaisista oikeuksista. ”Spekuloinnin tulos on seuraava: Jos myön-teinen homo-päätös syntyisi niin sen jälkeen:

1) Eri linjoilla päätöksen kanssa olisivat raamattu ja sen tärkeimmistä hahmoista ainakin Mooses, Jeesus ja Paavali, ja tietysti itse Jumalakin.

2) Voitaisiin väittää että Jumala on pelkästään teologien luoma käsite ja hänen sanojaan voidaan muuttaa aina tarpeen mukaan.

3) Kirkon sisällä nousisi paljon ristiriitoja aktiivisimman maallikkoväen keskuudessa ja herätysliikkeissä toimivien tahoilta.

4) Kirkon työntekijöiden yhteistyökyky voisi joutua koetukselle koetukselle kutenn nyt virkakysymyksessä.

5) Kirkkomme joutuisi suuriin vaikeuksiin ekumeenisissa suhteissaan.

Vaikka päätös saisikin paljon myönteistä vastakaikua niin esiin nousevat ongelmat olisivat paljon monimutkaisempia kuin nyt virkakysymyksen suhteen.

Peltonen lähtee seuraavaksi liikkeelle siitä mikä on raamatullista ja mikä ei. Hedelmällisimmän ajatusrakennelman hän esittää rinnastaessaan homokysymyksen eron-neiden vihkimiskysymykseen ja naispappeuskiistaan. Peltosen tausta-ajatuksena on ilmeisesti se, että antaa ajan tehdä tehtävänsä. Kysymys eronneiden vihkimisestä oli aikoinaan iso asia mutta kiihko on vuosikymmenten mittaan laantunut. On siinä moni vanha rovasti taipunut kun oma tyttö on eronnut ja mennyt uudestaan naimisiin. Veri on ainakin tässä tapauksessa sanaa vahvempi. Suhtautuminen naispappeu-teen on muuttunut kaikkinensa positiivisempaan suuntaa parin vuosikymmenen aikana. Molemmat kysymykset ovat raamattukysymyksiä mutta asioiden kanssa on voitu toki elää, ja ihan hyvin on elettykin.

Loppujen lopuksi voidaan aiheellisesti sanoa, varsinkin kahden kommenttipuheenvuoron jälkeen, että suurinta osaa kirkkoon kuuluvista myönteinen homopäätös tuskin paljoakaan hetkauttaisi. Kuohuntaa sen sijaan olisi teologien piirissä ja kirkon työntekijöiden joukossa.

Kirkon homokysymykseen tuskin saadaan selkeää vastausta piispojen ja kirkollisko-kouksen taholta ainakaan viiteen vuoteen. Päätös tullee olemaan kieltävä kompromissi. Raamatun sanaan vedottaneen edelleen mutta homojen ihmisoikeudet tunnus-tettaneen ja kirkko ei enää syrjine ihmisiä ja omia työntekijöitään seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi. Ratkaisu tyydyttänee useimpia. Tulevat vuosikymmenet pehmentävät tilannetta kirkon sisällä ja myös ekumeenisissa yhteyksissä. Tulevien vuosien aikana ihmiset tarkistavat ajattelutapaansa, ja kirkon pakollinen kompro-missi auttanee tässä asiassa, niin että eletään tilanteessa jossa pääsääntöisesti homoseksuaalisesti suuntautuneet ihmiset eivät koe ihmisarvoaan loukatuksi. Aika tekee tehtävänsä ja melkein kaikki kokevat ettei homoudessa loppujen lopuksi ole mitään pelättävää. Asia on aivan uudella tasolla sinä päivänä kun nuorin piispoistamme on syntynyt 1980-luvulla. Niin, joku on varsin osuvasti joskus sanonut että ”hitaasti pyörivät Jumalan myllyt.”

Suomen kirkon suuressa homokirjassa viitataan moneenkin oteeseen 1. Mooseksen kirjan kirjan ensimäisen luvun jakeiseen 27: "Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, jumalan kuvaksi hän heidät loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät." Mutta mutta... On olemassa toinenkin kohta aivan raamatun ensimmäisesä luvussa jonka pohjalta vois tehdä ajatuksenjuoksua ja se on tässä: "Ja Jumala katsoi kaikkea tekemäänsä, ja kaikki oli hyvää." Nuo Jahvetin (Hieman diminutiivinen muoto Vanhan testamentin Jumalan Jahven nimestä.) kuudennen päivän illan mietelmät avaavat montakin tulkintahorisonttia. Jahvetti oli luonut inehmon ja elukat. Homoseksuaalisuutta esiintyy sekä inehmojen ja elukoiden parissa. Ja silti kaikki oli hyvää!

III pohdiskelu

Kirjan kolmas luku kommenttipuheenvuoroineen on nimeltään “Rekisteröity parisuhde luterilaisen teologian ja etikan näkökulmasta. Kirjoittaja on Helsingin yliopiston systemaattisen teologian professori Antti Raunio ja kommentoijina ovat sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa ja Halsuan seurakunna kirkkoherra Jouko Heikkinen. Raunio päätyy sepustuksessaan varovaiseen ja hallittuun kompromissiin, Hallamaa on selvästi myönteisellä kannalla, Heikkinen ilmaisee kielteisen kantansa hyvin selkeästi.

Niinpä niin; luterilainen teologia näyttää ihmiskäsityksen ja avioliittokäsityksen pohjalta vievän siihen johtopäätökseen, että samaa sukupuolta olevien parisuhdetta ei voi rinnastaa avioliittoon. Lopulta jää mahdollisuus erääseen johtopäätökseen kun puhutaan siunaamisen mahdollisuudesta. Siunausta toimitettaessa on olennaista, mikä tai kuka siunauksen kohde on. Kun on kyse rekisteröidystä parisuhteesta niin se ei ole avioliitto teologisessa merkityksessä, joten silloin ei avioliittoon siunausta voida todellakaan suorittaa. Ja sitten tullaan siihen löyhään mutta melko hyvää kompromissiin: parisuhde voidaan siunata siinä missä muutkin ihmiset heidän elämänmuodostaan riippumatta. Tällöin esimerkiksi parisuhteensa rekisteröineiden samaa sukupuolta olevien kodin siunaaminen tai jokin vastaava siunaus voitaisiin pyydettäessä toimittaa.

Luterilaisella ajattelulle on ominaista ei käsiteparien viljely. Hyvin keskeisessä asemassa on hengellinen ja maallinen hallitusvalta. Rekisteröidyt parisuhteet ovat tässä mallituksessa maallisen regimentin eli hallitusvallan piirissä syntynyt ratkaisu ja eräänlainen uusi instituutio, jolla samaa sukupuolta olevat parisuhteessa elävät ihmiset voivat virallistaa suhteensa. Nyt onkin sitten kysymys siitä mitten hengellisellä puolella suhtaudutaan tähän uuteen tilanteeseen?

Luterilaisuudessa yksi väline eettisten kysymysten tarkastelussa on uskon ja rakkauden välinen erottelu. Uskon sisältö on aina muuttumaton mutta rakkauden sisältö voi olla erilainen kun se pyrkii vastaamaan ihmisen konkreettiseen tarpeesen ja etsimään sitä, mikä on hänelle hyväksi juuri hänen elämäntilanteessaan. Rakkauden alueella on mahdollista ja tarpeellistakin ottaa huomioon sellaisia näkökulmia ja sellaista tietoa, jota Raamatun kirjojen syntyaikana ei vielä ollut.

Ja mitähän se sellainen tieto sitten olisi? Raunio onnistuu kiteyttämään vallan hyvin pari asiaa jotka eivät onnistuneet aivan niin hyvin kirjan kahdessa ensimmäisessä luvussa, siis puhtaasti raamatuntutkijoiden puheenvuoroissa.

I Raamatuntutkimuksessa vallitsee varsin laaja yksimielisyys siitä, että Raamatun käsitys homoseksuaalisuudesta on selkeän kielteinen. Toisaalta siitä ei ole yksimielisyyttä että mitä homoseksuaalisuudella Raamatussa oikein tarkoitetaan. Paljolti ollaan myös sitä mieltä, että Raamatun puhe homoseksuaalisuudesta ei kata kaikea, mitä käsitteellä nykyään tarkoitetaan.

II Kun Raamatussa puhutaan homoseksuaalisuudesta niin puhutaankin heterosek-suaalisten ihmisten homoseksuaalisesta käyttäytymisestä, ei pysyvästä taipumuksesta ja sen ilmentämisestä. Toisaalta tämä tulkinta on myös kyseenalaistettu. Tulkinnalliseen kysymykseen siitä, miten Raamatun homoseksuaalisuutta koskevia lausumia tulisi tulkita, ei luterilaisessa teologiassa ole valmista vastausta.

