Kansankirkko vai riitautunut talo?

Suomen kirkko on elänyt tänä syksynä vaikeita aikoja, eikä sen elämä ei tule vastaisuudessakaan olemaan helppoa. Suomen kirkolla tarkoitetaan luonnollisestikin tässä yhteydessä evankelis-luterilaista kirkkoa johon kuuluu ainakin vielä noin neljä viidestä suomalaisesta.

Se joutuu kohtaamaan kasvavan jäsenkadon, sen verotusoikeudesta tullaan käymään keskustelua ja sinänsä pieni asia, sukupuolineutraali avioliittolaki, saattaa sen vaikeaan tilanteeseen. Kirkon ongelmien taustalla on myös asioita joita sen rivijäsen ei osaa kuvitellakaan.

Kirkon ja valtion erottaminen on vaikeaa.

Kirkolla on edelleen merkittävä asema ja tehtävä. Pitääkin siis kysyä sitä miksi Suomen kirkolla on tämä asema? Kirkkoa ja valtiota on hyvin vaikea erottaa toisistaan meillä Suomessa. Kyse on melkein yhtä mahdottomasta tehtävästä kuin erottaa suomen kieli suomalaisuudesta. Väite on melko rankka joten kaipaamme varmaan perusteluja.
Kysehän on siitä, että yhteiskuntamme on aikoinaan rakennettu niin sanotusti "toisen uskonpuhdistusten periaatteiden varaan." Tällä tarkoitetaan toimintaa luterilaisilla alueilla 1500-luvun lopussa, ja tuolla hankkeella oli niin kauaskantoiset seuraukset että ne näkyvät edelleen. Osa Lutherin työtoverin Melanctonin oppilaista oli näet saanut voimakkaita vaikutteita kalvinilaisuudesta. He pyrkivät siihen, että maallinen esivalta järjestäisi kirkon, koulun ja oikeuslaitoksen tehokkaaseen kalvinilaiseen tapaan. Näin haluttiin luoda hyvät edellytykset moraalisesti korkeatasoiselle kristilliselle elämälle, suorastaan luterilaiselle yhteiskunnalle.

Tämän ns. toiseksi reformaatioksi kutsutun ohjelman vaikutus tuntui voimakkaana meillä Pohjoismaissakin saakka, ja meillä varmaankin tämän vuoksi Suomea sanotaan edelleen maailman luterilaisimmaksi maaksi. Joka haluaa erottaa kirkon valtiosta tulee tiedostaa em. asia. Se projekti ei tule olemaan helppo ja muutokset aiheuttavat paljon vastustusta.

Suomen kirkko on rakentunut osana kansallisen valtion kehitystä. Sen asema on ollut erittäin suojattu. Sillä on ollut verotusoikeus ja oikeudellinen erityisasema suhteessa valtioon ja eduskuntaan. Sen johtohenkilöt ovat olleet osa kiistatonta kansallista eliittiä ja itseoikeutettuja mielipidevaikuttajia. Mutta nyt erityisasema on joutunut kyseenalaiseksi.

Kirkko on tuonut kansan keskelle koulut, kirjastot, kirjakielen ja sairaanhoidon. Vaikka sittemmin kaikki nämä tehtävät ovat siirtyneet kunnille, kirkko on väittää tänäkin päivänä olevansa kiinnostunut yhteiskuntamme toimivuudesta, sen oikeudenmukaisuudesta ja vastuullisuudesta. Kirkko perustelee verotusoikeuttaan sillä, että se saa yhteiskunnallisista tehtävistään riittävän korvauksen. Sen jako osuus yhteisöveron tuotosta on ollut lähemmäs kaksi prosenttia joka tuottaa kirkolle noin sata miljoonaa euroa vuodessa.

Mitä kirkossa on oikein tapahtunut – uskonnollisen puhetavan muutos

Monien Suomen kirkon työntekijöiden omaksuma uusi tapa puhua uskonasioista voidaan kiteyttää sanoihin notkea moderni. Kirkon homokysymys voi näyttää suurelta asialta, mutta se ei ole kirkon suurin ongelma. Kirkko on astunut selkeästi uusien johtajiensa myötä ns. notkean modernin kauteen ja se voi osoittautua hyvin vaikeaksi maaperäksi kulkea. Että se on siirtynyt notkeaan moderniin, sitä kirkko ei tiedosta.

Tietysti kirkko olisi voinut edetä homo-kysymyksessä ikään kuin sammutetuin lyhdyin. Kun sukupuolineutraali avioliittolaki on otettu käsittelyyn on kirkko kuitenkin joutunut vaikeaan tilanteeseen. Sillä olisi toisaalta oikeat avaimet selvittää tilanne. Se voisi luoda luterilaisuudesta uuden ja kestävän tulkinnan, ajan vaatimuksia kestävän ohjelman, joka pitäytyisi Raamatun sanassa mutta ei toisaalta pakottaisi ketään uskomaan järjettömiin asioihin. Jotenkin tuntuu siltä että tämä ohjelma jäänee tekemättä.

Suomen kirkon papit ovat vuosikymmenien ajan harjoittaneet ns. heikon veljen- etiikkaa. Yliopistossa on omaksuttu varsin tieteellinen maailmankuva, ja raamattu-kritiikki on jokaiselle tuttu asia. Seurakuntatyössä on kuitenkin puhuttu aivan toisesta rekisteristä koska tietämätöntä ja ymmärtämätöntä seurakuntalaista ei ole sopinut loukata. Kirkon johtajat ovat olleet heikon veljen-etiikan parhaimpia edustajia.

Nykyään luterilainen saarna voidaan pitää aivan hyvin vaikka siinä ei perinteisessä luterilaisessa mielessä puhuta laista ja evankeliumista. Notkeassa modernissa on kyse perinpohjaisesta muutoksesta tavassa ajatella ja puhua. Seuraavassa lyhyesti muutamia väitteitä siitä miten se ilmenee kirkossamme jo tänään:

I) Enää ei tarvitse uskoa, riittää että on kiinnostunut.

