Suuri homojuttu Suomen kirkon suuren homokirjan tiimoilta.

Torsti Äärelä

Saarnoja saapasnahkatornista

Suuri homojuttu Suomen kirkon suuren homokirjan tiimoilta - HETEROOSIN lyhyt oppimäärä. Julkaistu alun perin Etsijä-lehdessä vuonna 2007.

Johdanto

Kovin mielellään rippikoululaisille pitäisi oppitunteja joissa ihmisen seksuaali-suudesta voisi puhua täydestä rekisteristä. Sellaisia ei tänään ole yksinkertaisesti pitää mahdollista koska piispoilla ei ole asiasta yhtenäistä linjaa, eikä kyllä kirkolliskokouksellakaan. Ainoa jossa on selkeä linja on Raamattu.

Mikä päätös aikoinaan tuleekaan niin on se oleva hyvin repivä ja konsanaan kipeämpi kuin virkakysymys. Melkein jokaisen ystävä-, ja tuttavapiiriin ja sukulais-tenkin joukkoon, jos nyt on aivan normaalisti havainnoiva ihminen, kuluu ainakin yksi homoseksuaali ihminen. Naispappeuden vastustajat ovat marginaalinen ryhmä em. asiantilaan verrattuna. Ja kun asia on valitettavasti niin että eivät syvät kansanrivit eivätkä syvällisemmätkään ihmiset lähde ensimmäisenä Roomalaiskirjeen sanoista liikkeelle. Kirkko ja sen johto tulee kokemaan äärimmäisen kovaa painostusta ja nyt alkaa näyttämään siltä että ratkaisu pitää saada aikaan suhteellisen nopeasti, viivytystaistelun aika on ohi, tai sitten se jatkuu ja jatkuu.

Muutama vuosi sitten kaikkien hiippakuntien papit kokoontuivat ns. synodaali-kokoukseen. Tuossa kokouksessa piti puhuman raamatusta, sen tulkinnasta ja käyt-östä kirkossamme. Ainakin Turussa tähän kysymykseen ei kovin hyvin pystytty paneutumaan koska silloisen Turun piispa Ilkka Kantolan kokouksen avausjumalanpalvel keskustelun uksen saarna nousi koko keskipisteeseen. Tavallaan siinä oli kysymys raamatun tulkinnasta. Kantolan väite oli se, että joskus lähimmäisen etu tulee asettaa Jumalan tahdon edelle. Ja hänen koko saarnansa liikkui homojutun ympärillä, ja ikävä kyllä niin koko synodaalikokouskin. Varsinaiseen ytimeen eli raamatun tulkintaan ei päästy

Kirkko on nyt pahassa raossa. Kysymys on tiukasti sanottuna tässä: miten ei saadaan kylläksi. Jos raamatun sana tulkintaan vain aikasidonnaiseksi puheeksi ollaan sellaisen Pandoran lippaan äärellä että oksat poies ja parkki kanssa... Ja kun meidän kirkollamme ei valitettavasti ole mitään raamattuteologista ohjelmaa... Sen jälkeen mikä tahansa on luvallista ja mahdollista...

Tuon kappaleen kirjoitti rakas opettajani Timo Veijola noin vuosi ennen traagista kuolemaansa. Timolla olisi ollut paljon annettavaa kirkollemme ja hänen myötä poistui laajakatseinen ihminen. Hän ei ehkä olisi voinut tätä soppaa selvittää mutta annetaanpa hänen sanojensa puhutella meitä:

”Kristityt tuntevat Jumalan Kristuksen välityksellä, ja siksi heille Kristus on myös kaanonin keskus ja Herra. Niin kuin Jeesus esitti kritiikiä eräitä Vanhan testamentin ongelmallisia käskyjä kohtaan (Matt. 5), samalla tavalla kristityt ovat oikeutettuja ja velvoitettuja harjoittamaan moraalista kritiikkiä sellaisia kaanonin kohtia vastaan (esim. Joosuan kirjassa), jotka eivät vastaa Kristuksen opetusta ja henkeä. ”Mikä ei opeta Kristusta, se ei ole apostolista, vaikka sitä opettaisi Pietari tai Paavali, ja mikä saarnaa Kristusta, on apostolista, vaikka sitä saarnaisi Juudas, Hannas, Pilatus tai Herodes” (Luther). Gulps! Taas tuli Martti eteen. Mutta on aika tehdä sarja pohdiskeluja Suomen kirkon suuren homokirjan äärellä.

