Pietismus
Kukapa ei olisi joskus kuullut eräästä ihmeellisestä kirjasta nimeltä ”Pia desideria”. Sehän tunnetaan myös nimellä Kirkon uudistus. Useimpien mieliin sen olemassaolo on varmasti iskostunut lukion uskonnon oppikirjojen myötä silloin kun käsiteltiin pietismiä. Harva teologian opiskelija sitä kuitenkaan tulee edes lukeneeksi. Pieni läpyskähän se on kaikkien tenttikirjojen lomassa ja varmasti ja nopeasti sen sisältö unohtuukin. Itse asiassa kirjahan on varsin tylsä ja unettava. Vasta viimeisen neljänneksen alussa jotain alkaa tapahtumaan. Philip Jakob Spener on kuitenkin jäänyt ikuisesti historian lehdille, eikä kuitenkaan aiheetta. Pietismistä ei voida koskaan puhua ilman häntä ja hurskaita toiveitaan.
Mutta onko tarpeen puhua pietismistä? Varmaankin on! Ajassamme näet olisi tilaus uskonnollisen ehdottomuuden vaatimuksen toteutumiselle, jopa luterilaiselle uus-herätykselle... Mutta onko kaiken tapahtuneen jälkeen enää olemassa järkevää ja tervettä pietismin muotoa? Sellaista pietismin muotoa joka olisi älyllisesti kiehtovaa, ja joka sulkisi pois ne kielteiset ilmiöt jotka voidaan liittää jopa suomalaisen uuspietismin ilmiömaailmaan. Yhtälö kuulostaa aika hurjalta kun mietimme mitä tämän uuden uusherätyksen sisältö oikein olisikaan?
Suomihan on ollut monellakin tavalla pietismin luvattu maa, siitä ovat herätysliikkeemme edelleenkin elävänä todisteena. Mutta onko herätysliike enää aito herätysliike jos siihen synnytään, ja niistä on tullut ikään kuin tarkoin rajoja vetäviä uusia heimokuntia. Vaikka uutta pietismiä ei enää syntyisikään jää tuleville kirkkohistorioitsijoille paljon tutkittavaa: miten on selitettävissä se että Suomen kirkko pystyi pitämään sisällään ne kaikki suuntaukset niinkin pitkään?
Mutta asiaan: ehdottomuus on viehättävä voima ja tällä hetkellä ei ole olemassa mitään uutta liikettä joka voisi vastata niin monen toiveisiin ja vaatimuksiin. Raamattu on käännetty uudelleen, uusi virsikirja on ollut jo käytössä 20 vuotta, jumalanpalvelus on uudistettu, rippikoulua on uudistettu ja toimitukset on uudistettu. Vaan onko näillä uudistuksilla tavoitettu juuri mitään? Otsikoissa on tätäkin kirjoitettaessa ja luettaessa vain kirkon kiihtyvä jäsenpako. Mutta ettemme vain syyllistyisi uuspietistien tapaan kirkon johtajien arvosteluun on todettava juuri se, että Suomen kirkko on kuin todellakin virren 165 sanoja mukaillen ”suuri ihme”. Ja sen johtajat ovat tehneet ihmeitä pitäessään natisevan rakennelman edes joten kuten kasassa.
Muodolliset uudistukset, joihin kaikki edellä mainitut kuuluvat, eivät ole tuoneet uutta eloa kirkon elämään siinä määrin kuin toivottiin. Missäpä on vaikkapa se kirkkoherra joka voisi sanoa: ”Meidän seurakunnassa jumalanpalvelukseen osallistuminen on noussut viime vuonna noin 20 prosenttia. Joku sanoo: ”Onhan meillä Tuomasmessu!” Tuomasmessu on kuitenkin pitkälti city-ihmisten tunnelmointitilaisuus.
Missä on pappi joka voi sanoa saaneensa edes yhden seurakuntalaisen lukemaan raamatun läpi yhden vuoden aikana? Jos rippikoulu on menestystarina niin miksi vaikkapa joulukirkosta ja pääsiäisaamun palveluksesta puuttuu lähes tyystin ikävuosien 17-30 edustajat?