II) Uskosta puhuminen voidaan korvata puheella inhimillisistä ongelmista ja kärsimyksestä.

III Jos ennen puhuttiin hengellisyydestä niin nyt puhutaan henkisyydestä.

IV Jos ennen puhuttiin synnistä niin nyt puhutaan rikkonaisuudesta.

V Jeesuksesta ei tarvitse enää puhua, riittää yleislavea puhe Jumalasta.

VII Vaikea ja loukkaava käsite “sovitus” voidaan korvata jopa “läsnäololla.”

VIII Enää ei tarvitse vasta kysymyksiin, riittää että ne tunnistetaan.

Joku voisi nyt sanoa että ainakin heikon veljen-etiikasta päästään eroon. Notkea moderni puhetapa kirkonmiehen suussa on kuitenkin kuin sököpelin eli avopokerin pelaamista, jossa pelaajalla on täyskäsi mutta sitä ei käytetä koska pelitoveria ei voi loukata ja viedä siltä rahoja. Heikon veljen-etiikasta on vain tässä tilanteesa edetty heikon veljen-moraaliin, mutta kuka onkaan heikko veli?

Käynee niin, että kirkko omaksuessaan uuden puhetavan tekee vielä enemmän tilaa konservatiivisille voimille. Jos tuloksena on arvotyhjiö niin se täyttyy aivan samalla tavalla kuin ns. strateginenkin tyhjiö täyttyy. Herää myös kysymys siitä, kuinka kirkko pystyy keskustelemaan muiden uskontojen, erityisesti islamin tuoman haasteen kanssa? Kriittisempi ääni voi aivan oikeutetusti kysyä, että jos joudutaan arvotyhjiöön niin monikulttuurisen yhteiskunan rakentaminen voi olla vaikeaa isäntäkulttuurin erään osa-alueen ollessa vakavassa kriisissä.

Mietteitä kirkon tulevaisuusselonteon äärellä

Suomen kirkossa on laadittu perusteellinen tulevaisuusselonteko nimeltään KIRKKO 2020. Se keskityy pääasiassa selvittämään kirkon asemaa yhteiskunnassa julkis-oikeudellisena yhteisönä. Toki se miettii myös itseymmärrystään. Hengelliset kysymykset ja oppiin liittyvät asiat se jättää tietoisesti tarkastelun ulkopuolelle.

Kun kirkon tulevaisuusselontekoa lukee niin kieltämättä tulee mieleen se, että kirkko on huolissaan monista asioista. Se pitää varmana sitä että sen saama kirkollisveron tuotto pienenee. Se ei voi pitää riveissään samaa huippukoulutettua työntekijä-armeijaa kuin vielä tänään. Seuraava sitaatti on paljastava: “Vapaaehtoistyö on kirkon tulevaisuuden kannalta merkittävä ja vastausta vaativa kysymys. Jo nyt vallitsevassa tilanteessa kirkko ei enää pysty laajentamaan ja kehittämään seurakuntatyötä palkkaamalla lisää työntekijöitä.” Kirkko tiedostaa myöskin sen, että se ei voi pitää yllä tulevaisuudessa kaikkia kiinteistöjään.

Maahanmuuttoon kirkko ottaa tulevaissuuselonteossaan hyvin myönteisen kannan. Se on valmis uhraamaan voimavarojaan erilaisten kultuurien ymmärtämiseen. Se näkee maahanmuuton prosesssina joka auttaa suomalaisia muokaamaan omaa identiteettiänsä ja maailmankuvaa. Tulevaisuusselonteko on kieltämättä tehty suurella vaivalla. Tuntuu kuitenkin siltä että sen kriittiseltä tuntuvan vireen takana on pelko siitä, että kirkko menettää asemiaan lähinnä taloudellisesti. Selonteko on toiveikas mutta siitä puuttuu oikea krittinen äänensävy.

Lopuksi

Kirkolla on edessään vain ongelmia. Se on jakaantunut ja se joutuu tietyllä tavalla mielistelemään valtiovaltaa pitääkseen asemansa ja säilyttääkseen verotusoikeutensa. Sillä ei ole kunnollista raamattuteologiaa. Se joutuu pohtimaan sitä, kummat ovat tärkeämpiä; kiinteistöt vai ihmiset. Kaiken lisäksi se ei osaa olla tarpeeksi kriittinen itseään kohtaan. Liialliset uudistukset voivat aiheuttaa konservatiivisia ja hallitsemattomia vastareaktioita.

Tämä laajahko artikkeli julkaistiin Perussuomalainen-lehdessä 15/2010.

Saarna 15.08.2010 Itsensä tutkiminen.

12 shel MMX
II rippikolun konfirmaatio
Saarna Auran kirkossa.
Itsensä tutkiminen

Evankeliumi
Luuk. 18: 9–14
Muutamille, jotka olivat varmoja omasta vanhurskaudestaan ja väheksyivät muita, Jeesus esitti tämän kertomuksen: »Kaksi miestä meni temppeliin rukoilemaan. Toinen oli fariseus, toinen publikaani. Fariseus asettui paikalleen seisomaan ja rukoili itsekseen: ’Jumala, minä kiitän sinua, etten ole sellainen kuin muut ihmiset, rosvot, huijarit, huorintekijät tai vaikkapa tuo publikaani. Minä paastoan kahdesti viikossa ja maksan kymmenykset kaikesta, siitäkin mitä ostan.’ Publikaani seisoi taempana. Hän ei tohtinut edes kohottaa katsettaan taivasta kohti vaan löi rintaansa ja sanoi: ’Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!’Minä sanon teille: hän lähti kotiinsa vanhurskaana, tuo toinen ei. Jokainen, joka itsensä korottaa, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.