Olisi vielä mielenkiintoista nähdä mitten luterilainen oppi selviytyy siinä tilanteessa jossa homoseksuaalisuuden syyt olisi kyetty selvittämään luonnontieteellisin menetelmin. Kysymys on vaikea sillä sitä ei ole voitu osoittaa biologisessa kehityksessä tapahtuneeksi häiriöksi. Emme siis loppujen lopuksi edes tiedä mistä homoseksuaalisuudessa on kysymys! Heikkisen kommenttipuheenvuoron voimme jättää ehkä omaan arvoonsa mutta Hallamaan vastauspuheenvuorosta nostamme esiin pari väitettä pohdittavaksemme.

I Teologia pysyy voimissaan vain, kun se tehdään jokaisella ajalle eläväksi suhteessa ajankohtaisiin kysymyksiin. Eettiset ongelmat ja teologiset kiistat ovat usein raskaita ja rasittavia. Ne ovat kuitenkin mahdollisuus arvioida asioita ja tehdä perinne eläväksi. Ongelmien käsittelemistä ei siksi pitäisi pelätä vaan nähdä niissä mahdollisuus.

II On kuitenkin alkanut näyttää yhä ilmeisemmältä, että keskustelu on heteroiden yritys ymmärtää itseään ja omaa elämäänsä sukupuolisina olentoina.

Loppujen lopuksi Raunion artikkelin sisällön ja lopputuloksen saattoi arvatakin. Mutta, mutta… Periaatteessa “riippumattoman” yliopistoteologin on aina helppo esittää ajatuksia joihin ei kirkolla tässä tapauksessa ole mitään lopullista kantaa. Raunion esittämä kompromissimäinen ajatus hänen artikkelinsa lopussa olisi kirkon lopullisena kantana jo vallan hurja juttu!

Hallamaan kommenttipuheenvuorosta poimimani toinen ajatus toi mieleen kaukai-sessa historiassa olevan vapun silloin joskus kun sähköposti oli nuori. Lähetin eräälle homotuttavalleni hyvin hirtehisen vapputervehdyksen. Se oli lyhyhäisyydes-sään seuraava: “Hei homo-kallet hyppikää, nyt on riemun raikkahin aika, hetken kestää elämää, sekin ehdoilla heteroin!” Joopase joo! Olen aika vakuuttunut siitä melkein kaikki homoparit haluaisivat vain olla rauhassa eivätkä hevonhetulan häilää välittäsi vaikka ovikelloa tulisi soittelemaan vaikka minkämoinen kirkkoruhtinas uuden siuanuskaavan sisältävän käsikirjan, vihkiveden ja söyryävän suitsutusasitan kanssa…


IV pohdiskelu

Kirjan toisen osan “Luterilainen teologia ja etiikka” toinen alaluku “Homosek-suaalisuus ja teologia” oli laaja ja vaikeasti sulatettava kokonaisuus. Lopputulos oli kuitenkin se, että tällä kertaa kommenttipuheevuorojen kirjoittajat korjaavat enimmät pisteet.

Aivan erityisesti näin tekee Joensuun yliopiston käytännöllisen teologian professori Paavo Kettunen lämminhenkisellä ja luettavuudeltaan ylivertaisella kirjoituksellaan “Homoseksuaalisuus pastoraalisena kysymyksenä.” Toisen kommenttipuheenvuoron “Homoseksuaalisuus, usko ja rakkaus” kirjoitti Vesa Hirvonen. Mitäs siinä, tohtorismiehiä kaikki ja asiaan perehtyneitä kaikki tyynni…

No mitäpä hää sano… Vainio. Aluksi tietenkin selvitellään termejä ja sitten men-nään Raamatun. Kirjahan on rakentanut itsessään pohjaa selvittämällä ensimmäi-sessä osassaan Raamatun suhdetta homokysymykseen. Systemaattisen teologiankin tulisi aina ja viimeisenä pohjautua perimmäiseen ilmoitukseen eli Raamattuun. Vainion esityksen yksi ongelma on siinä, että hän ruotii kysymystä homosek-suaalisuuden syistä pääsemättä minkäänlaiseen kantaan. Artikkelin loppupuolella tulee myös häiritseväksi se, että hän toistelee sitä ettei ole “lääketieteen ja psyko-logian asiantuntija.” Pitemmälle olisi päästy, ja tällaista pohdintaa tämä Suomen kirkon suuri homokirja olisi kaivannutkin, jos homoseksuaalisen taipumuksen synnystä oli kirjoittanut vaikka joku muu kuin teologi…

Vainio käyttää paljon vaivaa analysoidessaan kielteisiä ja myönteisiä argumentteja. Puhumme nyt hieman ns. “analogia-argumentista”, koska sen tiimoilta voidaan asiassa edetä ehkä jopa tietynlaisen läpimurronkin suuntaan. Tämä analogia-argumentti voidaan kaikessa lyhykäisyydessään kirjata näin: “KOSKA RAA-MATUSSA ON MONIA KÄSKYJÄ JOITA EI ENÄÄ VAADITA NOUDATET-TVAVAKSI, VASTAAVASTI HOMOSEKSUAALISUUTTA KÄSITELEVÄT KOHDAT EIVÄT SIDO NYKYPÄIVÄN KRISTITTYJÄ. Niinpä niin… Jälleen ollaan peruskysymyksen äärellä. Joskus tulee ihan tosissaan mieleen se, että koko rakennelman voisi pistää huoletta nurin Raamattuineen ja teologioineen. Sittenpä päästäisiin tästäkin “onhan se kyllä näin, mutta - kun asetelmasta.” Ja eikun kirjoittamaan uutta Raamattua ja luomaan uutta antropoteologiaa… Tasa-arvo ja uuden mailman eetos voi sen tehdä jos teologit onnistuvat viivytys- ja torjunta-taistelussaan. Olisihan se ikävää jos tämän tuhtatvuotsien valtakunnan lopulta kaataisi mitätön homokysymys… Vainion ongelma on siinä, että hänellä on liian vahva ennakkokäsitys asioista. Hän on yksinkertaisesti vain päättänyt että kuu on juustoa, ja geologien sana ei sitten paina yhtikäs mitään. ‘


“Usko ja rakkaus”

Ehkä on kuitenkin olemassa avain jonka avulla tämän Suomen kirkon suuren homokysymyksen vois mahdollisesti avata. Ja tämä viisasten kisi on luterilainen “uskon ja rakkauden- erottelu.” Ajattelun taustallahan on se, että Raamtun opetuksia voidaan tarkastella uskon ja rakkauden näkökulmista. Uskon alueen sisältöjen katsotaan olevan muuttumattomia, rakkauden alueen taas eri tilnateissa muuttuvia. Tällä tavalla aikoinaan ratkaistiin meillä myös naispappeuskysymys, tai ainakin melkein. Vainio päätyy lopulta vatkauksessaan siihen, että homoseksuaali-suus-kysymykseen ei lopultakaan voida soveltaa usko-rakkaus-jaoittelua. Katsotaanpas vielä mitä professori Tuomo Mannermaa sanoi vuonna 1985, saammeko mitään ahaa-elämystä.

“Luterilaisen käsityksen mukaan ratkaiseva keino erottaa muuttuva ja muuttumaton uskon sisällössä ja kristillisessä elämässä on katsella kiistanalaisia kohtia uskon ja rakkauden aspektista. Uskon alaan kuuluva on periaatteessa muuttumatonta, rakkauden alaan kuuluva taas muuttuvaa. Uskolla tarkoitetaan tällöin Jumalan pelastavaa evankeliumia, sen sisältöä ja vastaanottamista. Uskoa ei voida muuttaa, sillä silloin luovutaisiin itse pelastuksesta. Rakkaudessa on käsiteltävänä olevasta aspektista tarkasteltuna kysymys lähimmäisen rakastamisesta hänen tarpeensa mukaan. Koska lähimmäisen hätä ja tarve (ja tämän tarpeen todellisen luonteen ymmärtäminen) muuttuvat historian vaiheissa, myös rakkauden konkreettinen sisältö muuttuu historiallisen tilanteen mukaisesti.”


“Paavo Kettusen viisaan miehen rooli”

Paavo Kettunen ei niin hirveästi lähde liikkeelle usko&rakkaus-jaottelusta vaan pohjaa asiaan jonka hän parhaiten tuntee, nimittäin suomalaiseen rippiin. Puheenvuoron rohkein veto on siinä kun hän ikään kuin kehottaa hyväksymään tosiasiat ja suorastaan vaatii kirkkoa toimimaan ripeästi: “Jos kirkko ei tee parisuhteiden siunaamisen kaavaa tai ylipäänsä jonkinlaista ohjetta tällaisia tilaisuuksia tai rukoushetkiä varten, on ilmeistä, että yksityisajattelu ja -toiminta tällä sektorilla lisääntyvät.” Kettunen lähtisi hyväksymään tilannetta tavalla josta voitaisiin käyttää vaikkapa nimeä “sammutettujen lyhyjen taktiikka”. Ohjeet olisi annettu mutta mihinkään ei kuitenkaan kehotettaisi. Ja joka ei haluaisi toimia niiden mukaan niin hän saisi olla aivan rauhassa. Kettunen on aivan oikeassa. Tosiasiat tulisi hyväksyä; pahempi on tilanne jossa elämme emmekä halua katsoa totuutta silmiin. Ja ihan lopuksi Kettunen haaveilee vielä todella moniarvoisesta kirkosta...

Mitäpäs tähän sitten sanoisi. Vainion artikkeli on varsin hankalaa luettavaa harjaantuneellekin teologille, mutta kommenttipuheenvuorojen jälkeen voisi jopa sanoa että avain on olemassa jos vain tahdomme käyttää sitä


V pohdiskelu

Siirrymme kirjassa sen kolmanteen pääosaan nimeltään “Homoseksuaalisuuden ekumeeninen ja pastoraalinen haaste.” Artikkelin tekijä on TM Antti Saarelma. Puheenvuorossaa Saarelma käy läpi roomalaiskatolisen kirkon, joidenkin luterilaisten kirkkojen ja meitä lähellä olevan anglikaanisen kirkon piirissä käytyä keskustelua homo-kysymyksestä.

Aivan aluksi Saarelma painottaa sitä kuinka eri kirkojen keskustelukultturit, hallin-totyylit ja teologiset käytänteet ovat hyvin erilaisia. Luterilaistenkin kirkkojen kesken on suuria eroja, saati sitten eri kirkkokuntien perinteiden välillä. Monessa muussa kirkossa se vakava keskustelu johon olemme meillä vasta nyt toden teolla joutuneet on alkanut jo huomattavasti aiemmin. Saarelman artikkelin päättävään lauselmaan että olemme etuoikeutetulla paikalla, kun saamme hyödyntää muiden kirkkojen vuosikymmenien aikana tekemää pohjatyötä.

Saarelman artikkeli tyytyi pääasiallisesti esittelemään eri kirkoissa ollutta keskus-telua. Suomen ekumeenisen neuvoston pääsihteeri Heikki Huttunen kommentoi tiiviissä kommenttipuheenvuorossaa Saarelmaa. Aivan aluksi hän kertoo yhden karun tosiasian: Ekumeenisessä liikkeessä vallitsee vain yksi yksimielisyys, nimittäin yksimielisyys ekumeenisesta baasiksesta, uskosta Jeesukseen Kristukseen Jumalana ja Vapahtajana ja halusta toimia Jumalan, Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen kunniaksi. Homoseksuaalisuuteen liittyvissä kysymyksissä ekumeeninen consensus on, että konsensusta ei tällä hetkellä ole.

Kirkkojen maailmaneuvostossa asiaa on toki käsitelty, siitä on keskusteltu vuonna 2005 esitetyn raportin pohjalta. Raportti toi esiin erään yleisen piirteen; eteläisen pallonpuoliskon kirkot kokevat seksuaaliasioiden kysymyksenasettelut elitistisiksi ja länsimaisiksi. Kaikki, kuten ortodoksiset kirkot, ovat varsin haluttomia tarkaste-lemaan seksuaalikysymyksiä yleensäkin länsimaalaiseen tapaan yhteiskunnallisena kysymyksenä.

Ekumeeninen liike ei ehkä ole suuressa kriisissä, mutta sen tulevaisuus ei välttämättä ole yhtä hohdokas kuin ekumenia suurella vuosisadalla eli 1900-luvulla. Koko liikkeen ja myös sen sisällä käytävän keskustelun homoseksuaalisuudesta ja kristinuskosta voi mahdollistaa turvallisen ns. “ekumeenisen tilan” luominen ja vaaliminen. Lyhyesti sanottuna se on turvallisen keskustelu- ja vuorovaikutus-ympäristön luominen. Ekumeenisen tilan avulla voidaan ehkä hyvin pitkän ajan kuluessa saavuttaa hyvä konsensus. Loppujen lopuksi tarvitaan hyvin avantgardistisia visioita ja lujaan perinteeseen nojaavia arvoja.

Toinen kommenttipuheenvuoro olikin sitten ruotsinkielinen ja käsitteli lähinnä Ruot-sin kirkon tietä. Åbo Akademin systemaattisen teologian dosentti Mikael Lindfelt kertoo siinä kuinka Ruotsin kaltaisessa solidaarisuusvaltiossa on jouduttu yhteiskun-nallisen pakon edessä tilanteeseen jossa valmistelemassa kaavaa homoliittojen siu-naamiseksi. Ratkaisu tulee olemaan varsin kummalliselta kulostava: siunauskaava tullaan mainitsemaan kirkkojärjestyksessä, mutta se ei sisälly kirkkokäsikirjaan. Tämä siksi että siunaustoimitusta siihen liityvine perusteluineen ei voitaisi tulkita kirkon oppiin tehdyksi muutokseksi… Varsin mielenkiintoinen kompromissi tämäkin!


VI pohdiskelu

Lyhyehkön artikkelin kirjoitti Tampereen piispa Juha Pihkala ja sen nimi on “Pastoraaliset ja ekumeeniset näkökulmat homoseksuaalisuuteen.” Kirjoitus muis-tuttaa paljon pohdiskelevaa essee-saarnaa ja on hyvä lajissaan. Kommentteja kirjoittivat Kirkon perheasioiden keskuksen johtaja Martti Esko ja kirkon ulkoasian teologisten asioiden sihteri Matti Repo.

Saarnansa lopuksi piispa Pihkala kysyy: “Onko asia uskon ja rakkauden näkökulmasta niin merkittävä, että meillä on Suomen luterilaisina sanottava “Fiat iustitia, pereat oecumene!” Mitä Pihkala tällä sitten tarkoittaa? Olisi kaivannut itse piispan suusta visiota jossa “Ruotsin tien” kulkemisen seuraamukset olisi kuvattu. Sanotaan ne nyt ääneen! Jos Ruotsin malliin päädytttäisiin menisivät Suomen kirkon kallisarvoiset ja pitkäjänteisesti saavutetut ekumeeneiset hedelmät pilalle. Päällimmäisensä olisi välirikko Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa. Katolisen kirkon kanssa ajauduttaisiin viileän aikakauden tilaan. Balttian luterilaisten kirkkojen kanssa päädyttäisiin vallan tympeisiin väleihin ja kokonaisuudessaan koko Porvoon kirkkoyhteisö ajautuisi syvempään kriisiin. Mutta olisihan meillä hyvä pohja kuitenkin Ruotsin kirkon kanssa… Pihkala jättää paljon luettavaa rivien väleihin. Parhaiten tämä tulee ilmi seuraavasta kappaleesta:

“Se totalitarismi, joka meitä tällä hetkellä uhkaa, on liberaalin individualismin totalitarismi. Tästä tekisi mieli puhua paljonkin, mutta jääköön maininnaksi. Mutta auta armias, jos et noudata sen koodistoa."

Se mikä on Pihkalan saarnan punaisena lankana on kysymys “Mikä on totuus.” Heittäytyessään näin suorastaan vallan sokraattiseksi tekee hän parhaiten oikeutta rehellisyyden vaatimukselle. Pihkalan argumentaatio ja puheenparsi on hyvin lämmin ja inhimillinen. Loppujen lopuksi emme tiedä mikä on totuus homosek-suaalisuudesta, ilmiö on fakta, mutta sen syyt ovat toistaiseksi hämärän peitossa kuten Pihkala tyhjentävästi sanoo.

Ilmeisesti Pihkala on paljonkin vaivannut päätänsä tuolla liberaalilla totalitarismilla kun hän tuo esille Oxfordissa vuonna 1937 pidetyn Life and Work- kokouksen annin. Hän nostaa esiin tuon kokouksen loppujulkilausumaan sisällytetyt sanat:

“Kirkon ensimmäisenä velvollisuutena ja sen suurimpana palveluna maailmalle on, että se on todella kirkko – että se tunnustaa tosi uskoa, täyttää Kristuksen, ainoa Herransa, tahtoa ja on yhdistynyt hänessä rakkauden ja palvelun yhteisöksi.!

Kirkon jumalanpalvelusyhteys on tärkeä asia ja onkin Pihkalan sanoin kysyttävä “mitten paljon erilaisuutta voidaan hyväksyä uskon ja eettisten ratkaisujen alueella ilman että kirkon jumlanpalvelusyhteys särkyy? Tätä kysymystä testataan edelleenkin naispappeusasian kanssa ja homokysymys tulee olemaan seuraava kyinen, ellei kyisempikin pelto. Pihkala hallitsee todella hyvin tiiviin ilmaisun kuten käy ilmi myös seuraavasta lainauksesta. “Vaikka homoseksuaalisuus on määrällisesti pieni asia, se näyttää jo tähän mennessä käytyjen keskustelujen valossa olevan laadullisesti vaikeampi asia kuin tuo edellinen.” Ja se edellinen asia on juuri naispappeusasia.