I pohdiskelu

Kaikkiaan kirjassa on kolme osiota. Yksi alaosio sisältää artikkelin ja kaksi kom-menttikirjoitusta. Ensimmäinen osio on otsikoltaan ”Homoseksuaalisuus raamattu-teologisena kysymyksenä.” Ensimmäisen kuudesosan aloittaa Kari Kuulan artikkeli joka selvittää lähinnä niitä kohtia joissa raamatussa viitataan homoseksuaaliseen käyt-täytymiseen. Lähtökohtahan näissä ensimmäisen osion kirjoituksissa on hermeneut-tinen ja sehän tarkoittaa kristillisen teologian kentällä tekstien soveltamista tämä päivän teologiseen kontekstiin ja sitä kautta kirkon julistukseen, opetukseen ja elämäänkin. Loppujen lopuksi selkeitä kohtia raamatussa joissa viitataan homoseksuaalisen käyttäytymisen kategoriaan on vain muutama. Vanhassa testamen-tissa kolmannessa Mooseksen kirjassa on kaksi kieltoa (3. Moos. 18:22; 20.13), ja muut kohdat ovat 1. Moos. 19.1-25 ja Tuomarien kirjan kohta 19:22-25. Uusi testamentti ei ole sen runsaampi: Room. 1.26-27; 1. Kor. 6:9 ja 1. Tim. 1:10. Jälleen kerran Daavidin ja Joonatanin ystävyys kuitataan lähinnä olankohautuksella. Joka vain lukeekin Daavidin perhehistoriaa tietyllä näkökulmalla ei voi olla välttymättä johtopäätökseltä: ”Mies on aito itämainen despootti ja erotomaani.” Ja-ja... Hovielämään kuului kaikenlaista niin ennen kuin nykyäänkin!

Kuulan artikkelin yksi mielenkiintoinen päätelmä on se, että Jeesus ei olisi hyväk-synyt homoseksuaalista käyttäytymistä. Perusteena on se, että ne kysymykset, joissa hän selvästi poikkesi aikansa näkemyksistä, muodostuivat kiistakysymyksiksi, joista jäi jälkiä evankeliumeihin. Tiedä häntä, entäs sitten naiskysymys ja Magdalan Maria. Asiastahan pidetään toisaalta meteliä vaikka mitään jälkiä ei löydy, ja asiaa jälkiperustellaan Uuden testamentin ulkopuolisilla kirjoilla jne. Lopulta Kuula kallistuu sellaiseen näkemykseen että homokysymyksessä vaaka kallistunee samaan asentoon kuin aiemminkin.

Puijon seurakunnan kappalaisen, dosentti Kari Kuulan artikkelia kommentoi ensim-mäisenä Åbo akademin Vanhan testamentin ja judaistiikan professori Antti Laato. Laato lopettaa kommenttinsa samaan huolenaiheeseen jonka olen itsekin tuonut esiin: jos tässä livetään niin sitten ollaan suurissa vaikeuksissa; raamatuttomassa kirkossa. Luonnollisestikin Laato osaa ilmaista asian näin hienosti: ”Yleisesti voidaan sanoa, että jos kirkot päätyisivät lopputulokseen, jonka mukaan Ramatun sana ”ei” muutetaan sanoiksi ”kyllä”, niin koko Raamatun hermeneutiikka ajautuisi täydelliseen ekumeeniseen kriisiin. Ramatussa ei tämän jälkeen voisi olla mitään asiaa tai yksityiskohtaa, jota ei haluttaessa voitaisi muuttaa vastaavalla hermeneut-tisella argumentaatiolla.

Tuore Timo Veijolan oppituolin perillinen Helsingin yliopistossa, Martti Nissinen on pitkään kirjoitellut tästä kysymyksestä eivätkä hänen linjauksensa poikkea nytkään entisistä. Nissinenhän on väittänyt jokseenkin niin että nykymaailmassa on asioita, joita Raamatun maailma ei tunne, joten suoraviivainen Raamatun sovel-taminen ei käy päinsä. Homoseksuaalista käyttäytymistä ei siis ollut Raamatun maailmassa! Väite on väitteenä melkoinen ja sitä en itse sulata. Homoseksuaali-suutta esiintyy kaikkien eläinlajien keskuudessa, ja ihminen on biologinen olento vaikka onkin jollain selittämättömällä tavalla ”luomisteologian” alainen. Se että Raamattu ei sinänsä puhu homoseksuaalisuudesta on merkki vain sen kirjoittajien rajoittuneesta ja jollain tapaa ahdistuneestakin maailmankuvasta. Homous on ikivan-haa ja Nissisen pitäisi ottaa vertailukohdaksi esimerkiksi kreikkalainen kulttuuri.