Johdanto
Tässäkin joukossa on sellaisia jotka muistavat televisiomme ensimmäiset vuosikymmenet ja sitä myötä 1960-luvun loppupuolen na sitä seuraavan 1970-luvun alun. Ei televisiomme ollut vielä vuonna 1972 kuin noin puolitoista vuosikymmnetä vanha ja vasta tuolloin se oli tullut koko kansan ulottuville. Elettiin myös aikaa jolloin oli paljon yhteisiä puheenaiheita. Niinpä televiso-ohjelmista puhuttiin seuraavana päivänä aivan kuten radion annitakin oli puhuttu jo useiden edellisten vuosikymmenien aikana.

Jotkut siis varmasti muistavat esim. Sellaisen sarjan kuin Alfred Hitchkockin lyhyet erikoiset ja niiden maailman. Ne olivat kuitenkin enimmäkseen aika tragi-koomisen lopun saavia tarinoita jos niitä tarkastelee ensi katsoman perusteella, mutta niissä oli useastikin hyvin sydäntä särkevä opetus. Samoihin aikoihin kun televisoista oli tullut käytännössä koko kansan televisio ilmestyy ohjelmistoon noita lyhyitä erikoisia hieman karmivampi ohjelma-sarja eli YÖJUTTU. Ne olivat suhteellisen lyhyitä kauhukertomuksia joiden opettavai-suutta ajan hamman vain joskus kiillottaa.

Ehkä jonkun mieleen on jopa jäänyt sellainen todella lyhyt kertomus sikailevasta moottoripyöräjengiläisestä joka kuolee hyvi traagisella tavalla. Tämän kyseisen YÖJUTUN seuraavassa kohtauksessa hän sitten tulla pömähtää huoneeseen seinän läpi luukusta jossa häntä odottaa hieman hassunoloinen vanha pariskunta jolla on siellä valmiina dia-projektori, huom! powerpoint-esitystä ei oltu keksitty, ja valtaisa määrä dioja. Kaveri kysyy, siis tämä entinen moottoripyömies, että mihin hän on tullut! Vastaus on se, että hän oli tullut Helvetiin ja tuo vanha pariskunta olisi hänen kumppaneinaan siellä. Ja ohjelmassa olisi ainakin noin aluksi se, että katsottaisiin kaikki 100 000 kuvaa jotka nuo kaksi vanhusta olivat ottanee edellisen kesän lomareissulla. Tuosta vanhusparis-kunnasta ja moottoripyörämiehestä voidaan aivan hyvin käyttää nimitystä kohtalontoverit, ainakin jos ajatellaan miten heidän kohtalonsa olivat kytkeytyneet yhteen ainakin siinä kun he lopulta tuolla tavalla kohtasivat.

Mitä tämän aloituksemme kanssa ajamme takaa on ehkä siinä että kun ajattelemme asiaa niin se ei tunnut loppujen lopuksi niin kummalliselta. Siis että ihmiselämän rajan tuolla puolen voisi olla tällaista. Aina silloin tällöin tällaisiin ajatuksiin todellakin törmää ja joku on niistä laatinut vakavampiakin kirjoitelmia. Siis että olisi todellakin jo meidän elämässämme määräytyvää tällainen kohtalontoveruus. Jos olet ollut täällä vähän epäkelpo ihminen niin saat sitten tuonpuoleisessa mahdollisuuden korjata luonnettasi ja luonnehäiriöitäsi parempaan suuntaa ihmisen kanssa jolla on sinulle jotain tai jopa todella paljon annettavaa. Niin, me ihmiset olemme todella kekseliästä väkeä. Herääkin kysymys näiden hieman epäta-vanomaisten pohdiskelujemme äärellä, että liittyykö myös päivän evankeliumiteksti jotenkin tähän: Ovatko nuo kaksi temppelissä rukoilijaa, omahyväinen fariseus ja publikaani, kohtalontovereita tuossa aluksi määritellyssä merkityksessä.

Mitä tapahtui
Seuraavaksi voimme kysyä mitä päivän evankeliumissa oikein tapahtuu. Se on hyvin lyhyt kuvaus siitä mitä Jerusalemin temppelissä tapahtuu. Lyhyt kuvaus muistuttaa niin ikään lyhyttä kuvausta köyhästä naisesta joka antaa uhrilahjana kaiken mitä hän omistaa. Tämä lyhyt kuvaus johon tänään hieman paneudumme on osa jaksoa jossa on useita lyhyitä kuvauksia. Kuvaukset ovat kuitenkin lyhyydessään iskeviä ja niillä on samanlainen tähtäyspiste, pohjimmiltaan ne ajavat samaa asiaa. Jeesuksen tarkoitus on horjuttaa perinteisiä käsityksiä siitä mitä on hurskas ja hyvä elämä.

Kun Luukkaan kertomus tämän fariseus ja publikaani-kohtauksen jälkeen etenee seuraaviin jakeisiin niin saamme lukea sen miten Luukas tiivistää Markuksen evankeliumin kymmenennen luvut ns. lasten evankeliumin. Jeesus kertoo meille siitä millaista on se todellisuus joka Jumalan valtakunnassa vallitsee. Se ei ole ihmisten tekemä eikä se toimi ihmissäännöksin eikä ihmisen perimmäisen luonteen mukaisesti. Se on uusi todellisuus joka on tullut ihmisten keskuuteen.

Kaiken tämän jälkeen voimmekin kysyä toimiiko tällainen uusi maailmanjärjestys siinä laitoksessa jota Jeesuksen Kristuksen kirkoksi kutsutaan. Arviointi on aina vaikeaa, mutta Jeesus on toisaalta itse antanut arviointivälineet sanoessaan että puu kyllä tunnetaan hedelmistään. Ja tässä lyhyessä kuvauksessa jota emme edes voi sanoa kertomukseksikaan saamme vielä lisäohjeita arviointiin: ”Jokainen, joka itsensä korottaa, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.”

Selitys
Mutta on varmasti on paikallaan vielä miettiä tuon alun johdannon perusteella toimiiko asia niin, että olisikin todella olemassa ihmisiä joiden kohtalo on sidottu toisiinsa täällä ja sitten tuonpuoleisessakin. Kun lähdemme tavalla jossa on paljon leikin varjoa miettimään tuota niin pitäkäämme mielessä, että ei niin paljon pilaa ettei totta toinen puoli. Jos ei muuta niin tuollainen ajatusleikki voi saada ainakin meidät miettimään sitä mikä on oikein ja mikä ei ole oikein. Loppujen lopuksi emme näe tuonpuoleiseen.

Puhe taivaasta on vain tietyn ajan ihmisen käsityskykyyn sidottua. Tänään voimme turvallisesti puhua, jos niin vain haluamme, eri ulottuvuuksista ja taivaallekin voimme antaa nimen ”maailmankaikkeuden salaiset paikat” jos niin haluamme. Ja jos kerran elämämme ja tekojemme mitta ratkaisee osuutemme tuonpuoleiseen niin silloin emme enää pääse harjoittelemaan pois pahaa minäämme tuon kuvitteellisen kohtalontoverin kanssa, eivätkä tietysti toiset pääse oppimestareiksi hieman huonommin onnistuneille lähimmäisilleen... Näin ikävästi taitaa olla asian laita.

Mutta, mutta...
Mutta, mutta... Se asetelma jonka näemme päivän evankeliumissa ja niissä muissakin kappaleissa jotka Luukas eteemme vyöryttää tulee ihmiselämän todellisuus vastaamme. Kuvaus kahdesta rukoilijasta kertoo meille omahyväisyydestä ja uskonnollisesta ylpeydestä, synnistä ja tuhoon vievästä tavasta kohdata todellisuus. Ja kun Jeesus vähän myöhemmin puhuu lapsista ja Jumalan valtakunnasta hän asettaa meille kovia ehtoja.

Saamme monenlaisia haasteita kun luemme evankeliumia. Saamme myös välineitä arviointiin, mutta tuon arvioinnin tulisi aina vain kohdistua omaan itseemme. Muuten nuo sanat ”Jokainen, joka itsensä korottaa, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan” todellakin tuomitsevat meidät.

Mutta kyllä tuolla alussa eteemme loihtimalla näyllä kohtalon-toveruudesta olisi paljon käyttöä. Sellainenhan maailma on. Ennen kuin lähdemme tekemään taulukoita ja luokittelemaan ihmisiä niin tulisi muistaa että jokaisella ihmisellä on meille jotain annettavaa. Ei niin että meidän tulisi katsoa jonkun elämästä satatuhatta tuokiokuvaa ihan vapaaehtoisesti mutta jotain sinne päin, edes vähän. On niin helppoa tuomita toinen ja samalla oma itsensä. Jeesus tuli tähän maailmaan meidän kaikkien omaksi kohtalontoveriksi, Vapahtajaksemme. Hän sai kokea sen mitä on suvaitsemattomuus, töykeä moralismi, se että kun usko ja lapsen usko loppuu niin tilalle tulevat säännöt ja kiellot ja arvosteleva ja kasvavassa määrin tuomitseva asenne ja lopulta viha toista ihmistä kohtaan. Ottaessaan ihmisten vihan päällensä ja ollessaan kuuliainen Jumalalle, Isälleen hän avasi meille tien toiseen maailmaan.

Oman syntisyytensä löytäminen on itsensä tutkistelua. Usein käy niin että vaikka kirkossa saakin synninpäästön ja nauttii ehtoollistakin niin parannus loppuu kun kirkon ovesta astutaan ulos. Ei ihminen omin voimin sen pitemmälle jaksa. Jätämme syrjään ajatukset vääränlaisista kohtalontovereista, vaikka ajatus ajatusleikkinä olisikin kuinka kiehtova tahansa. Sellainen johtaa vain itsensä korottamiseen, turmiolliseen ajatuskulkuun. Kristityn tulee kuitenkin etsiä kohtalontovereita, nähdä lähimmäisenä ja myös lähimmäisen hätä, alentaa itsensä toisen palvelijaksi. AMEN.

Saarna 26.09.2010. Kristityn vapaus.

Kristityn vapaus
Saarna 25.09.2010
18. sunnuntai helluntaista.


“Usko Kristukseen vapauttaa ihmisen perustamasta elämäänsä omien tekojen, perinnäissääntöjen ja toisten ihmisten mielipiteiden varaan. Kristus päästää seuraajansa vapauteen ihmisten asettamista rajoituksista mutta sitoo heidät totuuteen ja rakkauteen. Kristuksen rakkaus näyttää suunnan kristityn elämälle, teoille ja valinnoille.”




Evankeliumi
Luuk. 14: 1–6
Jeesus meni sapattina erään fariseusten johtomiehen kotiin aterialle, ja kaikki tarkkailivat, mitä hän tekisi. Kävi niin, että hänen luokseen tuli vesipöhöä sairastava mies. Jeesus kääntyi lainopettajien ja fariseusten puoleen ja kysyi: »Onko sapattina lupa parantaa vai ei?» He eivät sanoneet siihen mitään. Silloin Jeesus kosketti miestä, paransi hänet ja lähetti hänet pois. Sitten hän taas kysyi: »Miten te itse teette? Jos jonkun poika tai härkä putoaa kaivoon, niin kai hän heti nostaa sen sieltä, vaikka olisikin sapatti?» Tähän he eivät kyenneet vastaamaan.


I näky. Carpe diem – tartu hetkeen ystävä!
Yritin tässä jokunen päivä sitten, itseasiassa toissapäivänä, tavaoitella erästä vanhaa tuttuani, erästä lehden päätoimittajaa. Sotin hänelle mutta puhelu katkesi alta aikayksikön. Pian tuli tekstiviesti jossa hän sanoi olevansa Roomassa. Lähetin hänelle vastaviestin jossa sanoin: “Katteksi käy, mutta Carpe diem. Nauti elämästä!” Vastaus tuli vartin päästä kiitoksen kera ja näkemistä ja kokemista kuulemaa tuli vastaan jokaisessa kadunkulmassa. Tämä Carpe diem eli “tartu hetkeen-kehotus” on monelle tuttu, ainakin nuoremmille. Itse asiassa sillä on paljonkin tekemistä tämän päivän aiheen eli kristityn vapauden kanssa.