Jumala ei ole kuollut, eikä kai vielä kirkkokaan. Tapa puhua Jumalasta on vain suurelta osin kuollut. Mikään vanha ei voi tuoda uudistusta eikä muodinmukainen uudistus. Tarvitaan jotain uutta. Käyttäkäämme siitä vaikkapa nimeä METAPIETISMI.
Mitähän tuo metapietismi sitten pitäisi sisällään? Ehkä voimme lähestyä vaatimusta aluksi siitä mitä se ei voi pitää sisällään, mutta mitä sen kuitenkin täytyy pitää sisällään.
I Se ei voi ensinnäkään pitää sisällään yksilökeskeistä lähestymistapaa, mutta sen tulee muuttaa yksilöä.
II Sen tulee pitää raamattua ja ilmoitusta kaiken lähtökohtana, mutta sen tulee hyväksyä moderni raamatuntutkimus ja sen tulokset.
III Sen tulee hyväksyä kirkon oppi kaiken lähtökohdaksi, mutta sen tulee hyväksyä ajattelunvapaus ja epäily.
IV Sen tulee taistella pysähtymistä ja kangistumista vastaan, mutta sen tulee arvostaa suojelevia perinteitä ja tapoja.
V Sen tulee ärsyttää ja herättää vastustusta, mutta sen tulee olla ainoa vaihtoehto ja kokoava voima.
VI Sen tulisi olla suvaitsevainen ja ekumeeninen, mutta omissa ehdottomuuden korostuksissaan järkähtämätön
VII Sen tulisi julistaa maailmanloppua, mutta istuttaa uusia omenapuutarhoja omenapuutarhojen jälkeen, päärynäpuita nyt unohtamatta.
Etsimmekö mahdollisesti jotain tutunkuuloista sanaa? Taidamme etsiä! Kyseessähän olisi todellinen paradoksien paradoksi, todellinen metaparadoksi. Mutta eikös se olisikin todella luterilainen juttu, jopa metaluterilainen?
Toisaalta voimme lähestyä metapietismiä myös toisesta näkökulmasta. Mitkäpä olisivat metapietismin opilliset korostukset tai jopa erityispiirteet?
I Raamattu jälkeen kriittisen tutkimuksen olisi tietysti kaiken lähtökohta. Äärimmillään tämä tarkoittaisi vaikkapa piispan puhuttelussa olleen modernin eksegeetin ja jonkun uuspietistisen arkkityypin henkis-hengellistä risteytystä.
II Opillisesti herätys olisi tiukka tai varsin väljä. Ehkä kuitenkin paradoksit loisivat siihen väljyyttä, mutta juuri käsittämättömässä mahdottomuudessaan ne olisivat kaiken käsityskyvyn ulkopuolella ja siksi tiukkoja.
III Ehdottomuus näkyisi vihertävänä vaatimuksena, myös vaatimuksena yksinkertaisempaan elämäntapaan, mikä paradoksaalista kyllä vaatisi ihmiseltä enemmän ponnistelua arkipäivän tarpeiden hankkimiseksi.
IV Metapietismi olisi verkottunut järjestelmä. Verkottuminen juuri estäisi pysähtymisen ja siksipä kaikilla olisi mahdollista tuoda siihen jotain.
V Metapietismissä olisi jatkuvan vallankumouksen vaatimus. Se olisi enemmän ja pohjimmiltaan trotstkilainen kuin stalinistinen. Sen johtajat olisivat enemmän lumipalloja kuin napoleon-tyyppejä.
Kolmanneksi on todettava se, että metapietismin ohjelma on vain reunahuomautuksia Spenerin läpyskän viimeiseen neljännekseen. Spenerhän peräänkuuluttaa muutamia perusasioita joita esimerkiksi ovat:
I Raamatun aseman korostaminen ja sen lukemisen ja tutkistelun tärkeys. Jokaisen papin tulee lukea raamattu läpi joka vuosi ja patistella seurakuntalaisiaan samaan...
