01.08.2006 Kuinka Timo Veijola rökitti leipäpapit.

Niin on. Surutyö on kesken. Tuskin häntä kaipaamaan jääneet vieläkään oikein tajuavat mitä tapahtui. Timo Veijola (s. 1947) on nyt sitten poissa. Tulen tästä lähtien omistamaan elokuun ensimmäisen päivän nettipäiväkirjani rakkaan opettajani muistolle; muistelemista näet löytyy. Timon arvoitukseen liittyy paljon. En ollut uskoa korviani kun nuori teologiystäväni ja pienen tyttäreni kummi soitti minulle ollessani Auran palvituotteen jonossa. Tein ostokseni poissa tolalta ja ajoin kotiin ja vedin lipun puolitankoon. Rakas opettajani oli jäänyt junan alle pitkän sairasloman päätteeksi, kuten ystäväni asian ilmaisi. Syvä masennus vaati jälleen yhden uhrin.

 Timo teki elämäntyönsä Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan eksegetiikan laitoksella ollen Vanhan testamentin eksegetiikan professorina vuodesta 1985 edeltäjinään mm. Ilmari Soisalon-Soininen, Aarre Lauha ja Antti Filemon Puukko. Suuria sieluja kaikki. 

On turha alkaa luettelemaan hänen meriittejään. Tahdon kertoa yhden muistelon joka kuvaa paljon. Vuonna 1992 keväällä Timo Veijola piti luentoja Saarnaajan kirjasta. Ensimmäisen luennon aluksi hänellä oli asiaa. Muistan ikuisesti hänen sanansa. Timo puhui: ”Se oli viimeinen kerta kun osallistun täällä Helsingissä mihinkään pappien tilaisuuteen alustajana ja muutenkin. Täällä ei ole muita kuin nihilistejä. Jos johonkin vielä lähden puhumaan niin matkaan pohjoisiin hiippakuntiin, siellä papit sentään vielä uskovat ylösnousseeseen Kristukseen. Mikä se on tämä homman nimi; opiskellaan ja otetaan velkaa. Valmistutaan ja aletaan kai töihinkin paremman puutteessa ja toivossa!” Timo sai nuo sanat, hän oli todella lyhytsanainen ja lakonisen tyyni, kestämään ikuisuuden. Oli meitä paikalla kuutisenkymmentä kuulijaa. Joukossa pappeja kymmenkunta ja parikymmentä lisää tulevaista. Tulevia kirkkoherrojakin istui luennolla sankoin joukoin. Ja kaiketi niitä helsinkiläisiäkin pappeja. Ei kukaan uskaltanut suutansa avata ja Timolle vastaan sanoa. Timohan ei ollut pitkävihainen mies kunhan häntä vain kiistatilanteessa tuli vastaan.

 Otin tuosta päivästä onkeeni, enkä sitten valmistumiseni jälkeen neljään vuoteen havitellutkaan pappisvirkaa. Vanhassa työpaikassani ”piiripääl-likkö Patton” ihmetteli kerran kahvituntilukemisiani. Jotain puhui romskujen lukemisesta ja osoitteli sormella. Tiesi kyllä minun olevan teologian kanditaatti. Sanoin äijälle: ”Minulla on kyllä piispan pätevyys.” ”Hänpä uteli miksei ole papiksi ryhdytty?” Sanoin hänelle että jos ei ole varma asiastaan niin on parempi olla tekemättä harkitsematonta, ettei tee vahinkoa itselleen ja mille. Äijä öhisi ja murahteli jotain hyväksyvää... Eihän sitä papiksi voi alkaa jos ei kirkkoon kuulu eikä koe olevansa luterilainen jos kristitty olleskaan... En ollut ottanut opettajani evästyksiä noin kirjaimellisesti, oli vain muuta tekemistä ja kiinnostuksen aiheita.

Timoa saan kiittää niin monesta opetuksesta, enkä ole ainoa. Timon kirjat tulevat kulumaan tulevienkin teologipolvien käsissä niin kauan kuin maailma pyörii ja inehmot sitä tallaa. Mutta jotain konkreettistakin opin. Kun palautin harjoitusaineen, eli ison pääluvun valmista graduaali-tutkimusta oli tiukka komento: ”Poika, se on kaksi välilyöntiä kun minulle töitä kirjoitellaan.” Sen jälkeen olen käyttänyt kahta välilyöntiä kaikkialla. Samoin tuli määräys käyttää vanhaa merkintää e.k.r uudemman e.a.a sijasta. Turha oli selitellä kielitoimiston suosituksilla. Nyttemmin käytän merkintää e.a.a eli ennen ajanlaskun alkua. Sehän sisältää myös Kristus-motiivin, vaikkakin peitettynä. Jotain sentään sain läpikin. Vaihdoin tutkielmani fontin Times New Roman fonttiin Palatino tavoitellessani tutkielmaan muutamaa lisäsivua. Timo nielaisi syötin ja sanoi sen peräti olevan hienostuneempi kuin Times New Roman.

Siellä jossakin maailmankaikkeuden salaisissa paikoissa on otettu pois kaikki vajavaisuus, ahdistus, masennus ja kärsimys. Jumala on pyyhkinyt jo pois kyyneleesi. En sanokaan lepää rauhassa, vaan sanon: Iloitse rauhassa!