II näky Kysymyksiä:
Päivän tekstiä on helppo lähestyä evankeliumikirjan katekismusmai-sen tiivistelmän jälkeen. Sillä on suuri merkitys ja se tuo olisi mitä suurinta ja parasta lääkettä ihmisten välisiin ongelmiin ja vaivoihin. Jos nämä sanat: “Usko Kristukseen vapauttaa ihmisen perustamasta elämäänsä omien tekojen, perinnäissääntöjen ja toisten ihmisten mielipiteiden varaan. Kristus päästää seuraajansa vapauteen ihmisten asettamista rajoituksista mutta sitoo heidät totuuteen ja rakkauteen. Kristuksen rakkaus näyttää suunnan kristityn elämälle, teoille ja valinnoille.”

Kirkkovuodessa alkaa oikeastaan tästä pyhästä tärkeiden pyhien jakso, pyhien jotka puhuvat uskomme perustuksesta: kristityn vapaus, rakkauden kaksoiskäsky, usko ja epäsuko, Jeesuksen lähettiläät ja Uskonpuhdistuksen muistopäivä jonka otsikkona on uskon perustus. Tosin mahtuu tuohon sekaan myös Mikkelinpäivä. Tänään eräänlaisena pienempänä uskonpuhdistuksen muistopäivänä on aika miettiä uskomme perustuksia ja kahta kysymystä:

1) Tuleeko uusi uskonpuhdistus?

2) Missä vaiheessa tarvitaan kirkon uudistusta?

Jotta ymmärtäisimme paremmin puheen uskonpuhdistuksesta ja kirkon uudistuksesta niin voimme tarkastella sitä mitä uskonpuhdistuksessa tapahtui. Luther laittoi liikkeelle vallankumouksen jota hän ei enää voinut hallita. Tietysti voidaan puhua ns. luterilaisuuden yhtenäiskulttuurin ajasta, mutta kansa eli pitkälti kaikkialla omaa elämäänsä, ja perinteinen kansanusko eli kirkon opetuksesta ja kirkkokurista huolimatta.

Jo varhainen uskonpuhdistuksen pääuomien muotoutuiminen todistaa edellisen väitteen oikeaksi; raamattu oli ohjeellinen lähtökohta mutta sitä voitiin tulkita eri tavalla.
Kiiltokuvamainen ajatus uskonpuhdistuksesta on siinä että Martti löysi vanhan perustotuuden, "yksin uskosta, yksin armosta ja yksin Jeesuksen Kristuksen tähden."
Luther ei muuten itse katsonut eronneensa katolisesta kirkosta ja hän oli, seikka jonka hänen seuraajansa ovat usein halunneet hämärtää, tulinen maailmanlopun saarnaaja joka tavallaan rauhoittui vasta avioliitossa Katarina von Boran kanssa. Luther on todellakin liian monipäinen ja todella vaarallinen henkilö vielä tänäänkin jos hänen toiminnastaan, kirjoituksistaan ja opetuksistaan nostetaan esille aina vain yksi puoli. Tänäänkään ei ole tavatonta että esim. niin suosituissa nettikeskusteluissa väitetään varsin kiihkoisasti ja kritiikittömästi Lutherin olleen Hitlerille oppi-isä. Sellainen väite ei todellakaan ole epätavanomainen että juuri Lutherilta Hitler sai juutalaisvastaiset oppinsa.

Martti oli aikansa lapsi, ja hyvin vimmainen mies, ja varmasti hänen kirjoituksissaan on sellaista joka ei aina ole niin kaunista luettavaa, mutta niin suurmiehillä asian laita monesti on. Toisaalta Martin välillä rajut kannanotot voidaan ymmärtää hänen maailmanlopun odotuksensa valossa. Vaikka tänään joku tällaisia esiin nostaakin niin ei se Lutherin asemaa millään tavalla horjuta. Martti oli ihminen ihmisten joukossa ja myös syntinen mies.

Yhtä kaikki, Martista on sanottu todellakin että hän on ns. seitsenpäinen Luther jota voidaan käyttää monenkin suunnan ja korostuksen oppi-isänä jos asia vain niin halutaan nähdä. Hän loi kuitenkin pohjan kirkon uudistumiselle, mutta toisaalta sille hajaannukselle tai sanotaanko rakentavammin moninaisuudelle jolle ei loppua ole näkyvissä.

Sitten on olemassa ns. toinen uskonpuhdistus? No sillähän tarkoitetaan toimintaa luterilaisilla alueilla 1500-luvun lopussa. Osa Lutherin työtoverin Melanktoonin oppilaista oli näet saanut voimakkaita vaikutteita kalvinilaisuudesta. He pyrkivät siihen, että maallinen esivalta järjestäisi kirkon, koulun ja oikeuslaitoksen tehokkaaseen kalvinilaiseen tapaan. Näin haluttiin luoda hyvät edellytykset moraalisesti korkeatasoiselle kristilliselle elämälle, suorastaan luterilaiselle yhteiskunnalle.

Tämän ns. toiseksi reformaatioksi kutsutun ohjelman vaikutus tuntui voimakkaana meillä Pohjoismaissakin saakka, ja meillä varmaankin tämän vuoksi Suomea sanotaan edelleen maailman luterilaisimmaksi maaksi. Mutta entäs se kolmas uskonpuhdistus sitten? Pietismi ei sitä ollut eivätkä suomalaiset herätysliikkeet. Joku voisi sanoa että se on korkeamman kädessä. Edellenkin luterilaiset opettavat että Herra nostaa herätyksen missä ja milloin haluaa. Ja edelleenkin luterilaiset opettavat, että missä saarna-, ja opetusvirkaa hoidetaan rukouksessa niin siellä tapahtuu uskonpuhdistuksen jatkuvaa vallankumousta.

Tämän varsin pitkän ja kieltämättä hieman tietopuolisen johdan-tomme tarkoituksena oli luoda näky siitä, mitä oikein tarvitsisimme. Että ymmärtäisimme omaa perinnettämme, niin meidän tulee ymmärtää tietyn asiaperusteet jotta voisimme tarkastella asioita kiihkottomasti. Tällaista meidän luterilaisuutemme on!

