01.08.2007 Kaksi vuotta opettajan kuolemasta. 75/144/ II TK

Niin on ja vieläkään asia ei tunnu oikein luontevalta. On siis kulunut kaksi vuotta siitä kun rakas opettajani Timo Veijola pääsi maallisen elämän vaivoista. Timohan jäi junan alle. Olen päättänytkin kirjoittaa vastedes kirjoituksen enpeekoohon elokuun ensimmäisenä päivänä. Aion jatkaa rojektia aina siihen asti kun minussa itsessäni henki pihisee tai pystyn kirjoittamaan. Työvuosia tässä virassa on vielä, laskutavasta riippuen, noin 24-26. Noin vajaat 26 jos papin eromamisikä nostetaan jälleen täyraamatulliseen seitsemäänkymmeneen ikävuoteen. Onhan siinä veivaamista: 25 kertaa grossi ja puolet päälle on komeat 3600+68 nettipäiväkirjakirjoitusta. Ja niistä vielä 25 em. tehtävänoton parissa.

Viime vuonna kirjoittelin yleispyöreitä ja kerroin siitä kuinka Timo rökitti leipäpapit. Nyt haluan kertoa jotain Timon persoonasta ja tavasta kohdata oppilaansa. Timo ei tietysti ollut kaikkein helpoin opettaja jos hän sille päälle sattui. Kerrotaan että hän ei ollut oikein luontevimmillaan naisopiskelijoiden kanssa. Se on toki inhimillistä ja tiedän naisopettajia joilla oli päällä patologinen miesopiskelijoita, ja joskus kaikkia opiskelijoita kohtaan. Timo oli kuitenkin inhimillinen mies joka antoi anteeksi kun asiat puhuttiin selviksi. Mutta ennen kaikkea hänen inhimillisyytensä tuli esiin siinä miten hän tuli omista korkeista tieteellisistä maailmoistaan alas, eikä hän vaatinut keneltäkään enempää kuin hänen astiaansa mahtui. Klassista oli hänen tapansa ottaa tenttejä vastaan, ja myös monesti se miten nopeasti tulokset olivat saatavilla. Jos oli tentittävänä 1000 sivua vieraskielistä tekstiä niin kirjat sai tenttiä yksi kerrallaan, ja perjantain tentin tulos oli maanantai-iltana kuudennen kerroksen ovessa vanhoina aikoina jolloin tiedekunta majaili Neitsytpolulla. Ahkera mies!

Kerran eräällä luennolla Timo antoi tuleville polville tehtävän. Jonkun, tai joidenkin tulisi kirjoittaa Vanhan testamentin teksteistä, vaikkapa saarnateksteistä, helppotajuinen kommentaari. Hän ei omien sanojensa mukaan pystyisi kirjoittamaan tarpeeksi yksinkertaisesti, eikä aikaakaan olisi. Hän tunsi omat rajansa ainakin tässä. Vuodet vierivät ja tänä vuonna onkin ilmestynyt teos nimeltä Maitoa ja hunajaa — evankeliumikirjan Vanhan testamentin lukukappaleiden kommentaari (1 vuosikerta). Asialla oli Pauli M.K. Niemelä. Tiestystikin Timon oppilaita, väitellyt mies ja Kiimingin kirkkoherra. Tähän sopivat oivallisesti Jesajan kirjan luvun 55 jakeiden 10-11 sanat:
10 Niin kuin sade ja lumi tulevat taivaasta
eivätkä sinne palaa
vaan kastelevat maan,
joka hedelmöityy ja versoo
ja antaa kylväjälle siemenen ja nälkäiselle leivän,
11 Niin käy myös sanan, joka minun suustani lähtee: se ei tyhjänä palaa vaan täyttää tehtävän, jonka minä sille annan, ja saa menestymään kaiken, mitä varten sen lähetän.

Timon postuumisti julkaistu “Kolkuttakaa, niin teille avataan — Päiväkirjamerkintöjä ahdistuksen ja ilon ajalta.” on rankkaa luettavaa. Taitaa olla kesken vielä eläkepäivilläkin. Ehkä se tuleekin lukea niin. Otetaanpa sieltä summittaisesti yksi kappale vaikkapa päivältä 24.10. 2000. “Jumala tappaa ensin ja tekee sitten eläväksi (vrt. 5. Moos. 32:39 “Näettehän nyt: minä olen ainoa, ei ole muuta jumalaa minun rinnallani. Minä lähetän kuoleman, minä annan elämän, minä lyön ja minä parannan, minun vallassani on kaikki.”). Ihminen menettää kaiken omansa, astuu helvettiin ja siellä hän kohtaa Jumalan. Tämä on Lutherin tarkoittama syntisen vanhurskauttaminen.” Viisaita puhut rakas opettajani, viisaita puhut… Tulee aivan mieleen Piispa Olavi Kareksen aforismit, mutta vain potenssissa rankempana. Jatkamme vuoden kuluttua!