Komentissaan Pihkalan saarnaan Martti Esko kuuluttaa päällimmäisenä suvaitsevaisuutta ja armeliasta mieltä. Seksuaali-identiteetti on hyvin herkkä ja tärkeä osa jokaisen ihmisen persoonallisuutta. Seksuaali-identiteetin kanssa kamppaileva ihminen ei tarvitse syyttäjää eikä tuomitsijaa. Esko on oikeassa; kirkkomme suhtautumisessa homoseksuaaleihin on paljon korjattavaa. Esko viittaa kirkkojen maailmanneuvoston raporttiin jossa todetaan, että homoseksuaalisuutta kohtaan tunnettu käsittämätön viha ja pelko ovat kirkomme synti. Jokaisen papin pitäisi nyt ryhdistäytyä ja laatia seksuaali-identiteettiä koskevat oppitunnit rippikouluissaan uudelleen eikä lykätä niitä aina vain nuorisotyönohjaajalle. Seuraava luterilaisen maailmanliiton kehotuslista ei jätä ketään asioihin rehellisesti suhtautumaan pyrkivää rauhaan:

-on pyrittävä kärsivälliseen, tietoihin pohjaavaan ja rohkeaan seksuaalikasvatukseen

-on pyrittävä laajaan, viimeisimpiin homoseksuaalisuutta koskevaan tutkimustietoon perustuvaan keskusteluun

-on tarkasteltava rehellisesti niitä syitä, miksi kirkossamme homoseksuaalisuutta koskevat aiheet joko vältetään tai kätketään

-on paljastettava se, että ennakkoluulomme ja pelkomme ovat pahuutta, josta olisi kasvettava irti

-on tuettava homoyhteisöjen oikeutta lainsäädäntöön ja inhimillisiä oikeuksia koskevien päätösten aikaansaamiseen.

Toinen kommenttipuheenvuoro ei oikein enää sisältänyt kovin paljon mainittavaa. Loppujen lopuksi itse Pihkalan saarna tullee jäämään Suomen kirkon suuren homokirjan ehkä kestävimmäksi puheenvuoroksi. Paljon on yritetty sanoa ja kirjoittaa, ja paljon jäi ilmaisematta


VII pohdiskelu eli jokeri

Yhdestä asiasta voimme olla varmoja; “viivytystaistelu” tulee olemaan pitkä ja hermoja raastava. Lopulta kuitenkin yhteiskunnan paine pakottaa jonkinlaiseen rat-kaisuun ja tulevan paarmanjälkeisen arkkipiispan harteilla on paljon, todella paljon. Ratkaisu venynee kuitenkin einytvaanseuraavaksivalittavan kirkolliskokouksen päätet-täväksi.

Tämä juttu on kuitenkin monessa mielessä koominen. Päätöksen tekevät nimittäin heterot, ja lopulta heterot myös rustaavat kaavan jolla homoliittoja siunataan. Montakohan paria sitten siunataan… Tärkeämpi olisi kuitenkin antaa ja taata homoseksuaaleille ihmisoikeudet kirkossa ja aloittaa asiallisen opetuksen antaminen myös rippikouluissa. Mutta koska maailma on täynnä kysymyksiä joihin on puolinainen tai ei ollenkaan vastausta, niin voimme kysyä: millainen mahtaisi olla se homoliittoon siunaamisen kaava?

Käsikirjauudistuksen jälkeen kaikki kirkollisten toimisutsten kaavat muistuttavat toisiaan joten tämäkin kaava menisi samaan putkeen. Lyhyesti sanottuna homoliittokaava muistuttaisi varmasti aviolittoon siunaamisen kaavaa muutamalla korostuksella:

1. Johdantomusiikki
2. Alkusiunaus
3. Johdantosanat
4. Psalmiteksti
5. Rukous
6. Raamatunluku
7. Puhe
8. Kysymykset
9. Puolisoiden siunaaminen
10. Musiikki
11. Yhteinen esirukous
12. Isä meidän
13. Siunaus
14. Lähettäminen
15. Päätösmusiikki

Eli ei mitään uutta auringon alla. Ja kun väitän että kirkossamme on jo tapahtunut muutama “salasiunaaminen” niin aivan todennäköisesti rohkea pastori on käyttänyt juuri aviolittoon siunaamisen kaavaa sovelletusti.

Joskus hamassa tulevaisuudessa työhönsä istutettava komitea pohtii asiaa muutaman vuoden viimeisellä Suomen kirkon homokysymyksen viimeisellä salpalinjalla ja kakistaa ulos varsinaisen itsestäänselvyyden. Kaava on kaava mutta siinä on toki joitakin enemmän työstämistä vaativia kohtia. Niitä ovat kohta 4, 6 ja musiikit.

Lähdetään helpoimmasta. Heterohäissäkin musiikkikysymys on varsin elävä. Itse olen ollut varsin liberaali kuten useimmat “nuoret papit.” Siitä olen toki pitänyt kiinni, että yksi virsi täytyy mukana olla. Niinpä katsommekin aluksi nykyisistä häävirsistä sillä silmällä että onko siellä jotain sopivaa. Virsikirjassammehan on varsinaisesti neljä häävirttä ja ne löytvät numeroista 238-241. Niistä virret 238 ja 239 ovat aivan selkeästi heterovirsiä, mutta 240 ja 241 ovat oikein neutraaleja ja tarkoitukseen sopivia. Ja kyllähän käsikirjakomitea voi aivan hyvin tilata, tasapuolisuuden merkeissä, seksuaalisuutta laveammastikin ylistävän virren. Tekijöistä ei tässä maassa ole pulaa.

Psalmiteksti ei ole niin kauhean vaikea keksittävä kuten aluksi luulisi! Miksei voisi päätyä peräti samaan ratkasiuun kuin heterokaavassakin: Laulujen laulu 8:6-7. Eniten päänvaivaa aiheuttanee kuitenkin raamatunteksti. Paljon päätä tullaan vaivaamaan ja nostattamaan, mutta kun ratkaisuna koko asian suhteen tulee olemaan dynaamisen luomisteologian oivaltaminen niin silloin vaihtoehtoja on oikeastaan ja vain yksi: 1 Moos. 1:31. Ja sehän kuullostaa tältä:

“Ja Jumala katsoi kaikkea tekemäänsä, ja kaikki oli hyvää. Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni kuudes päivä.”


Valmis malli puheellekin tullaan laatimaan aivan varmasti. Mutta Ruotsin kirkon kaava valmistuu varmasti piakkoin ja se antanee myös joskus hamassa tulevaisuudessa perustettavalle komitealle varman ja hyvän työskentelypohjan, tai pitäisikö sanoa “jahkauspohjan.”

Kaiken tämän spekulaation keskellä on vain kysyttävä yhtä asiaa: onkos niltä homoilta sitten kysytty asiasta tarpeeksi tyhjentävästi? Tässä vain pelottaa sellainen mahdollisuus että asia menee siinä määrin päin peetä, että homma saa todella koomisen oopperan piirteet ja hahmon. Kysehän on tässä kaikessa homokes-kustelussa mitä suurimassa määrin ilmiöstä jota voidaan kutsua vaikka termillä HETEROOSI. Heteroseksuaalit tässä vain selvittelevät omaa identiteettään ja tiedostamatontaan. Näin voidaan todellakin väittää ennen kuin toisin todistetaan.

Ja tämähän oli laaja arviointi kirjasta “Homoseksuaalisuus Raamatussa ja kirkon opetuksessa (Antti Saarelma (toim.) 2007, 345 s.)

URANTIA-kirja — plagiaattikokoelma vai uutta auringon alla?

URANTIA-kirja — plagiaattikokoelma vai uutta auringon alla?


1. Mistä on kyse?


Ensinnäkin yli 2000-sivuinen URANTIA-kirja on todella massiivinen teos. Toiseksi se näyttää ottavan kantaa lähes kaikkiin ilmiöihin auringon alla, ja sen universuminäkökulma on siihen ohjeellisena dokumenttina suhtautuvalle kaikenkattava. Tässä esityksessäni pyrin olemaan analyyttinen ja ulkopuolinen. En ota kantaa kirjan väittämiin siinä mielessä, että arvioisin niiden todenperäisyyttä. Sellaisen analyysin täydelliseen mahdollisuuteen en usko kenenkään olevan täysin pätevä.