Puhuimme juuri ensimmäisestä ja toisesta uskonpuhdistuksesta. Ja kun me kerran olemme kuullet sanottavan että ei kahta ilman kol-matta, niin voimme kysyä sen perään että milloin se kolmas uskon-puhdistus sitten mahdollisesti tapahtuu.?

III näky Tässä ja nyt
Päivän evankeliumi viesti on yhdellä tavalla hyvin selkeä. Jeesus näyttää siinä esimerkin siitä kuinka meidän tulee suhtautua arki-päivän asioihin. Hänet on asetettu suuriin raameihin. Tietystikin Luukkaan evankeliumin kirjoittaja käy siinä keskustelua ihmisten kanssa ajassa jota eletään lähes 50 vuotta Jeesuksen elämän jälkeen. Hyvänen aika! Ajatellaanpa tilannetta että tällä paikkakunnalla tapahtuisi tänään joku tekisi jotain poikkeavaa, järisyttävää ja ainutlaatuistakin. Ja sitten kävisi niin, että tuota asiaa muisteltaisiin vielä 50 vuoden kuluttua.

No… Nykyaikana se ei olisi mahdollista. Aika kuluu voimallisella tavalla ja mikä oli eilen uutinen on tänään jo entinen uutinen. Mutta Luukas kertoi tapahtuneesta aivan uudelle lukijalle, Teofilokselle.

Loppujen lopuksi se mitä Jeesus halusi sanoa sinä alkuperäisenä päivänä jolloin tuo kaikki tapahtui, ja mikä välittyi aitona ja puhut-televana Luukkaan evankeliumin ensimmäisille lukijoille ja mikä välittyy meillekin juuri tänään on siinä, että emme ole kammottavan ja pahan, ihmisten pikkuruisia tekoja kyttäävän Jumalan silmien alla. Jeesuksen sanat jotka kuulemme päivän evankeliumissa ovat hänen aitoja sanojaan, mutta mitä luemme sanoissa “Jeesus meni sapattina erään fariseusten johtomiehen kotiin aterialle, ja kaikki tarkkailivat, mitä hän tekisi” ovat kirjoittajan eli Luukkaan ihmisperäisiä sanoja. Todellakin ihmisperäisiä, sillä ne kuvaavat ihmisen toimintaa hyvin.

Sellaisiahan me olemme. Moralisteja jotka mietimme mikä on soveliasta. Tälle kohtaukselle on rinnakkaiskohta, tavallaan rinnak-kaiskohta samaisessa Luukkaan evankeliumissa. Jeesus on kotikau-punkinsa synagoogassa ja luemme sieltä sanat “Kaikki, jotka syna-googassa olivat, katsoivat tarkkaavasti häneen.” Vähän myöhemmin saamme sieltä lukea , että noiden tarkkaavaisten silmien taka oli paljastuva raivoa ja suvaitsemattomuutta, joka ei kuitenkaan purkaudu esiin tämän päivän evankeliumi-tekstin yhteydessä.

Pakettiin jonka saamme lukea ja jota yritämme tässä hieman tulkita sisältyy hyvin kiinteästi se mistä luterilaisuudessamme olemme tottuneet puhumaan lakina ja evankeliumina. Tai sanotaanko että siinä ovat ne molemmat kun hieman raaputamme pintaa! Nimittäin Jeesus osoittaa turhaksi sen, että ihminen voisi pikkutarkkoja ja ihmisperäisiä säädöksiä noudattamalla ansaita pelastuksen ja tulla Jumalan edessä kelvolliseksi. Kyse oli siitä, että käskyä lepopäivän pyhittämisestä oli tulkittu aika tavalla suorastaan ihmisiä orjuuttavaan suuntaan. Jeesus ja Luukkaan kuvaaman tapahtuman niin sanotusti “yleisö” oli saanut lukea oman raamattunsa alkulehdiltä, aivan sen alusta, sen miten Jumala oli luonut maailman ja sitten levännyt seitsemäntenä päivänä.

Mitä Jeesus haluaa sanoa meille on kuitenkin siinä että Jumalan huolenpito ja luomistyö jatkui seitsemäntenäkin päivänä. Ajatel-kaamme nyt asiaa itse. Jos olemme ahkeroineet monta päivää jonkin työn parissa, oli se ahkeralle kutojalle hieno villapaita, puusepälle vaivalla ja kädentaidolla tehty uusi huonekalu tai mikä muu tahansa, niin ei sellaista vaivannäön tulosta voi heittää hukkaan ja toimia niin että se turmeltuisi. Tällaisia vaivannäön tuloksia saamme katsella tyytyväisenä ja myös käyttää niitä. Jumalakaan ei jättänyt maailmaa oman onnensa nojaan…

IV loppunäky.
Saarnamme lähestyessä nyt loppuaan voimme kysyä vielä yhtä asiaa ja sitä meidän tulee hyvin vakavasti kysyäkin! Missä on krisitityn vapaus? Miksi ihminen niin mielellään tuomitsee toisen lainkaan ymmärtämättä mitä on toisen sanojen ja tekojen takana. Tässä on kolmannen uskonpuhdistuksen paikka ja hienommin sanottuna tilaus. Se ei ole, siis se kolmas uskonpuhdistus, sidottu mihinkään aikaa ja paikkaan vaan sen vaatimus on elänyt aina. Se on elänyt Jeesuksen ajasta ja toiminnasta saakka ja tietyllä tavalla siitä voidaan sanoa, että se onkin ensimmäinen uskonpuhdistus. Jeesus tuli vapauttamaan meidän ja tekemään meidät kelvollisiksi Jumalan edessä. Toisen uskonpuhdistuksen, jonka Martti Luther aikalaisinaan toteutti ansio on siinä, että meillä on kaikilla luettavana Jumalan sana. Se sana josta saimme lukea tänäänkin tämän kertomuksen ja sitä tutkistella.