Lopulta Nissinen yrittää ottaa tulkinnan avuksi kohdan jossa Jeesuksen oppilaat katkovat sapattina viljantähkiä ja syövät niitä nälkäänsä (Matt. 12.1-8; Mark. 2:23-28 ja Luuk. 6:1-5). Minua ei ainakaan saa tämä Nissisen vakuuttelu vakuuttuneeksi. Haluaisin toki että saisi mutta ei saa... Hänen esittämänsä ajatusrakennelma jota hän rakentelee kuin pahinkin raamattu-fundamentalista yksittäisen raamatunkohdan pohjalta. Kommenttinsa hän päättää luonnollisestikin sanoihin: ”Moni toivoo, että myös kirkon suunnalta kuuluisi vapauttava viesti.

Vielä joitain asioita hyvin tiiviisti ensimmäisen osion ensimmäisestä alaosiosta:

- 3. Mooseksen kirja torjuu kategorisesti miesten välisen homoseksuaalisen käyttäytymisen.

- Kieltoa ei kuitenkaan perustella millään teologisella näkökohdalla.

- Homoseksuaalinen käyttäytyminen on vastoin luomissuunnitelmaa, jonka mukaan ihminen luotiin mieheksi ja naiseksi ja siten toisiaan täydentäviksi sukupuoli-kumppaneiksi.

Roomalaiskirjeen ensimmäisen luvun jakeet 18-32 on tulkittava siten, ja tässä tulee Paavalin ”homo-teoria” että homoseksuaalisen käyttäytymisen syynä on epäjumalien palvonta, josta Jumala on rankaissut ihmisiä jättämällä heidät himojensa valtaan...

Niin paljon kuin Paavalia täytyykin arvostaa niin nousee mieleen eräs kysymys: Voiko asioista puhua ilman minkäänlaista kokemusta? Tänäänkin katolisessa kirkos-sa seksuaaliasioiden suurimpia asiantuntijoita ovat selibaatissa elävät vanhat miehet!

II pohdiskelu

Ja mitäs siitä onkaan sitten sanottavaa kirjan toisesta osiosta? Paljonkin... Varsinai-sen artikkelin kirjoitti Espoon hiippakunnan hiippakuntadekaani Kai Peltonen. Hän lähti leikittelemään ajatuksella ”mitä jos Suomen kirkossa hyväksyttäisiin vaatimus homojen yhdenvertaisista oikeuksista. ”Spekuloinnin tulos on seuraava: Jos myön-teinen homo-päätös syntyisi niin sen jälkeen:

1) Eri linjoilla päätöksen kanssa olisivat raamattu ja sen tärkeimmistä hahmoista ainakin Mooses, Jeesus ja Paavali, ja tietysti itse Jumalakin.

2) Voitaisiin väittää että Jumala on pelkästään teologien luoma käsite ja hänen sanojaan voidaan muuttaa aina tarpeen mukaan.

3) Kirkon sisällä nousisi paljon ristiriitoja aktiivisimman maallikkoväen keskuudessa ja herätysliikkeissä toimivien tahoilta.

4) Kirkon työntekijöiden yhteistyökyky voisi joutua koetukselle koetukselle kutenn nyt virkakysymyksessä.

5) Kirkkomme joutuisi suuriin vaikeuksiin ekumeenisissa suhteissaan.

Vaikka päätös saisikin paljon myönteistä vastakaikua niin esiin nousevat ongelmat olisivat paljon monimutkaisempia kuin nyt virkakysymyksen suhteen.

Peltonen lähtee seuraavaksi liikkeelle siitä mikä on raamatullista ja mikä ei. Hedelmällisimmän ajatusrakennelman hän esittää rinnastaessaan homokysymyksen eron-neiden vihkimiskysymykseen ja naispappeuskiistaan. Peltosen tausta-ajatuksena on ilmeisesti se, että antaa ajan tehdä tehtävänsä. Kysymys eronneiden vihkimisestä oli aikoinaan iso asia mutta kiihko on vuosikymmenten mittaan laantunut. On siinä moni vanha rovasti taipunut kun oma tyttö on eronnut ja mennyt uudestaan naimisiin. Veri on ainakin tässä tapauksessa sanaa vahvempi. Suhtautuminen naispappeu-teen on muuttunut kaikkinensa positiivisempaan suuntaa parin vuosikymmenen aikana. Molemmat kysymykset ovat raamattukysymyksiä mutta asioiden kanssa on voitu toki elää, ja ihan hyvin on elettykin.