Ilmiönä URANTIA-kirjaa ei kuitenkaan enää voida pitää “vain yhtenä amerikkalaisena hengentuotteena”. Englanninkielistä alkuperäisteosta on myyty vuodesta 1955 lähtien maailmalla pitkälti yli 250 000 kappaletta. Virallisia Chigacossa toimivan URANTIA-säätiön käännöksiä on ilmestyi aluksi seuraavi kielille: Ranska, Espanja 1993, Suomi 1993 ja Venäjä 1997. Sen jälkeen käännöstoiminta on vain kiihtynyt.

Suomessa kirja on tunnettu mahdollisesti jo 1950-luvun lopulla. Kaksi vakavamielistä yritystä tuottaa käännös suomen kielelle epäonnistuivat 1970 luvulla, ja vasta kolmas yritys tuotti tyydyttävän tuloksen 1990-luvun alussa. Englanninkielistä kirjaa ehdittiin myydä Suomessa kuitenkin yli 2000 kappaletta. Kahden suomenkielisen painoksen yhteismyynti neljässä vuodessa on lähemmäs 5000. Muutama ns. rajatiedon alaan kuuluva suomalainen kirjakauppias teki sen avulla toimintaansa kannattavaksi “alkuhuuman” aikana. Opintotoiminta on liikkeen alkuperäismaassa USA:ssa huomattavaa. Myös Suomessa toimii yli kaksikymmentä URANTIA-kirjan opiskeluun omistautunutta ryhmää. Yhdysvalloissa on lukuisia eri kirkkokunnissa toimivia pappeja (Suomessa muutamia,) jotka ovat vannoutuneita kirjan lukijoita. URANTIA-kirjaan uskova teologian professorikaan ei ole ison veden takana mikään harvinaisuus. Mikäli kriteerinä pidetään kirjan myyntiä asukaslukuun nähden näyttää ranskankielinen Kanada jääneen toiseksi kaikkein “urantialaisimman” maailmankolkan asemasta kilpailtaessa. Tässä suhteessa Suomi on nykyään ykkönen. Kanadassa tosin on ilmestynyt ainakin neljä vakavasti URANTIA-kirjaa arvostelevaa dokumenttia. Näihin kuuluu mm. entisen katolisen papin ja nykyisen Lavalin yliopiston teologian professorin Jacques Rhéaumen teos “Le Verbe s’est fait livre” (Sana tuli kirjaksi). Samaisen Rhéaumen 700-sivuinen väitöskirja “Analyse dún texte révelé: The Urantia Book “ käsitteli URANTIA-kirjan syntyyn liittyviä kysymyksiä, lähinnä “kirjan toimittajan” William Samuel Sadlerin osuutta ja mahdollista vaikutusta sen sisältöön.

URANTIA-kirja näyttää juurtuneen pysyvästi Suomen uskonnolliseen kenttään. Mielestäni on aika esitellä sen sisältöä ja väitteitä myös Vartijan lukijoille. Ammattiteologien ja myös aikaansa seuraavien ihmisten on syytä tuntea se siinä missä muutkin uudet uskonnolliset liikkeet. Seuraavassa pystyn, aiheen monisärmäisyydestä johtuen, raapaisemaan vain hieman URANTIA-kirjan arvoituksen pintaa. Esityksessäni pohjaan pitkälti omaan perehtyneisyyteeni URANTIA-kirjaan, ja tunnetun skeptikon, taikurin ja tieteistoimittajan Martin Gardnerin teokseen “Urantia — The Great Cult Mystery”.


2. Mitä kirja väittää itsestään?

Kerrotaan että kirjan välitti ihmisille tietty “ilmoituksenantajien” ryhmä. Chigacossa toimiva Urantia-säätiö on kirjannut ns. “ilmoituksenantajien ohjeet “perusdokumentteihinsa”. Keskustelu kirjan alkuperästä tullee jatkumaan vielä pitkään. “Piireissä” liikkuukin myös paljon epämääräistä perimätietoa. Varsin hyvän käsityksen kyseisestä perimätiedosta saakin lukemalla Mark Kulieken teoksen nimeltä “Erään ilmoituksen synty”.

Tärkeämpää on kuitenkin kiinnittää huomio kirjan itsensä sisältämiin väitteisiin. Kirja väittää olevansa ihmiskunnalle välitetty “viides aikakauden avaava ilmoitus”. Sen on määrä muuttaa ihmiskuntamme, joka asuu Urantia-planeetalla, hengellinen kurssi “oikeammille raiteille”. Kieltämättä seuraava varsin populistinen ja kliseeltä kuulostava sitaatti ei ainakaan heti työnnä luotaan kirkkoon ja perinteisempään kristinuskoon suhtautuvaa keskiverto-länsimaalaista. URANTIA-kirjan sisältämällä kritiikillä on olemassa tilaus aina.

Jeesuksen uskonto on dynaamisin ihmisrotua milloinkaan aktivoinut voima. Jeesus murskasi perinteet, hävitti dogmit ja kutsui ihmiskuntaa nousemaan ajallisuudessa ja ikuisuudessa korkeimpien ihanteidensa tasolle - olemaan täydellinen, niin kuin taivaallinen isä on täydellinen (1091A).”

URANTIA-kirja siis väittää olevansa viides aikakauden avaava ilmoitus planeettamme asukkaille. Edelliset neljä olivat sen mukaan planeettaprinssi Caligastian aikana annettu opetus (500 000-200 000 vuotta sitten), Eedenin opetus (n. 37 000 vuotta sitten), Abrahamin aikana toimineen Makiventa Melkisedekin opetus, ja luonnollisestikin Jeesus Nasaretilaisen opetus Universaalisesta Isästä. URANTIA-kirja on sen omien sanojensa mukaan juuri Jeesuksen opetusten uudelleenesittäminen ihmiskunnalle. Se väittää olevansa myös tarvittava piristysruiske maailman kaikille uskonnoille. Kriittisessä keskustelussa on puhuttu paljon URANTIA-kirjan epäonnistuneista ja puuttuvista ennusteista, mutta seuraavassa sitaatissa se kyllä onnistuu ytimekkäästi tiivistämään jotain postmodernista ongelmasta. Olisiko toisaalta vaatinut kovin suurta oppineisuutta lausua moista 1950-luvun puolivälissä?

Kahdennenkymmenennen vuosisadan psykologisesti vaikeina aikoina, keskellä tieteen aikakauden pyörremyrskyn aiheuttamia taloudellisia mullistuksia, moraalin akanvirtoja ja sosiologisia ristiaallokoita ovat tuhannet ja taas tuhannet miehet ja naiset joutuneet hämmennyksiin, niinkuin ihminen vain voi joutua. He ovat huolestuneita, levottomia, pelokkaita ja epävarmoja, eivätkä osaa asettua aloilleen. Enemmän kuin koskaan ennen maailman historiassa he tarvitsevat terveen uskonnon suomaa lohdutusta ja tasapainottavaa vaikutusta. Ennennäkemättömistä tieteellisistä saavutuksista ja mekaanisesta kehityksestä huolimatta vallalla on hengellinen pysähtyneisyys ja filosofinen kaaos (1090A).

Heti alkuun on kiinnitettävä huomio myös siihen, että läpi koko teoksen on havaittavissa selvä antiklerikaalinen (kirkot ja kaikenlaiset papistot) korostus. Vaikka kirja ei suoranaisesti väitä olevansa papiston ja organisoituneen uskonnonharjoituksen loppu, on antiklerikaalisuus sen yksi, tosin ohuehko, punainen lanka. Seuraava sitaatti on neutraalimmasta päästä.

“Aito uskonto on mielekäs tapa elää kasvokkain jokapäiväisen elämän arkisten realiteettien kanssa. Mutta jos uskonnon halutaan antavan virikkeitä yksilölliselle luonteen kehitykselle ja lisäävän persoonallisuuden eheytymistä, sitä ei pidä standardisoida. Mikäli sen on määrä antaa virikkeitä kokemuksen arvioimiselle ja toimia arvohoukuttimena, sitä ei saa kaavamaistaa. Mikäli uskonnon on määrä edistää korkeimpia kuuliaisuussuhteita, sitä ei pidä muodollistaa (1089D).


3. Keskeinen sisältö pintapuolisesti ja muutamia anekdootteja


URANTIA-kirja jakautuu neljään osaa. Erään kirjan lukijan kuvauksen mukaan teoksen näkökulma lähtee maailmankaikkeuden keskuksesta ja Jumalasta päätyen yhden ihmispersoonan, Jeesus Nasaretilaisen, uskonnollisen kokemuksen kuvaukseen. Kieltämättä esitys eteneekin suuresta pieneen yrittäen sisällyttää itseensä varsin nerokkaan kuvauksen lähes kaikesta ihmisluontoa kiinnostavasta. Kirja on yritys antaa ihmiselle paikka maailmankaikkeudessa. Vaikka esitys etenee systemaattisesti, tulevat eräät teemat kuten evoluutio esiin toistuvasti.

I osa kuvaa ns. keskusuniversumia ja asutettujen maailmoiden jättiläismäistä vyöhykettä, seitsemää superuniversumia. URANTIA-kirja alkuluvut antavat selvityksen Jumalan eri persoonista, ja niiden välisistä suhteista. Keskusuniversumin ja super-universumien persoonallisuudet esitetään myös pikkutarkan hierakisesti. Huomiota saavat osaksensa myös keskus- ja superuniversumien fyysiset aspektit. Kirjan vannoutuneelle lukijalle osien I ja II avaruutta ja maailmakaikkeutta koskevat tiedonannot ovat kosmo-goninen ja kosmologinen oppikirja sinänsä. Kirjan planeetallemme antama suuruniversuminumero 5 342 482 337 666 on yksi “triviaali tiedonanto” monien joukossa.

II osa sisältää kuvauksen ns. Nebadonin paikallisuniversumin, lopulta 10 000 000 asutettua planeetta sisältävän luomiskokonaisuuden, historiasta, tarkoituksesta, hallinnosta ja lukuisista persoonallisuuksista. Juuri II osa sisältää kertomuksen järjestelmähallitsija Luciferin kapinasta. Näkökulma tulee jälleen suuresta pieneen hahmottaen alenevan rakenteen “paikallisuniversumi - konstellaatio - järjestelmä - yksittäinen asutettu planeetta”. Jos osasta II on nostettava esiin jokin mielenkiintoinen ja erikoinen anekdootti, niin olkoon se sitten vaikkapa Spornagia-olento. “Sporre” on alempien taivasmaailmojen maisemapuutarhuri, älykäs, kaunis, pitkäikäinen (jopa satoja tuhansia vuosia elävä) ja sukupuolisesti lisääntyvä täydellinen eläin. Kirja puhuu sporresta noin sivun verran. Sporre on viime aikoina herättänyt kiivastakin keskustelua esim. URANTIA-säätiön ylläpitämällä suomenkielisellä Internet-keskustelulistalla.

III osa, yhteensä 64 lukua, on nimeltään Urantian historia. Se kuvailee ihmiskuntamme historian noin miljoonan vuoden ikäiseksi. Kuvaus poikkeaa paljon totutusta. Monissa lukijoissa juuri osa III on herättänyt paljon ristiriitoja. Kirjassa annettu tieto tuntuu olevan niin paljon ristiriidassa nykytieteen käsitysten valossa. Myös kirjan ns. “antropologinen katsaus” (Määritelmä minun. Luen siihen URANTIA-kirjan luvut 68-71 ja 81-92) sisältää itsestäänselvyyksiä toistensa perään. Kyseisten lukujen teksti tuo mieleen viktoriaanisen ajan kirjastoantropologit, kuten Tylorin ja Frazerin, jotka esittivät vahvasti yleistäviä teorioita kulttuurista ja uskonnosta 1800-luvun jälkipuoliskolla.

Martin Gardner esittelee teoksessaan lukuisia teoksia, joista URANTIA-kirja tuntuu lainaavan otteita, joskus jopa kirjoitusvirheitä myöten! Kirjaa on kritisoitu myös siitä, että sen käsitykset ovat niin paljon sidoksissa 1930-luvun maailmaan. Juuri III osan maailmasta paistaa kaikista eniten esiin 1930-luvun eetos mm. rotu-oppeineen. URANTIA-kirjan “rotu-oppi” onkin ehkä eniten huomiota herättävä laajempi yksityiskohta kolmannessa osassa. Kuuden värillisen ja kehityksenalaisen värillisen rodun alkuperä on URANTIA-kirja mukaan seuraava. Erääseen perheeseen syntyi noin 500 000 vuotta sitten yhdeksäntoista lasta. Lapsista viisi oli punaista, kaksi oranssia, neljä sinistä, kaksi vihreää, neljä keltaista ja kaksi indigoa. Värilliset rodut saivat alkunsa kyseisen “sangik-perheen” lapsista.

IV osa on kuvaus Jeesuksen elämästä ja opetuksista. Hyvin adventismiin perehtyneenä, jopa seitsemännen päivän adventistin itseymmärryksen nuorempana omanneena henkilönä, Martin Gardner epäili osan neljä olevan eräänlainen kehittyneempi versio E.G.Whiten teoksesta “Aikakausien toivo”. Osa IV ei kuitenkaan ole missään suhteessa riippuvainen kyseisestä teoksesta. Se on täysin itsenäinen ja omaperäinen pelkästään jo sisältämänsä kristinuskon kritiikin vuoksi.

URANTIA-kirjan mukaan planeetallamme elänyt Jeesus Nasaretilainen oli em. Nebadonin paikallisuniversumin Luoja-Pojan seitsemäs inkarnaatio. Aikaisemmat kuusi "lahjottautumista" olivat tapahtuneet kuolevaista ihmistä “ylempien” olentoluokkien keskuudessa. Urantialla tapahtunut lahjottautuminen oli vaatimus täydellisen hallintovallan saavuttamiselle kyseisen Luoja-Pojan olemassaolon piirissä. URANTIA-kirja mukaan vain yksi planeetta kymmenestä miljoonasta kokisi Luoja-Pojan lahjoittautumisen. Osan IV esitys etenee täysin kronologisesti alkaen ns. lahjottautumiskeskustelusta edeten Jeesuksen traagiseen kuolemaan vuonna 30. Kirjan kuvauksessa Jeesuksen elämä ikäänkuin raportoidaan pikkutarkasti. Urantia-kirjan käsitys Jeesuksesta ansaitsisi kyllä laajemmankin tarkastelun, sillä siinä määrin se on totutusta poikkeava ja perinteistä kristittyä shokeeraava. Moni kirkon työntekijä on taatusti ihmeissään lähivuosina kirjan näinä vuosina hankkineiden siihen paremmin syvennettyä. Pienenä anekdoottina osasta IV mainittakoon vaikkapa kolmas Sepeteuksen poika eli Daavid, liikemies ja juoksulähetti-palvelun organisoija.

URANTIA-kirjan sanasto ja sen käyttämä käsitteistö on oma lukunsa ja mielenkiintoinen sinänsä. Kirja sisältää varovaisestikin arvioiden kymmeniä yksittäisiä sanoja, joita Perussuomen sanakirja ei tunne. Otetaan esimerkiksi sanat ajatuksensuuntaaja, elämänkantaja, keskiväliolento, morontia, morontia-temppeli, suuntaaja-fuusio, ali-hengittäjä, planeettaprinssi, hätätila-poika, presenssinkaunistaja ja tietysti spornagia-olento. Siinäpä haastetta sanakirjan hoitajille. Se onkin sitten jo toinen kysymys, kuuluvatko em. sanat kyseiseen sanakirjaan ollenkaan? Onko esim. “keskiväliolento” yhtä tärkeä ja ajankohtainen sana kuin esim “hiiriranne.”

Käsitteistön puolella löytyy mm. seuraavia muodostelmia, jotka saavat kirjaan perehtymättömän pään taatusti pyörälle: arkkitehtoninen maailma, planetaarinen aatami, planetaariset kuolevaisten aikakaudet, planeetan serafinen hallinto, aineellinen poika ja taivaallinen taidetyöntekijä. Kirjaa tuntemattomalle henkilölle osallistuminen URANTIA-kirjan opintoryhmä-tilaisuuteen voisi olla aikamoinen kulttuuri-shokki. “Eivät he tosissaan voi käyttää tuollaisia sanoja ja käsitteitä!” Kirjan esittämät maailmankaikkeuden eri paikkojen ja persoonallisuusluokkien nimet ovat myös oma järjestelmänsä. Esimerkiksi “Isän seitsemän pyhää maailmaa” ovat nimeltänsä: Divinington, Sonarington, Spiritington, Vicerington, Solitaritington, Serafington ja Ascendington. Esimerkkinä persoonallisuusluokkien nimistä mainittakoon vaikkapa luvun 18 kuvaamat Korkeimmat Kolminaisuuspersoonallisuudet: Korkeimmuuden Kolminaistetut Salaisuudet, Päivien Ikuiset, Päivien Muinaiset, Päivien Täydelliset, Päivien Äskettäiset, Päivien Yhdistyneet ja Päivien Uskolliset.

Kuluneet 55 vuotta kirjan ensimmäisen painoksen julkaisemisesta ovat poikineet myös mielenkiintoisen julkaisukulttuurin. Esimerkiksi sanan “Urantia” alkuperää pohtivia artikkeleita on ilmestynyt muutama. Joku haluaisi juontaa nimen “Orontes-joesta.” Toinen kirjoittaja todistelee kovasti yhtymäkohtia sanan “Urartu” kanssa.