II Saarnaviran ja yleisen pappeuden tärkeä yhteys. Hyväkin pappi epäonnistuu jos ei saa tukea seurakunnaltaan.
III Papiston koulutus ja saarnataito. Suuri suomalainen saarnakirja oli todellinen floppi.
IV Teologian opettajien spiritualiteetti kasvattavana esimerkkinä. Kaipaamaan jää Timo Veijola-vainaata. Hän se otti ja ripitti leipäpapit Saarnaaja-luentojensa aluksi, eikä kukaan uskaltanut sanoa hänelle mitään vastaan.
Spenerin Pia desideria on kuitenkin vaarallinen kirja. Jälleen yksi paradoksi, hyödyllinen ja vaarallinen. Siinä on iduillansa kaikki se uuspietistinen louskutus jota tänäänkin saadaan kuulla. Siinä on todellakin kaiken suvaitsemattomuuden siemen. Se ei ole myöskään kristillistä kasvua tukeva ja siihen rohkaiseva jyrkässä pyhyysvaatimuksessaan. Tästä esimerkkinä ne kaikki vaatimukset jotka se asettaa teologian opiskelijoille. Miten voi joku aidosti nuhdella syntistä ihmistä ellei ole itse tehnyt syntiä? Juopolle on turha puhua raitistumisen vaatimuksesta kotikalja-kokemuksella. Kannon nokassa istuvalle ja itsemurhaa hautovalle metsurille on turha mennä heittelemään sitaatteja vaikkapa roomalaiskirjeestä. Parempi on lähteä liikkeelle vaikkapa petteröössi-röyhyistä kunnon karvaperse-mentaliteetilla. Mutta koska Pia desideria on itsessään paradoksi sopii se myös metapietismin yhdeksi lähtökohdaksi.
Viimeiseksi voimme lähestyä metapietismin ohjelmaa muutaman huonon ja formalistisen aforismin kautta.
Leipäpappi on olosuhteitten ja aina oman aikakautensa säälittävä umpikuja. Jälkiuunileipäpappi on edellisen vastakohta.
Lukemattomat kirjat ovat hyödyllisiä lukemattomille ihmisille juuri lukemattomuudessaan.
Kirkon ja teologisen tiedekunnan suhde on määriteltävä uudelleen ja tohtoritehtailu on välittömästi lopetettava. Tätä mieltähän on itse Marttikin Isossa katekismuksessaan. Teologian tohtoriksi ei saisi edes havitella jos ei ole ollut viittä vuotta rehellisissä papintöissä tai vyön alla 12 rippikoulua konfirmoivana pappina. Mitä kirkkomme on hyötynyt ”viikonlopputohtoreistaan” jotka saavat paistatella yhden viikon Kotimaa-lehden palstoilla, mutta ovat sen jälkeen kuin nurkkaan heitetty rätti, tai kuin Marja Shemeikan talossa kun ”uusi vaimo” taloon tuli.
Tuesday, March 25, 2008
Thursday, January 03, 2008
Koordinatoorinen manifesti
Koordinaattorista on nimittäin tullut huomaamatta varsinainen muotisana. Se voi hyvinkin myös olla globalisaation ajan muotiammatti. Kordinaattoreita tarvitaan näet joka alalla ja lopulta jokaisessa kulttuurissa. Koordinaattoreiden ajan alkuun kuuluu myös monentyyppiset ”kato-tilat.” Yksi niistä on yhteisten puheenaiheiden kato.
Varmasti kaikki vuonna 1978 ylä-astetta käyneet pojat, ja tietysti myös tytöt, muistanevat Alex Haleyn romaanin pohjalta toteutetun tv-sarja ”Juuret.” Ja erityisesti juuri sen jakson, jossa Kunta Kinte kävi eräänlaista rippikouluun verrattavaa initaatio-leiriä. Kunta tovereineen perehdytettiin heimon vanhaan viisauteen, ja kuuluipa opetustavoitteisiin myös painitaidon alkeet. Leirin huipensi ympärileikkaus. Eräänä talvipäivänä 1978 alkuvuodesta Kuntan ja kumppaneiden initaattorin sanat: ”Fotot esiin” olivat melkein kaikkien suomalaisten poikien huulilla. Tytöt punastelivat, kunnes typertyivät. Opettajien pinna oli katkeamispisteessä, jälki-istuntojakin jaettiin aina Hangosta Tunturi-Lappiin. Vastaavaa antropologista tieto-iskua saa hakemalla hakea. Nykyään tarvitaan noin 9,5 ricterin maanjäristys yhteisen puheenaiheen aikaansaamiseksi tai kaikkien koordinaattorien äiti.
Yhteisten puheenaiheiden kato olisi tietysti helppo laittaa sen paljon puhutun post-modernin vaikutuksen piikkiin: lyhyesti siis ohjelmallisen, lähes käsin kosketeltavan radikaalin moninaisuuden. Post-moderni itsessään kokenee vääjäämättä myös sen, mitä se itse teoreetikkojensa suulla väittää ilmentävän. Lopulta sekin tulee tiensä päätökseen. Lopulta vastaan tulee tietyssä mielessä ideologia-kato; kaikki vanha ja uudempi ovat läsnä. Historia on tietyssä mielessä tullut matkansa päähän, jos sitä koskaan olikaan. Tässäkin tarvittaisiin eri ideologioiden välistä koordninaatiota. Yhteistyö ja suvaitsevaisuus ovat tulleet tiensä päähän.
Post-modernista, joka siten jääkin anarkistiseksi siirtymäkaudeksi, siirrytään seuraavaan, totaalisen immanenssin kauteen. Kauteen, jossa kaikki mahdollinen on läsnä, mutta enää harva voi luoda mielekkään maailmankatsomuksen. Silloin maailmanhistoria kaikkine kuolleiksi luultuine ideologioineen ja oppisuuntineen elää pirstaleina ajassamme. Viimeistään silloin kukaan ei enää hallitse kaikkea. Tarvittaisiin telomeeri-terapiaa, joka mahdollistaisi ihmisille ainakin kahdensadan vuoden toiminnallisen jakson. Ja tietysti miljoonittain hyper-koordinaattoreita.
Ulospääsytie totaalisesta immanenssista on itsessään uusi paradoksi ja mahdottomuus. Miten sitten laajentaa ihmisen kokemusta maailmallisempaan ja arkipäiväisempään suuntaan? Kiistelty palestiinalaissyntyinen teoreetikko ja kirjallisuudentutkija Edward Said on puhunut eräänlaisesta amatööriydestä, erilaisen ja vastakkaisenkin tiedon laaja-alaisesta ja monipuolisesta hallinasta spesialistien ja eksperttien kapean, vaikkakin usein syvän erityistietämyksen sijaan. Ainoastaan hyvin koordinoitu koordinaatiotyö voi pelasta ihmiskunnan.
Edellinen analyysi herättää kysymyksen totalitarismista. Post-modernia seuraava totaalinen immanenssi vaatii verkon, puitteet, joilla se pystyy hallitsemaan. Internet ja televisio-keskeinen media ovat se väline, jolla totalitarismin uusi muoto hallitsee ihmiskuntaa. Eipä tiennyt varsinaisen televisio-toiminnan isä Paul Nipkow mitä laite tuo tullessaan. Ironista muuten; ensimmäinen televisio-laitos, natsi-tv, palveli vuosina 1935-1944 juuri totalitääristä järjestelmää. Kolmannen valtakunnan tuhosta ei pidä kiittää mitään muuta kuin natsien huonoa koordinaatio-kykyä.
Totalitääriset järjestelmät ovat arvoituksellisia. Kukaan ei toisaalta synnytä niitä, eikä niitä viime kädessä kukaan johda. Edes Hitler ja Stalin eivät luoneet ja johtaneet järjestelmiänsä. Molemmat järjestelmät olivat vääjäämättömän kehityksen tuloksia. Jos ihmiskunnan ihanteena olisi tietynlainen terveys (Ja millainenhan tuo tila sitten olisi?), niin totalitarismi eri muotoineen on ihmiskunnan syöpä tai alati muuntautuva virus. Totalitarismiin kuuluu aina itseohjautuva koordinaatio. Siinä juuri totalitaaristen järjestelmien menestyksen salaisuus.
Ja kuka lopulta tietää, ovatko ihmiset pohjimmiltaan huonommassa tilassa kuin he olivat yhteisten puheenaiheiden aikaan tai radiota kuunnellessaan. Mutta puhe digi-ajasta mobilisoi ihmiset. Se ei ainoastaan saa valtaansa. Lopulta, vaikka sen teoreetikot toista väittäisivätkin, se sitoo ja tuhoaa yksilöllisyyden. Se muokkaa ihmisistä helposti muovailtavan kokonaisuuden. Digi-ajalla on myös myyttinsä; perusteleva puhe ja väite: Ihmisen pitäisi saada tehdä sitä, mistä hän on kiinnostunut, ja muka ”kiinnostua” yleensä hänelle sopivista asioista. Varsin vakuuttava myytti. Välikonkluusiona on todettava seuraavaa.
I Totalitarismi on ihmisille ominainen, ehkä jopa useimmille tarpeellinen ja mielekäs olotila.
II Totalitarismi edellyttää puheenaiheiden ja ajattelun hallintaa. Uusimmassa muodossaan se hallitsee viemällä edellytykset yhteisiin puheenaiheisiin.
III Mikään yksittäinen asia ei sinänsä ole sisältö, vaan se syntyy aina vuorovaikutuksesta useamman asian välillä tai useammasta mielipiteestä yhden asian suhteen.
IV Maailmanhistoriaa on mahdotonta ohjata, sitä eivät tee diktaattorit, mediakeisarit tai älymystö.
V Digi-aika ja Internet eivät sinänsä ole pahoja suureita, ainoastaan ne käyttönsä saava totalitarismin uusin muoto, totaalinen immanenssi, tekee niistä kyseenalaisia.
VI Koordinatiolla, jos sitä ohjaa korkea hyveellisyys, voidaan luoda ihmiskunnalle vähintään siedettävä olotila. Koordinaation koordinaatio voi ainoastaan pelastaa meidät kielteiseltä totaali-immanenssilta.
Hyvänen aika; koordinaattorithan voivat olla lääke kaikkiin vaivoihin... Niinpä siis näyttää siltä, että koordinaattorit ovat tulevaisuuden toiveammatti. Tarvitaan tohtori-tason koordinaattoreita, koordinaattori-maistereita, ja tietysti myös opisto-tason koordinaattoreita. On oleva myös itseoppineita koordinaattoreita. Ja tietysti jotkut ovat synnynnäisiä koordinaattoreita. Radiossa tulee olla ympärivuorokauden kaikkea mahdollista koordinoiva kanava, samoin televisiossa. Ja tietysti myös internet on valjastettava koordinoimaan, jos ei muuta niin sitten itseään.
Lähitulevaisuudessa tulemme näkemään siis aivan uudenlaisen ihmistyypin. Heitä on jo ikään kuin airuina monissa organisaatioissa. Tunnusmerkkinä on se, jokainen voi tutkia, että missä vain on tehtäväänsä nähden liian suuri organisaatio niin sieltä löytää paljon koordinaattori-nimikkeellä varustettuja työntekijöitä. Mutta heitähän tullaan tarvitsemaan kaikkialla: kouluissa, kaikissa oppilaitoksissa, hädässä ja yltäkylläisyydessä (Muistakaa, että jo raamatussa on kaikkien koordinaattorien arkkityyppi Joosef.), onnessa ja murheessa, sodassa ja rauhassa, avustustyössä ja negatiivisessa Robin Hood-työssä, ylipäätänsä kaikessa inhimillisessä toiminnassa. Kotonakin tarvitaan tulevaisuudessa koordinaatiota. Katsokaa yhteiskuntahyönteisiä. Ei heillä ole pääomaa, ei mekaanisia laitteita, eivät he talleta rahaa eivätkä optioi, mutta heillä on kaikkea, ja ennen kaikkea tehtäväänsä ja olemukseensa nähden koordinaation koordinaatio. Mitä pienet edellä, sitä isotkin perässä. Suuret tulevat pieniksi ja pienet suuriksi.
Kulttuurin loi aikoinaan se, että ihmisillä oli joutoaikaa. Elintarvikkeita voitiin varastoida, ja oli varaa pitää yllä erikoistuneita kulttuurintuottajia. Tekniikka on nykyään vapauttanut enemmän ihmisiä rasittavasta työstä kuin mikään muu koskaan aiemmin. On tullut koordinaattoreiden maailmanaika, paluuta ei enää ole. Ja kyllähän niin suuri ihmiskunnan palvelija kuin koordinaattori leipänsä on ansainnut. He ovat uuden maailmankauden aatelia, ja heillä tulee olemaan monia etuoikeuksia. Voidaan sitten olla eri mieltä tarpeellisesta koordinaattori-määrästä. Ehkä on liioiteltua sanoa, missä kaksi tai kolme on koolla siellä tarvitaan koordinaattoria. Luontevaa olisi ehkä sellainen taajuus jossa olisi yksi koordinaattori kuuttatoista normaalia ihmistä kohden. Löytöretkien ajan Espanjassa oli sama suhdeluku aatelisia. Yhtälö osoittautui lopulta mahdottomaksi, mutta nythän eletään konsanaan tuottavampia aikoja.
Veikko Vennamo oli sittenkin oikeassa. Suomi oli, ja on edelleen täynnä tekemätöntä työtä. Olisipa hän saanut valtuudet koordinoida asioita myös muissa kuin asutusasioissa. Konsultit ovat menneen maailman toimijoita. Kaikki maailman koordinaattorit yhtykää!
t. industrius
Varmasti kaikki vuonna 1978 ylä-astetta käyneet pojat, ja tietysti myös tytöt, muistanevat Alex Haleyn romaanin pohjalta toteutetun tv-sarja ”Juuret.” Ja erityisesti juuri sen jakson, jossa Kunta Kinte kävi eräänlaista rippikouluun verrattavaa initaatio-leiriä. Kunta tovereineen perehdytettiin heimon vanhaan viisauteen, ja kuuluipa opetustavoitteisiin myös painitaidon alkeet. Leirin huipensi ympärileikkaus. Eräänä talvipäivänä 1978 alkuvuodesta Kuntan ja kumppaneiden initaattorin sanat: ”Fotot esiin” olivat melkein kaikkien suomalaisten poikien huulilla. Tytöt punastelivat, kunnes typertyivät. Opettajien pinna oli katkeamispisteessä, jälki-istuntojakin jaettiin aina Hangosta Tunturi-Lappiin. Vastaavaa antropologista tieto-iskua saa hakemalla hakea. Nykyään tarvitaan noin 9,5 ricterin maanjäristys yhteisen puheenaiheen aikaansaamiseksi tai kaikkien koordinaattorien äiti.
Yhteisten puheenaiheiden kato olisi tietysti helppo laittaa sen paljon puhutun post-modernin vaikutuksen piikkiin: lyhyesti siis ohjelmallisen, lähes käsin kosketeltavan radikaalin moninaisuuden. Post-moderni itsessään kokenee vääjäämättä myös sen, mitä se itse teoreetikkojensa suulla väittää ilmentävän. Lopulta sekin tulee tiensä päätökseen. Lopulta vastaan tulee tietyssä mielessä ideologia-kato; kaikki vanha ja uudempi ovat läsnä. Historia on tietyssä mielessä tullut matkansa päähän, jos sitä koskaan olikaan. Tässäkin tarvittaisiin eri ideologioiden välistä koordninaatiota. Yhteistyö ja suvaitsevaisuus ovat tulleet tiensä päähän.
Post-modernista, joka siten jääkin anarkistiseksi siirtymäkaudeksi, siirrytään seuraavaan, totaalisen immanenssin kauteen. Kauteen, jossa kaikki mahdollinen on läsnä, mutta enää harva voi luoda mielekkään maailmankatsomuksen. Silloin maailmanhistoria kaikkine kuolleiksi luultuine ideologioineen ja oppisuuntineen elää pirstaleina ajassamme. Viimeistään silloin kukaan ei enää hallitse kaikkea. Tarvittaisiin telomeeri-terapiaa, joka mahdollistaisi ihmisille ainakin kahdensadan vuoden toiminnallisen jakson. Ja tietysti miljoonittain hyper-koordinaattoreita.
Ulospääsytie totaalisesta immanenssista on itsessään uusi paradoksi ja mahdottomuus. Miten sitten laajentaa ihmisen kokemusta maailmallisempaan ja arkipäiväisempään suuntaan? Kiistelty palestiinalaissyntyinen teoreetikko ja kirjallisuudentutkija Edward Said on puhunut eräänlaisesta amatööriydestä, erilaisen ja vastakkaisenkin tiedon laaja-alaisesta ja monipuolisesta hallinasta spesialistien ja eksperttien kapean, vaikkakin usein syvän erityistietämyksen sijaan. Ainoastaan hyvin koordinoitu koordinaatiotyö voi pelasta ihmiskunnan.
Edellinen analyysi herättää kysymyksen totalitarismista. Post-modernia seuraava totaalinen immanenssi vaatii verkon, puitteet, joilla se pystyy hallitsemaan. Internet ja televisio-keskeinen media ovat se väline, jolla totalitarismin uusi muoto hallitsee ihmiskuntaa. Eipä tiennyt varsinaisen televisio-toiminnan isä Paul Nipkow mitä laite tuo tullessaan. Ironista muuten; ensimmäinen televisio-laitos, natsi-tv, palveli vuosina 1935-1944 juuri totalitääristä järjestelmää. Kolmannen valtakunnan tuhosta ei pidä kiittää mitään muuta kuin natsien huonoa koordinaatio-kykyä.
Totalitääriset järjestelmät ovat arvoituksellisia. Kukaan ei toisaalta synnytä niitä, eikä niitä viime kädessä kukaan johda. Edes Hitler ja Stalin eivät luoneet ja johtaneet järjestelmiänsä. Molemmat järjestelmät olivat vääjäämättömän kehityksen tuloksia. Jos ihmiskunnan ihanteena olisi tietynlainen terveys (Ja millainenhan tuo tila sitten olisi?), niin totalitarismi eri muotoineen on ihmiskunnan syöpä tai alati muuntautuva virus. Totalitarismiin kuuluu aina itseohjautuva koordinaatio. Siinä juuri totalitaaristen järjestelmien menestyksen salaisuus.
Ja kuka lopulta tietää, ovatko ihmiset pohjimmiltaan huonommassa tilassa kuin he olivat yhteisten puheenaiheiden aikaan tai radiota kuunnellessaan. Mutta puhe digi-ajasta mobilisoi ihmiset. Se ei ainoastaan saa valtaansa. Lopulta, vaikka sen teoreetikot toista väittäisivätkin, se sitoo ja tuhoaa yksilöllisyyden. Se muokkaa ihmisistä helposti muovailtavan kokonaisuuden. Digi-ajalla on myös myyttinsä; perusteleva puhe ja väite: Ihmisen pitäisi saada tehdä sitä, mistä hän on kiinnostunut, ja muka ”kiinnostua” yleensä hänelle sopivista asioista. Varsin vakuuttava myytti. Välikonkluusiona on todettava seuraavaa.
I Totalitarismi on ihmisille ominainen, ehkä jopa useimmille tarpeellinen ja mielekäs olotila.
II Totalitarismi edellyttää puheenaiheiden ja ajattelun hallintaa. Uusimmassa muodossaan se hallitsee viemällä edellytykset yhteisiin puheenaiheisiin.
III Mikään yksittäinen asia ei sinänsä ole sisältö, vaan se syntyy aina vuorovaikutuksesta useamman asian välillä tai useammasta mielipiteestä yhden asian suhteen.
IV Maailmanhistoriaa on mahdotonta ohjata, sitä eivät tee diktaattorit, mediakeisarit tai älymystö.