Saamme ajatella että Herra nostaa herätyksen missä ja milloin hän haluaa. Ja edelleenkin saamme opettaa, että missä saarna-, ja opetusvirkaa hoidetaan rukouksessa niin siellä tapahtuu uskonpuhdistuksen jatkuvaa vallankumousta ja kristityn vapaus toteutuu. Eläkäämme ajassa kiinni, eläkäämme niiden ihmisten kanssa jotka eteemme tulevat ja älkäämme hukatko yhtään hetkeä siitä. Kristityn tulee tarttua hetkeen kiinni. Meille on annettu lahjaksi aika ja kaikki ne mahdollisuudet mitä se tuo mukaan. AMEN.

Kahden ruhtinaan jouluevankeliumi.

Grande Omelia.


Jouluaatto
Lupaukset täyttyvät
Jouluevankeliumin henkilögalleria-sarjan I saarna

Evankeliumi: Luuk. 2:1-14

Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano. Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Quiriniuksen ollessa Syyrian käskynhaltijana. Kaikki menivät kirjoittautumaan veroluetteloon, kukin omaan kaupunkiinsa. Niin myös Joosef lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista, ja meni verollepanoa varten Juudeaan, Daavidin kaupunkiin Betlehemiin, sillä hän kuului Daavidin sukuun. Hän lähti sinne yhdessä kihlattunsa Marian kanssa, joka odotti lasta. Heidän siellä ollessaan tuli Marian synnyttämisen aika, ja hän synnytti pojan, esikoisensa. Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa. Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa. Yhtäkkiä heidän edessään seisoi Herran enkeli ja Herran kirkkaus ympäröi heidät. Pelko valtasi paimenet, mutta enkeli sanoi heille: »Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra. Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä.» Ja samalla hetkellä oli enkelin ympärillä suuri taivaallinen sotajoukko, joka ylisti Jumalaa sanoen:

– Jumalan on kunnia korkeuksissa,
maan päällä rauha
ihmisillä, joita hän rakastaa.

Jouluevankeliumista on sanottu että se on varsin loppuunkaluttua tavaraa. Voi olla, mutta tähän pätee se että se on sitä vain noille loppuunkaluajille. Kaikesta saa nimittäin aina joitain uutta irti jos tekee vain kovaa ja hellittämätöntä työtä. Tänä vuonna Helsingin seurakuntayhtymän USKOTOIVORAKKAUS-portaalissa on julkaistu adventtikalenteri jossa on julkaistu joka päivä uusi hartauskirjoitus; yhteensä 24 näkökulmaa jouluevankeliumiin. Ehkäpä tuo hanke oli jonkin uuden ja tulevan ilmentymä. Tulevan aikakauden ihminen on ehkä syvällisempi kun hänellä on aikaa yksinkertaisemman elämäntavan omaksuttuaaan enmmän laatuaikaa henkisille harrastuksille. Tai sanotaanko että kun se on yksinkertaisesti pakko omaksua, tuo yksinkertaisempi elämäntapa, niin hänellä on aikaa enemmän tutkistella asioita monipuolisemmin ja useammasta näkökulmasta.

Aion itse tästä lähtien, niin kauan kuin henkilöitä jouluevankeliumissa riittää saarnata jouluaattona aina uudesta henkilöstä, uudesta näkökulmasta, tai ainakin yrittää moista. Henkilöitä kyllä riittää: Kiesari Augustus, Quirinius, Kuningas Daavid, Joosef, Maria, ite Jeesus, paimenet, ylienkeli, taivaallinen sotajoukko, lapaat ja viimeisenä vihdoinkin huomionpalautuksen saanut jouluevankeliumin aasi… Mutta aloitamme Augustuksesta vaikka se ei ensimmäisenä aakkosissa olekaan.

Jouluevankeliumin Augustus oli mahtava mies. Mutta kuinka mahtava? Ison sisarkirkkomme, roomalaiskatolisen kirkon jouluyön messussa on yksi asia joka saa luterilaisen hyvin kateelliseksi, no ehkä siinä on toinenkin asia ja se toinen a sia on vuoropsalmi ja sen sanat ja sävelmä. Mutta se ensimmäinen ja tärkeämpi. No sehän on jouluyön julistus. Siinä mainitaan keisari Augustus, totta kai! Ja näin siinä sanotaan: Anno imperii Octaviani Augusti quadragesimo secundo: toto urbe in pace composito… Niin, rauha vallitsi kaikkialaa, mitä nyt pieniä rjakahakoita lukuunottamatta.

Maailman mahtavin mies oli kuitenkin myös hyvin onneton mies. Mailman rikkainkin mies hän oli vaikka hän oli hyvin vaatimaatomin Rooman kansalaisista. Jos joku purnasi siitä että viinin hinta on taas noussut saattoi hän sanoa että olen rakennuttanut uusia vesijohtoja ja púhdasta vettä saa ilmaiseksi rajattomia määriä, juo vettä!

Augustuksen vaatimattomuus oli hämmästelyn aihe satojen vuosienkin päästä kun Roomassa kävi matkailijoita. Jotka vain näkivätkin hänen kotinsa, siis suoraan sanottuna kotimuseon, ihmettelivät ylen suuresti. “Ai tämäkö muka on suuren ja mahtavan Augustuksen koti, tuossako hän muka nukkui ja tuossako hänen tuolinsa muka on…” Hyvänä päivänä hän saattoi lahjoittaa loistohuvilan Caprin saarelta kenelle halusi. Kuitenkaan hän ei ollut mikään saituri-luonne, päinvastoin. Mutta yhtä häneltä puuttui ja se oli perhe-onni. Näin hän antoi elävän esimerkin, parhaan esimerkin siitä, että mahtava asema ja rikkaus ei taka onnea henkilökohtaisessa elämässä. Ja kun hänen hallitsija-sukunsa jatkui niin näytti siltä että keisaria seuraa aina vain hullumpi mies; alkoivat varsinaiset hulluusolympialaiset. Augustuksen valta oli perustettu väkivallalla ja roomalainen sotamiekka, kaksiteräinen gladus oli juonut tavattoman monen kansalaisen, viattomankin verta. Tuntui kuin karmea kirous olisi asunut hänen ja hänen perheensä päällä noiden asioiden vuoksi…