4. URANTIA-kirja vs. kristinusko

Ennen kuin tarkastelen yleisellä tasolla URANTIA-kirjan suhtautumista uskontoihin yleensä, on syytä tarkastella hieman kristinuskoa kohtaan suunnattua dogmaattista polemiikkia ja antiklerikaalista korostusta. Saamme niistä selkeän käsityksen vertaamalla URANTIA-kirjan muutamaa väitettä esimerkiksi luterilaisten päätunnustuksen, Confessiona Augustanan, joihinkin artikloihin. Lähdetäänpä liikkeelle vaikkapa perisynnistä (CA II) ja Kirkollisesta virasta (CA V). Seuraavassa vertailussa esitän aluksi otteen Augustanasta vertailun vuoksi sen kanssa ristiriidassa olevan URANTIA-kirjan sitaatin.

Perisynnistä. Edelleen seurakuntamme opettavat, että Aatamin lankeemuksen jälkeen kaikki ihmiset, jotka lisääntyvät luonnollisella tavalla, syntyvät synnissä, so. ilman jumalanpelkoa, ilman luottamusta Jumalaan sekä pahan himon hallitsemina, ja että tämä alkusairaus ja perisynti on todella synti, joka tuomitsee ja tuo jo nyt mukanaan iankaikkisen kuoleman niille, jotka eivät kasteen ja pyhän hengen voimasta synny uudestaan (CA).

URANTIA-kirja tekee CA:n tekstin tyhjäksi todella jyrkällä tavalla: “Oppi ihmisen läpikotaisesta turmeltuneisuudesta hävitti suurelta osin sen uskonnon omaavan potentiaalin sellaisten seurausilmiöiden tuottamiseen, jotka ovat luonteeltaan kohottavia ja joilla on inspiroivaa arvoa. Julistaessaan kaikkien ihmisten olevan Jumalan lapsia Jeesus koetti palauttaa ihmisellä hänen omanarvontuntonsa (1091C).”

Kirkollisesta virasta. Jotta saisimme tämän uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka. Sanassa ja sakramentissa, niitä ikään kuin välikappaleina käyttäen, lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon - missä ja milloin Jumala sen hyväksi näkee. Toisin sanoen Jumala vanhurskauttaa Kristuksen tähden eikä meidän ansiomme tähden ne, jotka uskovat, että heidät Kristuksen tähden otetaan armoon, jotta me uskon kautta saisimme luvatun Hengen (CA).

URANTIA-kirjan suhtautuminen pappeuteen on hyvin kriittinen, vaikka sen näkemykset puoltavatkin sen olemassaoloa “tiettyjä ihmistyyppejä” varten. Kirja ottaa kantaa myös kirkon ja teologien liittoon seuraavasti:

Papistot ovat tehneet parhaansa viivyttääkseen tieteellistä kehitystä ja estääkseen hengellistä edistystä, toisaalta ne ovat myötävaikuttaneet sivilisaation vakiintumiseen ja tietynlaisten kulttuurien kohenemiseen. Mutta monet nykyajan papit ovat lakanneet toimimasta jumalanpalveluksen ohjaajina ja suunnanneet huomionsa sen sijaan teologiaan, yritykseen Jumalan määrittelemiseksi.

Papit ovat olleet kieltämättä olleet myllynkivinä rotujen kaulassa, mutta aidot uskonolliset johtajat ovat osoittaneet tien korkeampiin ja parempiin todellisuuksiin (993A).”

Sitaatti antaa selkeästi ymmärtää sen tosiasian, että kirjan opetusten mukaan pappi ja todellinen uskonnollinen opettaja olisivat kaksi eri asiaa. Tuntuu siltä kuin URANTIA-kirjan haluaisi murtaa eräänlaisen “pyhyyden jakamisen monopolin”. Aito “ilmoitususkonto “ ei jättäisi lopulta tilaa papistolle eikä teologeille. Yksi ytimekäs sitaatti selventää vielä edellisiä huomiota:"Helluntai oli merkki erillisten papistojen ja kaikenlaisen pyhiin perheisiin uskomisen päättymisestä (2065B)."


5. Suhde maailmanuskontoihin

Evoluutio, URANTIA-kirjan keskeinen johtoajatus paistaa esiin myös sen uskontohistoriallisessa sisällössä. Koska planeetta on nimenomaan asutettu ja evoluution alainen, ovat uskonnotkin kehittyviä ja täydellistyviä. Uskontojen kehitys on sarja edistyksellisiksi katsottavia muutoksia tai vääjäämättömiä taantumia. Kirja esittää myös karkeahkon uskontojen sukupuun. Uskontojen kehityksessä vaikuttaisi kaksi linjaa; ihmisen omista ponnisteluista ja “ikimuistoisesta jumaluusvaistosta” kumpuava “kehitysuskonto”, ja ulkoapäin ohjattu “ilmoitususkonto.” Uusi ilmoitus on kirjan terminologisessa sisällössä aina “jumalallinen tarkastuskäynti”. Edellämainitut kaksi termiä, siis kehitysuskonto ja ilmoitususkonto, ovat avainasemassa URANTIA-kirjan uskontoteoriassa. Ilmoitususkonto on sen mukaan instrumentti, joka pakottaa kehitysuskonnon muuttumaan ja tarkistamaan käsityksiään. Stagnatiivisesta luonteestaan huolimatta kehitysuskonto on välttämätön, sillä ilman sitä ei olisi pysyvää eettis-sosiaalista koodia. Kehitys ja stagnaatio ovat vastavoimia myös kirjan kuvaamassa planeettamme serafisessa hallinnossa kaikkine kirkkojen ja edistyksen erillisine “serafeineen”.

Luonnollisestikin URANTIA-kirja ottaa eniten kantaa kristinuskoon. Kristinuskoa syytetään URANTIA-kirjassa useasti siitä, että se on ollut kauttaaltaan “valkoisen miehen uskonto”. Kristinuskoa kritisoiva URANTIA-kirja on kyllä myös “valkoisen miehen kirja” monessakin suhteessa. Käsite-puitteisto on mitä länsimaisin, ja sen eugenistiset vihjailut ovat olleet omiaan loukkaamaan monia. URANTIA-kirja näkee kristinuskon kuitenkin uskontojen kehityksen huippuna, tai ainakin se on sitä potentiaalisesti. URANTIA-kirjan mukaan, väite ei ole luonnollisestikaan ainutlaatuinen, kristinuskon ongelma on nimenomaan se, että se on uskonto Jeesuksesta eikä suinkaan Jeesuksen uskonto. ” Seuraava sitaatti tiivistää paljolti URANTIA-kirjan käsityksen kristinuskosta ja antaa muutenkin oivan käsityksen kirjan tyylistä:

Kristinusko on uskonto, joka syntyi suuremmitta valmisteluitta, ja siksi sen on toimittava matalalla profiililla. Suurieleiset hengelliset suoritukset saavat vielä odottaa Jeesuksen todellisen uskonnon uutta julkituontia ja tämän uskonnon entistä yleisempää hyväksyntää. Mutta kristinusko on voimallinen uskonto, kun otetaan huomioon, että ristiinnaulitun puusepän tuiki tavalliset opetuslapset lähettivät liikkeelle ne opetukset, jotka kolmessasadassa vuodessa valloittivat roomalaisen maailman ja jatkoivat sitten voittokulkuaan Rooman kukistaneiden barbaarien keskuudessa. Tämä sama kristinusko valloitti — liitti itseensä ja ylevöitti — koko heprealaisen teologian ja kreikkalaisen filosofian virran. Ja kun tämä kristillinen uskonto yliannoksen mysteereitä ja pakanuutta nautittuaan oli vaipunut yli tuhanneksi vuodeksi koomaan, se herätti itsensä henkiin ja itse asiassa valloitti uudelleen koko läntisen maailman. Kristinusko sisältää sen verran Jeesuksen opetuksia, että ne riittävät tekemään siitä kuolemattoman. (2086:4)

URANTIA-kirjan käsitystä maailman uskonnoista ja ihmisen uskomusjärjestelmistä voi perustellusti nimittää imperialistiseksi. Arvioissa muista uskonnoista ja uskomusjärjestelmissä paistaa läpi vahva arvolataus. Taikausko ja barbarismi ovat viljalti käytettyjä käsitteitä. Kulttuuri-relativismi ei myöskään saa ymmärrystä URANTIA-kirjan kontekstissa. Planeetan lopullisen kehityksen, ns. “Valon ja Elämän utopian”, kannalta olisi URANTIA-kirjan mukaan tärkeää päästä siihen, että olisi olemassa vain yksi uskonto ja filosofia. Toivottavaa olisi myös rodullisesti mahdollisimman homogeeninen väestö ja maailmankieli.

