Niin on ja vieläkään asia ei tunnu oikein luontevalta. On siis kulunut kaksi vuotta siitä kun rakas opettajani Timo Veijola pääsi maallisen elämän vaivoista. Timohan jäi junan alle. Olen päättänytkin kirjoittaa vastedes kirjoituksen enpeekoohon elokuun ensimmäisenä päivänä. Aion jatkaa rojektia aina siihen asti kun minussa itsessäni henki pihisee tai pystyn kirjoittamaan. Työvuosia tässä virassa on vielä, laskutavasta riippuen, noin 24-26. Noin vajaat 26 jos papin eromamisikä nostetaan jälleen täyraamatulliseen seitsemäänkymmeneen ikävuoteen. Onhan siinä veivaamista: 25 kertaa grossi ja puolet päälle on komeat 3600+68 nettipäiväkirjakirjoitusta. Ja niistä vielä 25 em. tehtävänoton parissa.
Viime vuonna kirjoittelin yleispyöreitä ja kerroin siitä kuinka Timo rökitti leipäpapit. Nyt haluan kertoa jotain Timon persoonasta ja tavasta kohdata oppilaansa. Timo ei tietysti ollut kaikkein helpoin opettaja jos hän sille päälle sattui. Kerrotaan että hän ei ollut oikein luontevimmillaan naisopiskelijoiden kanssa. Se on toki inhimillistä ja tiedän naisopettajia joilla oli päällä patologinen miesopiskelijoita, ja joskus kaikkia opiskelijoita kohtaan. Timo oli kuitenkin inhimillinen mies joka antoi anteeksi kun asiat puhuttiin selviksi. Mutta ennen kaikkea hänen inhimillisyytensä tuli esiin siinä miten hän tuli omista korkeista tieteellisistä maailmoistaan alas, eikä hän vaatinut keneltäkään enempää kuin hänen astiaansa mahtui. Klassista oli hänen tapansa ottaa tenttejä vastaan, ja myös monesti se miten nopeasti tulokset olivat saatavilla. Jos oli tentittävänä 1000 sivua vieraskielistä tekstiä niin kirjat sai tenttiä yksi kerrallaan, ja perjantain tentin tulos oli maanantai-iltana kuudennen kerroksen ovessa vanhoina aikoina jolloin tiedekunta majaili Neitsytpolulla. Ahkera mies!
Kerran eräällä luennolla Timo antoi tuleville polville tehtävän. Jonkun, tai joidenkin tulisi kirjoittaa Vanhan testamentin teksteistä, vaikkapa saarnateksteistä, helppotajuinen kommentaari. Hän ei omien sanojensa mukaan pystyisi kirjoittamaan tarpeeksi yksinkertaisesti, eikä aikaakaan olisi. Hän tunsi omat rajansa ainakin tässä. Vuodet vierivät ja tänä vuonna onkin ilmestynyt teos nimeltä Maitoa ja hunajaa — evankeliumikirjan Vanhan testamentin lukukappaleiden kommentaari (1 vuosikerta). Asialla oli Pauli M.K. Niemelä. Tiestystikin Timon oppilaita, väitellyt mies ja Kiimingin kirkkoherra. Tähän sopivat oivallisesti Jesajan kirjan luvun 55 jakeiden 10-11 sanat:
10 Niin kuin sade ja lumi tulevat taivaasta
eivätkä sinne palaa
vaan kastelevat maan,
joka hedelmöityy ja versoo
ja antaa kylväjälle siemenen ja nälkäiselle leivän,
11 Niin käy myös sanan, joka minun suustani lähtee: se ei tyhjänä palaa vaan täyttää tehtävän, jonka minä sille annan, ja saa menestymään kaiken, mitä varten sen lähetän.
Timon postuumisti julkaistu “Kolkuttakaa, niin teille avataan — Päiväkirjamerkintöjä ahdistuksen ja ilon ajalta.” on rankkaa luettavaa. Taitaa olla kesken vielä eläkepäivilläkin. Ehkä se tuleekin lukea niin. Otetaanpa sieltä summittaisesti yksi kappale vaikkapa päivältä 24.10. 2000. “Jumala tappaa ensin ja tekee sitten eläväksi (vrt. 5. Moos. 32:39 “Näettehän nyt: minä olen ainoa, ei ole muuta jumalaa minun rinnallani. Minä lähetän kuoleman, minä annan elämän, minä lyön ja minä parannan, minun vallassani on kaikki.”). Ihminen menettää kaiken omansa, astuu helvettiin ja siellä hän kohtaa Jumalan. Tämä on Lutherin tarkoittama syntisen vanhurskauttaminen.” Viisaita puhut rakas opettajani, viisaita puhut… Tulee aivan mieleen Piispa Olavi Kareksen aforismit, mutta vain potenssissa rankempana. Jatkamme vuoden kuluttua!
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment