Pietismus

Pietismus

Kukapa ei olisi joskus kuullut eräästä ihmeellisestä kirjasta nimeltä ”Pia desideria”. Sehän tunnetaan myös nimellä Kirkon uudistus. Useimpien mieliin sen olemassaolo on varmasti iskostunut lukion uskonnon oppikirjojen myötä silloin kun käsiteltiin pietismiä. Harva teologian opiskelija sitä kuitenkaan tulee edes lukeneeksi. Pieni läpyskähän se on kaikkien tenttikirjojen lomassa ja varmasti ja nopeasti sen sisältö unohtuukin. Itse asiassa kirjahan on varsin tylsä ja unettava. Vasta viimeisen neljänneksen alussa jotain alkaa tapahtumaan. Philip Jakob Spener on kuitenkin jäänyt ikuisesti historian lehdille, eikä kuitenkaan aiheetta. Pietismistä ei voida koskaan puhua ilman häntä ja hurskaita toiveitaan.

Mutta onko tarpeen puhua pietismistä? Varmaankin on! Ajassamme näet olisi tilaus uskonnollisen ehdottomuuden vaatimuksen toteutumiselle, jopa luterilaiselle uus-herätykselle... Mutta onko kaiken tapahtuneen jälkeen enää olemassa järkevää ja tervettä pietismin muotoa? Sellaista pietismin muotoa joka olisi älyllisesti kiehtovaa, ja joka sulkisi pois ne kielteiset ilmiöt jotka voidaan liittää jopa suomalaisen uuspietismin ilmiömaailmaan. Yhtälö kuulostaa aika hurjalta kun mietimme mitä tämän uuden uusherätyksen sisältö oikein olisikaan?

Suomihan on ollut monellakin tavalla pietismin luvattu maa, siitä ovat herätysliikkeemme edelleenkin elävänä todisteena. Mutta onko herätysliike enää aito herätysliike jos siihen synnytään, ja niistä on tullut ikään kuin tarkoin rajoja vetäviä uusia heimokuntia. Vaikka uutta pietismiä ei enää syntyisikään jää tuleville kirkkohistorioitsijoille paljon tutkittavaa: miten on selitettävissä se että Suomen kirkko pystyi pitämään sisällään ne kaikki suuntaukset niinkin pitkään?

Mutta asiaan: ehdottomuus on viehättävä voima ja tällä hetkellä ei ole olemassa mitään uutta liikettä joka voisi vastata niin monen toiveisiin ja vaatimuksiin. Raamattu on käännetty uudelleen, uusi virsikirja on ollut jo käytössä 20 vuotta, jumalanpalvelus on uudistettu, rippikoulua on uudistettu ja toimitukset on uudistettu. Vaan onko näillä uudistuksilla tavoitettu juuri mitään? Otsikoissa on tätäkin kirjoitettaessa ja luettaessa vain kirkon kiihtyvä jäsenpako. Mutta ettemme vain syyllistyisi uuspietistien tapaan kirkon johtajien arvosteluun on todettava juuri se, että Suomen kirkko on kuin todellakin virren 165 sanoja mukaillen ”suuri ihme”. Ja sen johtajat ovat tehneet ihmeitä pitäessään natisevan rakennelman edes joten kuten kasassa.

Muodolliset uudistukset, joihin kaikki edellä mainitut kuuluvat, eivät ole tuoneet uutta eloa kirkon elämään siinä määrin kuin toivottiin. Missäpä on vaikkapa se kirkkoherra joka voisi sanoa: ”Meidän seurakunnassa jumalanpalvelukseen osallistuminen on noussut viime vuonna noin 20 prosenttia. Joku sanoo: ”Onhan meillä Tuomasmessu!” Tuomasmessu on kuitenkin pitkälti city-ihmisten tunnelmointitilaisuus.

Missä on pappi joka voi sanoa saaneensa edes yhden seurakuntalaisen lukemaan raamatun läpi yhden vuoden aikana? Jos rippikoulu on menestystarina niin miksi vaikkapa joulukirkosta ja pääsiäisaamun palveluksesta puuttuu lähes tyystin ikävuosien 17-30 edustajat?

Jumala ei ole kuollut, eikä kai vielä kirkkokaan. Tapa puhua Jumalasta on vain suurelta osin kuollut. Mikään vanha ei voi tuoda uudistusta eikä muodinmukainen uudistus. Tarvitaan jotain uutta. Käyttäkäämme siitä vaikkapa nimeä METAPIETISMI.

Mitähän tuo metapietismi sitten pitäisi sisällään? Ehkä voimme lähestyä vaatimusta aluksi siitä mitä se ei voi pitää sisällään, mutta mitä sen kuitenkin täytyy pitää sisällään.

I Se ei voi ensinnäkään pitää sisällään yksilökeskeistä lähestymistapaa, mutta sen tulee muuttaa yksilöä.

II Sen tulee pitää raamattua ja ilmoitusta kaiken lähtökohtana, mutta sen tulee hyväksyä moderni raamatuntutkimus ja sen tulokset.

III Sen tulee hyväksyä kirkon oppi kaiken lähtökohdaksi, mutta sen tulee hyväksyä ajattelunvapaus ja epäily.

IV Sen tulee taistella pysähtymistä ja kangistumista vastaan, mutta sen tulee arvostaa suojelevia perinteitä ja tapoja.

V Sen tulee ärsyttää ja herättää vastustusta, mutta sen tulee olla ainoa vaihtoehto ja kokoava voima.

VI Sen tulisi olla suvaitsevainen ja ekumeeninen, mutta omissa ehdottomuuden korostuksissaan järkähtämätön

VII Sen tulisi julistaa maailmanloppua, mutta istuttaa uusia omenapuutarhoja omenapuutarhojen jälkeen, päärynäpuita nyt unohtamatta.

Etsimmekö mahdollisesti jotain tutunkuuloista sanaa? Taidamme etsiä! Kyseessähän olisi todellinen paradoksien paradoksi, todellinen metaparadoksi. Mutta eikös se olisikin todella luterilainen juttu, jopa metaluterilainen?

Toisaalta voimme lähestyä metapietismiä myös toisesta näkökulmasta. Mitkäpä olisivat metapietismin opilliset korostukset tai jopa erityispiirteet?

I Raamattu jälkeen kriittisen tutkimuksen olisi tietysti kaiken lähtökohta. Äärimmillään tämä tarkoittaisi vaikkapa piispan puhuttelussa olleen modernin eksegeetin ja jonkun uuspietistisen arkkityypin henkis-hengellistä risteytystä.

II Opillisesti herätys olisi tiukka tai varsin väljä. Ehkä kuitenkin paradoksit loisivat siihen väljyyttä, mutta juuri käsittämättömässä mahdottomuudessaan ne olisivat kaiken käsityskyvyn ulkopuolella ja siksi tiukkoja.

III Ehdottomuus näkyisi vihertävänä vaatimuksena, myös vaatimuksena yksinkertaisempaan elämäntapaan, mikä paradoksaalista kyllä vaatisi ihmiseltä enemmän ponnistelua arkipäivän tarpeiden hankkimiseksi.

IV Metapietismi olisi verkottunut järjestelmä. Verkottuminen juuri estäisi pysähtymisen ja siksipä kaikilla olisi mahdollista tuoda siihen jotain.

V Metapietismissä olisi jatkuvan vallankumouksen vaatimus. Se olisi enemmän ja pohjimmiltaan trotstkilainen kuin stalinistinen. Sen johtajat olisivat enemmän lumipalloja kuin napoleon-tyyppejä.

Kolmanneksi on todettava se, että metapietismin ohjelma on vain reunahuomautuksia Spenerin läpyskän viimeiseen neljännekseen. Spenerhän peräänkuuluttaa muutamia perusasioita joita esimerkiksi ovat:

I Raamatun aseman korostaminen ja sen lukemisen ja tutkistelun tärkeys. Jokaisen papin tulee lukea raamattu läpi joka vuosi ja patistella seurakuntalaisiaan samaan...

II Saarnaviran ja yleisen pappeuden tärkeä yhteys. Hyväkin pappi epäonnistuu jos ei saa tukea seurakunnaltaan.

III Papiston koulutus ja saarnataito. Suuri suomalainen saarnakirja oli todellinen floppi.

IV Teologian opettajien spiritualiteetti kasvattavana esimerkkinä. Kaipaamaan jää Timo Veijola-vainaata. Hän se otti ja ripitti leipäpapit Saarnaaja-luentojensa aluksi, eikä kukaan uskaltanut sanoa hänelle mitään vastaan.

Spenerin Pia desideria on kuitenkin vaarallinen kirja. Jälleen yksi paradoksi, hyödyllinen ja vaarallinen. Siinä on iduillansa kaikki se uuspietistinen louskutus jota tänäänkin saadaan kuulla. Siinä on todellakin kaiken suvaitsemattomuuden siemen. Se ei ole myöskään kristillistä kasvua tukeva ja siihen rohkaiseva jyrkässä pyhyysvaatimuksessaan. Tästä esimerkkinä ne kaikki vaatimukset jotka se asettaa teologian opiskelijoille. Miten voi joku aidosti nuhdella syntistä ihmistä ellei ole itse tehnyt syntiä? Juopolle on turha puhua raitistumisen vaatimuksesta kotikalja-kokemuksella. Kannon nokassa istuvalle ja itsemurhaa hautovalle metsurille on turha mennä heittelemään sitaatteja vaikkapa roomalaiskirjeestä. Parempi on lähteä liikkeelle vaikkapa petteröössi-röyhyistä kunnon karvaperse-mentaliteetilla. Mutta koska Pia desideria on itsessään paradoksi sopii se myös metapietismin yhdeksi lähtökohdaksi.

Viimeiseksi voimme lähestyä metapietismin ohjelmaa muutaman huonon ja formalistisen aforismin kautta.

Leipäpappi on olosuhteitten ja aina oman aikakautensa säälittävä umpikuja. Jälkiuunileipäpappi on edellisen vastakohta.

Lukemattomat kirjat ovat hyödyllisiä lukemattomille ihmisille juuri lukemattomuudessaan.

Kirkon ja teologisen tiedekunnan suhde on määriteltävä uudelleen ja tohtoritehtailu on välittömästi lopetettava. Tätä mieltähän on itse Marttikin Isossa katekismuksessaan. Teologian tohtoriksi ei saisi edes havitella jos ei ole ollut viittä vuotta rehellisissä papintöissä tai vyön alla 12 rippikoulua konfirmoivana pappina. Mitä kirkkomme on hyötynyt ”viikonlopputohtoreistaan” jotka saavat paistatella yhden viikon Kotimaa-lehden palstoilla, mutta ovat sen jälkeen kuin nurkkaan heitetty rätti, tai kuin Marja Shemeikan talossa kun ”uusi vaimo” taloon tuli.