Kaiken edellämainitun ohella URANTIA-kirjan nostaa kuitenkin esiin vaatimuksen etsiä kaikista uskonnoista enemmän yhdistäviä vaikuttimia kuin erottavia tekijöitä. Nämä sanat kuullaan osassa IV jopa itsensä Jeesuksen suusta. Valon ja Elämän utopian saavuttaminen ei olisi mahdollista ilman kirjan rummuttamaa Jeesuksen uskoa. Jeesuksen uskon tulisi URANTIA-kirjan mukaan olla vallitseva inhimillinen suhtautuminen Jumalaan, maailmaan, ihmisiin ja maailmankaikkeuteen.

6. Martin Gardnerin kritiikin pääpiirteet

Lyhyesti sanottuna Gardner käsittelee syntyvän “Urantia-liikkeen” alkuaikojen yhteyksiä adventismiin, URANTIA-kirjan tiedesisältöä, lainauksia muista lähteistä, tohtori Sadlerin ja hänen lankonsa Wilfred Kelloggin panosta kirjan syntyyn.

Sadler ja Kellogg kasvoivat molemmat adventistikodissa. Sadler kuului jo nuorella iällä Yhdysvaltojen seitsemännen päivän adventistien johtohenkilöihin. Sadler oli kuolemaansa saakka eräs Yhdysvaltojen tunnetuimmista psykiatreista. Hänen teoksensa “Mind and Mischief” (1929) oli todellinen bestseller. Kellogg toimi koko ikänsä kirjanpitäjänä. Myöhemmin Sadler ja Kellogg jättivät nuoruutensa uskontosuunnan. Kun Gardner kuitenkin löytää yhtäläisyyksiä adventismin ja URANTIA-kirjan opeista, saa hän tästä tukea pääväittämälleen, jonka mukaan Kellogg t u o t t i alitajunnastaan URANTIA-kirjan alkuperäisen aineiston. Tätä aineistoa Sadler ja mahdollisesti jotkut muutkin ns. kontaktiryhmän jäsenet myöhemmin muokkasivat uskoen toimivansa suoraan keskiväliolentojen inspiroimina. Tällöin heidän mielestään oli luonnollista väittää ettei kukaan ihminen ole vaikuttanut URANTIA-kirjan sisältöön!

Mitä URANTIA-kirjan luonnontieteelliseen sisältöön tulee, niin Gardner tuo esiin sen tunnetun seikan, että kirjaan sisältyy paljon nyt vanhentuneita 1930 - luvun tieteellisiä käsityksiä. Toisaalta URANTIA-kirja esittää myös sellaista, mitä ei ainakaan vielä ole voitu tieteellisesti todistaa oikeaksi. URANTIA-kirjahan väittää myös ettei tieteellisiä faktoja yleensä paljasteta ihmiskunnalle ennenaikaisesti, vaan ne tulee kehityksen myötä ansaita. Gardner katsoo kuitenkin, että koska suuri osa URANTIA-kirjan luonnontieteellisestä aineistosta löytyy senaikaisista alan englanninkielisistä kirjoista, niin Sadler ja kumppanit ovat kopioineet tiedot URANTIA-kirjaan mainitsematta lähdettä, samalla tavalla kun adventismin profeetta Ellen G. White tiettävästi myöhemmällä iällä vapaasti kopioi aineistoa omiin julistuksiinsa.

Gardner katsoo, että Matthew Block, joka tutkijana Chigacossa päämajaansa pitävän Fifth Epochal Fellowshipin (Entinen Urantia Brotherhood) toimistossa viimeisten vuosien aikana on onnistunut löytämään hämmästyttävän paljon ns. lähdekirjallisuutta, on naivi uskoessaan yliluonnollisten olentojen, eikä Sadlerin, käyttäneen kirjoja hyväkseen. Gardner esittääkin usein seuraavan kysymyksen: Mikä on todennäköisempää? Sekö, että yliluonnolliset olennot ilmoittivat tämän, vaiko Sadler, Kellogg tai joku muu? Vaikka saa sen vaikutelman, ettei Gardner ole täysin vailla omakohtaista uskonnollista näkemystä, joka ei myöskään tunnu perustuvan kokonaan Raamattuun, hän ei juuri ollenkaan koskettele URANTIA-kirjan hengellistä sisältöä ja sanomaa. Näinollen myös kirjan neljäs osa, Jeesuksen elämä ja opetukset, jääkin lähes kokonaan vaille huomiota.

Gardnerin kritiikin myötä voidaan jo nyt hahmottaa erilaisia suhtautumistapoja URANTIA-kirjaan . Voidaankin todeta että ne jotka ovat kunnolla tutustuneet URANTIA-kirjaan pääasiallisesti jakautuvat suhtautumisessaan ainakin seuraavaan neljään ryhmään:

1) fundamentalistit, eli ne jotka uskovat kirjan joka sanaan,

2) liberaalit, eli ne jotka uskovat, että kirja on pääosin ihmisperäinen, ja siinä on virheitä, mutta että se silti on mitä käyttökelpoisin opas henkilökohtaiseen uskonelämään. (Nykyään joidenkin kirjan lukijoiden keskuudessa on keskusteltu jopa ns. URANTIA-kirjan “desadlerisaatiosta”),

3) humanistit ja skeptikot, jotka Gardnerin tapaan pitävät kirjaa ihmisperäisenä tuotteena,

4) fanaattiset vastustajat, jotka katsovat kirjan olevan paholaisen aikaansaannos.


7. Lopuksi

On todettava vielä toistamiseen, että URANTIA-kirjan neljäs osa ansaitsisi lähemmän tarkastelun. Yhden A4-liuskan puitteissa se on kuitenkin mahdoton yritys — sama kuin yrittäisi ampua ison hiekkarannan kaiken hiekan 10 litran ämpäriin seulan läpi. Olisikin enemmän kuin perusteltua laatia aivan itsenäinen artikkeli vaikkapa otsikolla “Joitain piirteitä URANTIA-kirjan Jeesus-kuvasta.” Ilmiö nimeltä URANTIA-kirja tulee herättämään vielä paljon enemmän keskustelua kuin jotkut haluavat tänään myöntää. Haluankin nyt, pientä porinaa provosoidakseni, esittää URANTIA-kirjan kaltaisen ilmiön äärellä seuraavat teesit:

I Jonkun henkilön väitteeseen, “URANTIA-kirja on minulle korvaamattoman tärkeä henkilökohtaisen uskonelämän opas”, on suhtauduttava vakavasti. Väitettä on kunnioitettava.

II Mahdolliseen väitteeseen, “URANTIA-kirja on yhtä ihmisperäinen kuin esim. Raamattu, eikä ole mitään todisteita siitä, että Raamatussa olisi enemmän “ilmoitusta” kuin URANTIA-kirjassa tai puhelinluettelossa”, on suhtauduttava vakavasti. Väitteestä on keskusteltava.

III URANTIA-kirjan sanomalla on tilaus, ja nykypäivän ihminen voi kokea sen läheisempänä kuin joiltakin osin loukkaavan ja ristiriitaisen Raamatun sanoman.

IV Dogmaattisella polemiikilla ja antiklerikaalisella korostuksella on olemassa tilaus ilman URANTIA-kirjaakin. Dogmaattinen polemiikki ja antiklerikaalisuus, oli kirjan alkuperä mikä tahansa, on otettava vakavasti.

V Ilmoituksen lähteenä ja henkilökohtaisen uskonelämän oppaana URANTIA-kirja ja Raamattu voivat olla samalla lähtöviivalla.

VI URANTIA-kirja on mielenkiintoinen ilmiö pelkästään kirjana. On pohdittava syitä siihen, miksi ihminen ylipäänsä lähtee tuottamaan niinkin massivista teosta.

Lopuksi on palattava artikkelin otsikkoon. On paljon todisteita puoltamassa sitä, että URANTIA-kirja sisältää kiusallisen paljon plagiaatteja, ja jopa tietyt yhtymäkohdat itsensä Sadlerin tuotantoon ovat ilmeisiä. Ilmiö, käytetään siitä sitten nimeä lainaus tai plagiointi, ei kuitenkaan ole uusi maailmankirjallisuudessa, johon myös esim. Raamattu kuuluu. Kirja on ainakin nähtävä osoituksena ihmismielen rajattomasta kapasiteetista luoda uusia ja eritasoisia aineksia sisältäviä kokonaisuuksia. Tietyssä suhteessa se on myös mestarillisimpia mielikuvituksen tuotteita.

Otsikon kysymyksen jälkimmäiseen puoliskoon voisi vastata varovaisen myönteisesti! Oli kaikki sitten pelkkää mielikuvitusta, niin URANTIA-kirja sisältää ainakin terminologian ja sen sisällön suhteen ennen lausumatonta ja kirjoittamatonta. Hyvä esimerkkinä uutuuksista manittakoon vielä kerran vaikkapa kirjan kuvauksen perusteella sympaattiselta vaikuttava spornagia-olento eli sporre, ja sitä koskevat varsin häkellyttävät väitteet. Se onkin sitten jo vähän avarampaa luontoa...