Loppujen lopuksi voidaan aiheellisesti sanoa, varsinkin kahden kommenttipuheenvuoron jälkeen, että suurinta osaa kirkkoon kuuluvista myönteinen homopäätös tuskin paljoakaan hetkauttaisi. Kuohuntaa sen sijaan olisi teologien piirissä ja kirkon työntekijöiden joukossa.

Kirkon homokysymykseen tuskin saadaan selkeää vastausta piispojen ja kirkollisko-kouksen taholta ainakaan viiteen vuoteen. Päätös tullee olemaan kieltävä kompromissi. Raamatun sanaan vedottaneen edelleen mutta homojen ihmisoikeudet tunnus-tettaneen ja kirkko ei enää syrjine ihmisiä ja omia työntekijöitään seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi. Ratkaisu tyydyttänee useimpia. Tulevat vuosikymmenet pehmentävät tilannetta kirkon sisällä ja myös ekumeenisissa yhteyksissä. Tulevien vuosien aikana ihmiset tarkistavat ajattelutapaansa, ja kirkon pakollinen kompro-missi auttanee tässä asiassa, niin että eletään tilanteessa jossa pääsääntöisesti homoseksuaalisesti suuntautuneet ihmiset eivät koe ihmisarvoaan loukatuksi. Aika tekee tehtävänsä ja melkein kaikki kokevat ettei homoudessa loppujen lopuksi ole mitään pelättävää. Asia on aivan uudella tasolla sinä päivänä kun nuorin piispoistamme on syntynyt 1980-luvulla. Niin, joku on varsin osuvasti joskus sanonut että ”hitaasti pyörivät Jumalan myllyt.”

Suomen kirkon suuressa homokirjassa viitataan moneenkin oteeseen 1. Mooseksen kirjan kirjan ensimäisen luvun jakeiseen 27: "Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, jumalan kuvaksi hän heidät loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät." Mutta mutta... On olemassa toinenkin kohta aivan raamatun ensimmäisesä luvussa jonka pohjalta vois tehdä ajatuksenjuoksua ja se on tässä: "Ja Jumala katsoi kaikkea tekemäänsä, ja kaikki oli hyvää." Nuo Jahvetin (Hieman diminutiivinen muoto Vanhan testamentin Jumalan Jahven nimestä.) kuudennen päivän illan mietelmät avaavat montakin tulkintahorisonttia. Jahvetti oli luonut inehmon ja elukat. Homoseksuaalisuutta esiintyy sekä inehmojen ja elukoiden parissa. Ja silti kaikki oli hyvää!

III pohdiskelu

Kirjan kolmas luku kommenttipuheenvuoroineen on nimeltään “Rekisteröity parisuhde luterilaisen teologian ja etikan näkökulmasta. Kirjoittaja on Helsingin yliopiston systemaattisen teologian professori Antti Raunio ja kommentoijina ovat sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa ja Halsuan seurakunna kirkkoherra Jouko Heikkinen. Raunio päätyy sepustuksessaan varovaiseen ja hallittuun kompromissiin, Hallamaa on selvästi myönteisellä kannalla, Heikkinen ilmaisee kielteisen kantansa hyvin selkeästi.

Niinpä niin; luterilainen teologia näyttää ihmiskäsityksen ja avioliittokäsityksen pohjalta vievän siihen johtopäätökseen, että samaa sukupuolta olevien parisuhdetta ei voi rinnastaa avioliittoon. Lopulta jää mahdollisuus erääseen johtopäätökseen kun puhutaan siunaamisen mahdollisuudesta. Siunausta toimitettaessa on olennaista, mikä tai kuka siunauksen kohde on. Kun on kyse rekisteröidystä parisuhteesta niin se ei ole avioliitto teologisessa merkityksessä, joten silloin ei avioliittoon siunausta voida todellakaan suorittaa. Ja sitten tullaan siihen löyhään mutta melko hyvää kompromissiin: parisuhde voidaan siunata siinä missä muutkin ihmiset heidän elämänmuodostaan riippumatta. Tällöin esimerkiksi parisuhteensa rekisteröineiden samaa sukupuolta olevien kodin siunaaminen tai jokin vastaava siunaus voitaisiin pyydettäessä toimittaa.