Pitää aivan oikeutetusti herättää kysymys siitä, oliko hän kaikkitietävä ja kaikkivaltias? Kyllä oli jos otetaan kaikki hänen aikansa mittapuut huomioon. Mutta kaikkitietävä ja kaikkivaltias hän oli vain ihmisten valtakunnan hallitsijana. Erään toisen, eikä välttämättä niin vähäarvoisen, pyhäpäivän evankeliumiteksti lukee seuraavasti: »Minä sanon teille, ystävilleni: Älkää pelätkö niitä, jotka tappavat ruumiin mutta joiden valta ei ulotu sen pitemmälle. Kuulkaa, ketä teidän tulee pelätä. Pelätkää häntä, jolla on valta sekä tappaa ihminen että syöstä hänet helvettiin. Niin, sanon teille: häntä teidän on pelättävä. Varpusia saa kahdella kolikolla viisi, eikö niin? Silti Jumala ei unohda yhtäkään niistä. Teidän jokainen hiuskarvannekin on laskettu. Älkää siis pelätkö. Olettehan te arvokkaampia kuin kaikki varpuset (Luuk. 12: 4–7).»

Tuon pyhän aiheena on “Kahden valtakunnan kansalaisena.” Jeesuksen sanat ovat yhtä aikaa pelottavia ja lohduttavia. Mutta oliko keisari Augustus niin mahtava mies että hänen valtakunnassaan “jokainen hiuskarvakin oli laskettu.” Eräällä tavalla näin oli! Ja tapa jolla hän hallitsi oli varsin erikoiselta kuullostava. Kun hän oli perustanut valtansa hyvin veristen vaiheiden jälkeen näytti siltä, että hän oli luopunut vallasta kokonaan. Tosiasia oli kuitenkin että mitään Rooman valtakunnassa ei tapahtunut ellei Augustus olisi niin halunnut; ainakin polittiisessa mielessä näin voidaan sanoa. Tässä mielessä jokainen hiuskarva oli todellakin laskettu…

Tänään vastaava tarkoittaisi vaikkapa sitä, että Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen presidentti voisi hallita maailmaa omalta kotimaatilaltaan tekemättä näennäisesti mitään, hänen poliittinen etujoukkonsa vain toimisi niin kuin oletetaan isännän haluavan ja tekevän, eikä mitään tehtäisi vastoin hänen tahtoansa. Vaikka usein näyttäisin siltä että tehtäsiin aivan järjettömiä päätöksiä, ja näyttäisi siltäkin että nyt on menetelty ensimmäisen kansalaisen tahdon ja edun vastaisesti, niin lopulta olisi kaikki kuitenkin hyvin, kaikilla pääsääntöisesti asiat kohdallaan ja maassa ja maanpiirissäkin rauha. Ja tietystikin; keisarin tahto oli toteutunut ihan noin sattumalta ja ikään kuin bonuksena kaiken muun hyvä ja hyödyllisen lisäksi.

Ei tarvita lennokastakaan ajatuksenjuoksua kun voimme todeta, että jouluevankeliumissa todellakin esiintyy kaksi hallitsijaa; tuota maallista mahtia edustava Augustus ja taivaan kuningas Jeesus Kristus. Itseasiassa em. ajatus on hyvin luterilainen ja ennenkaikkea raamatullinen. Rooman hyvästä hallintovallastahan Paavalikin myöhemmin puhui (Room. 13:1-7) hyvin suopein sanankääntein. Ensi katsomalta kumpikaan valtasuuruus ei kuitenkaan toimi oikeudenmukaisesti. Roomalaiset kurittivat ketä tahtoivat ja milloin tahtoivat, Herraan turvaava sai silloin hyvin vähän suosiota. Eilen roomalaiset; tänään joku muu kurittaa ja rauhoittaa ketä haluaa ja missä haluaa, Herran turvaava saa edelleenkin hyvin harvoin suosiota. Siihen vetoaminen ei tuo maallista valtaa. Noinko lie? Kansojen itsenäisyys on joskus maksettu kalliilla uhrilla, maailmanrauha on aina hankittu jonkun kansan suuremmalla uhrimielellä ja velvollisuudentunnolla. Ihmisen vapauskirja on hankittu yhden miehen kuuliaisuudella ja uhrilla.

Jokaisella aikakaudella on oma tarpeellinen Augustuksensa, maallinen ruhtinas ja Jumalan asettama esivalta, ja jos ei ole niin onneton se aikakausi ja sukupolvi. Tämä on jouluevankeliumin piilosanoma. Mutta Augustuksen aikana veljeksemme syntynyt Jeesus Kristus on ensimmäinen ja viimeinen hengellinen ruhtinaamme. Joulun salaisuus, tosin vain yhdestä perspektiivistä, on siinä. ”Koska hän on itse käynyt läpi kärsimykset ja kiusaukset, hän kykenee auttamaan niitä, joita koetellaan.” (Heprealaiskirje 2:18)

Jouluevankeliumin aate-, ja sielunmaisemissa ja näissä edellisissä ajatuksenjuoksun tietämissä liikkuu myös eräs toinen raamatunteksti, se on kirjoitettu ensimmäiseen Timoteus-kirjeeseen (1 Tim- 2:1-4): ”Kehotan ennen kaikkea anomaan, rukoilemaan, pitämään esirukouksia ja kiittämään kaikkien ihmisten puolesta, kuninkaiden ja kaikkien vallanpitäjien puolesta, jotta saisimme viettää tyyntä ja rauhallista elämää, kaikin tavoin hurskaasti ja arvokkaasti. Tällainen rukous on oikea ja mieluisa Jumalalle, meidän pelastajallemme, joka tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden.” Joulun ja jouluevankeliumin sanomaa tämäkin kaikki tyynni… AMEN