01.08.2006 Kuinka Timo Veijola rökitti leipäpapit.

Niin on. Surutyö on kesken. Tuskin häntä kaipaamaan jääneet vieläkään oikein tajuavat mitä tapahtui. Timo Veijola (s. 1947) on nyt sitten poissa. Tulen tästä lähtien omistamaan elokuun ensimmäisen päivän nettipäiväkirjani rakkaan opettajani muistolle; muistelemista näet löytyy. Timon arvoitukseen liittyy paljon. En ollut uskoa korviani kun nuori teologiystäväni ja pienen tyttäreni kummi soitti minulle ollessani Auran palvituotteen jonossa. Tein ostokseni poissa tolalta ja ajoin kotiin ja vedin lipun puolitankoon. Rakas opettajani oli jäänyt junan alle pitkän sairasloman päätteeksi, kuten ystäväni asian ilmaisi. Syvä masennus vaati jälleen yhden uhrin.

 Timo teki elämäntyönsä Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan eksegetiikan laitoksella ollen Vanhan testamentin eksegetiikan professorina vuodesta 1985 edeltäjinään mm. Ilmari Soisalon-Soininen, Aarre Lauha ja Antti Filemon Puukko. Suuria sieluja kaikki. 

On turha alkaa luettelemaan hänen meriittejään. Tahdon kertoa yhden muistelon joka kuvaa paljon. Vuonna 1992 keväällä Timo Veijola piti luentoja Saarnaajan kirjasta. Ensimmäisen luennon aluksi hänellä oli asiaa. Muistan ikuisesti hänen sanansa. Timo puhui: ”Se oli viimeinen kerta kun osallistun täällä Helsingissä mihinkään pappien tilaisuuteen alustajana ja muutenkin. Täällä ei ole muita kuin nihilistejä. Jos johonkin vielä lähden puhumaan niin matkaan pohjoisiin hiippakuntiin, siellä papit sentään vielä uskovat ylösnousseeseen Kristukseen. Mikä se on tämä homman nimi; opiskellaan ja otetaan velkaa. Valmistutaan ja aletaan kai töihinkin paremman puutteessa ja toivossa!” Timo sai nuo sanat, hän oli todella lyhytsanainen ja lakonisen tyyni, kestämään ikuisuuden. Oli meitä paikalla kuutisenkymmentä kuulijaa. Joukossa pappeja kymmenkunta ja parikymmentä lisää tulevaista. Tulevia kirkkoherrojakin istui luennolla sankoin joukoin. Ja kaiketi niitä helsinkiläisiäkin pappeja. Ei kukaan uskaltanut suutansa avata ja Timolle vastaan sanoa. Timohan ei ollut pitkävihainen mies kunhan häntä vain kiistatilanteessa tuli vastaan.

 Otin tuosta päivästä onkeeni, enkä sitten valmistumiseni jälkeen neljään vuoteen havitellutkaan pappisvirkaa. Vanhassa työpaikassani ”piiripääl-likkö Patton” ihmetteli kerran kahvituntilukemisiani. Jotain puhui romskujen lukemisesta ja osoitteli sormella. Tiesi kyllä minun olevan teologian kanditaatti. Sanoin äijälle: ”Minulla on kyllä piispan pätevyys.” ”Hänpä uteli miksei ole papiksi ryhdytty?” Sanoin hänelle että jos ei ole varma asiastaan niin on parempi olla tekemättä harkitsematonta, ettei tee vahinkoa itselleen ja mille. Äijä öhisi ja murahteli jotain hyväksyvää... Eihän sitä papiksi voi alkaa jos ei kirkkoon kuulu eikä koe olevansa luterilainen jos kristitty olleskaan... En ollut ottanut opettajani evästyksiä noin kirjaimellisesti, oli vain muuta tekemistä ja kiinnostuksen aiheita.

Timoa saan kiittää niin monesta opetuksesta, enkä ole ainoa. Timon kirjat tulevat kulumaan tulevienkin teologipolvien käsissä niin kauan kuin maailma pyörii ja inehmot sitä tallaa. Mutta jotain konkreettistakin opin. Kun palautin harjoitusaineen, eli ison pääluvun valmista graduaali-tutkimusta oli tiukka komento: ”Poika, se on kaksi välilyöntiä kun minulle töitä kirjoitellaan.” Sen jälkeen olen käyttänyt kahta välilyöntiä kaikkialla. Samoin tuli määräys käyttää vanhaa merkintää e.k.r uudemman e.a.a sijasta. Turha oli selitellä kielitoimiston suosituksilla. Nyttemmin käytän merkintää e.a.a eli ennen ajanlaskun alkua. Sehän sisältää myös Kristus-motiivin, vaikkakin peitettynä. Jotain sentään sain läpikin. Vaihdoin tutkielmani fontin Times New Roman fonttiin Palatino tavoitellessani tutkielmaan muutamaa lisäsivua. Timo nielaisi syötin ja sanoi sen peräti olevan hienostuneempi kuin Times New Roman.

Siellä jossakin maailmankaikkeuden salaisissa paikoissa on otettu pois kaikki vajavaisuus, ahdistus, masennus ja kärsimys. Jumala on pyyhkinyt jo pois kyyneleesi. En sanokaan lepää rauhassa, vaan sanon: Iloitse rauhassa!