V Digi-aika ja Internet eivät sinänsä ole pahoja suureita, ainoastaan ne käyttönsä saava totalitarismin uusin muoto, totaalinen immanenssi, tekee niistä kyseenalaisia.
VI Koordinatiolla, jos sitä ohjaa korkea hyveellisyys, voidaan luoda ihmiskunnalle vähintään siedettävä olotila. Koordinaation koordinaatio voi ainoastaan pelastaa meidät kielteiseltä totaali-immanenssilta.
Hyvänen aika; koordinaattorithan voivat olla lääke kaikkiin vaivoihin... Niinpä siis näyttää siltä, että koordinaattorit ovat tulevaisuuden toiveammatti. Tarvitaan tohtori-tason koordinaattoreita, koordinaattori-maistereita, ja tietysti myös opisto-tason koordinaattoreita. On oleva myös itseoppineita koordinaattoreita. Ja tietysti jotkut ovat synnynnäisiä koordinaattoreita. Radiossa tulee olla ympärivuorokauden kaikkea mahdollista koordinoiva kanava, samoin televisiossa. Ja tietysti myös internet on valjastettava koordinoimaan, jos ei muuta niin sitten itseään.
Lähitulevaisuudessa tulemme näkemään siis aivan uudenlaisen ihmistyypin. Heitä on jo ikään kuin airuina monissa organisaatioissa. Tunnusmerkkinä on se, jokainen voi tutkia, että missä vain on tehtäväänsä nähden liian suuri organisaatio niin sieltä löytää paljon koordinaattori-nimikkeellä varustettuja työntekijöitä. Mutta heitähän tullaan tarvitsemaan kaikkialla: kouluissa, kaikissa oppilaitoksissa, hädässä ja yltäkylläisyydessä (Muistakaa, että jo raamatussa on kaikkien koordinaattorien arkkityyppi Joosef.), onnessa ja murheessa, sodassa ja rauhassa, avustustyössä ja negatiivisessa Robin Hood-työssä, ylipäätänsä kaikessa inhimillisessä toiminnassa. Kotonakin tarvitaan tulevaisuudessa koordinaatiota. Katsokaa yhteiskuntahyönteisiä. Ei heillä ole pääomaa, ei mekaanisia laitteita, eivät he talleta rahaa eivätkä optioi, mutta heillä on kaikkea, ja ennen kaikkea tehtäväänsä ja olemukseensa nähden koordinaation koordinaatio. Mitä pienet edellä, sitä isotkin perässä. Suuret tulevat pieniksi ja pienet suuriksi.
Kulttuurin loi aikoinaan se, että ihmisillä oli joutoaikaa. Elintarvikkeita voitiin varastoida, ja oli varaa pitää yllä erikoistuneita kulttuurintuottajia. Tekniikka on nykyään vapauttanut enemmän ihmisiä rasittavasta työstä kuin mikään muu koskaan aiemmin. On tullut koordinaattoreiden maailmanaika, paluuta ei enää ole. Ja kyllähän niin suuri ihmiskunnan palvelija kuin koordinaattori leipänsä on ansainnut. He ovat uuden maailmankauden aatelia, ja heillä tulee olemaan monia etuoikeuksia. Voidaan sitten olla eri mieltä tarpeellisesta koordinaattori-määrästä. Ehkä on liioiteltua sanoa, missä kaksi tai kolme on koolla siellä tarvitaan koordinaattoria. Luontevaa olisi ehkä sellainen taajuus jossa olisi yksi koordinaattori kuuttatoista normaalia ihmistä kohden. Löytöretkien ajan Espanjassa oli sama suhdeluku aatelisia. Yhtälö osoittautui lopulta mahdottomaksi, mutta nythän eletään konsanaan tuottavampia aikoja.
Veikko Vennamo oli sittenkin oikeassa. Suomi oli, ja on edelleen täynnä tekemätöntä työtä. Olisipa hän saanut valtuudet koordinoida asioita myös muissa kuin asutusasioissa. Konsultit ovat menneen maailman toimijoita. Kaikki maailman koordinaattorit yhtykää!
t. industrius
Subscribe to:
Posts (Atom)