Luterilaisella ajattelulle on ominaista ei käsiteparien viljely. Hyvin keskeisessä asemassa on hengellinen ja maallinen hallitusvalta. Rekisteröidyt parisuhteet ovat tässä mallituksessa maallisen regimentin eli hallitusvallan piirissä syntynyt ratkaisu ja eräänlainen uusi instituutio, jolla samaa sukupuolta olevat parisuhteessa elävät ihmiset voivat virallistaa suhteensa. Nyt onkin sitten kysymys siitä mitten hengellisellä puolella suhtaudutaan tähän uuteen tilanteeseen?

Luterilaisuudessa yksi väline eettisten kysymysten tarkastelussa on uskon ja rakkauden välinen erottelu. Uskon sisältö on aina muuttumaton mutta rakkauden sisältö voi olla erilainen kun se pyrkii vastaamaan ihmisen konkreettiseen tarpeesen ja etsimään sitä, mikä on hänelle hyväksi juuri hänen elämäntilanteessaan. Rakkauden alueella on mahdollista ja tarpeellistakin ottaa huomioon sellaisia näkökulmia ja sellaista tietoa, jota Raamatun kirjojen syntyaikana ei vielä ollut.

Ja mitähän se sellainen tieto sitten olisi? Raunio onnistuu kiteyttämään vallan hyvin pari asiaa jotka eivät onnistuneet aivan niin hyvin kirjan kahdessa ensimmäisessä luvussa, siis puhtaasti raamatuntutkijoiden puheenvuoroissa.

I Raamatuntutkimuksessa vallitsee varsin laaja yksimielisyys siitä, että Raamatun käsitys homoseksuaalisuudesta on selkeän kielteinen. Toisaalta siitä ei ole yksimielisyyttä että mitä homoseksuaalisuudella Raamatussa oikein tarkoitetaan. Paljolti ollaan myös sitä mieltä, että Raamatun puhe homoseksuaalisuudesta ei kata kaikea, mitä käsitteellä nykyään tarkoitetaan.

II Kun Raamatussa puhutaan homoseksuaalisuudesta niin puhutaankin heterosek-suaalisten ihmisten homoseksuaalisesta käyttäytymisestä, ei pysyvästä taipumuksesta ja sen ilmentämisestä. Toisaalta tämä tulkinta on myös kyseenalaistettu. Tulkinnalliseen kysymykseen siitä, miten Raamatun homoseksuaalisuutta koskevia lausumia tulisi tulkita, ei luterilaisessa teologiassa ole valmista vastausta.

Olisi vielä mielenkiintoista nähdä mitten luterilainen oppi selviytyy siinä tilanteessa jossa homoseksuaalisuuden syyt olisi kyetty selvittämään luonnontieteellisin menetelmin. Kysymys on vaikea sillä sitä ei ole voitu osoittaa biologisessa kehityksessä tapahtuneeksi häiriöksi. Emme siis loppujen lopuksi edes tiedä mistä homoseksuaalisuudessa on kysymys! Heikkisen kommenttipuheenvuoron voimme jättää ehkä omaan arvoonsa mutta Hallamaan vastauspuheenvuorosta nostamme esiin pari väitettä pohdittavaksemme.

I Teologia pysyy voimissaan vain, kun se tehdään jokaisella ajalle eläväksi suhteessa ajankohtaisiin kysymyksiin. Eettiset ongelmat ja teologiset kiistat ovat usein raskaita ja rasittavia. Ne ovat kuitenkin mahdollisuus arvioida asioita ja tehdä perinne eläväksi. Ongelmien käsittelemistä ei siksi pitäisi pelätä vaan nähdä niissä mahdollisuus.

II On kuitenkin alkanut näyttää yhä ilmeisemmältä, että keskustelu on heteroiden yritys ymmärtää itseään ja omaa elämäänsä sukupuolisina olentoina.

Loppujen lopuksi Raunion artikkelin sisällön ja lopputuloksen saattoi arvatakin. Mutta, mutta… Periaatteessa “riippumattoman” yliopistoteologin on aina helppo esittää ajatuksia joihin ei kirkolla tässä tapauksessa ole mitään lopullista kantaa. Raunion esittämä kompromissimäinen ajatus hänen artikkelinsa lopussa olisi kirkon lopullisena kantana jo vallan hurja juttu!

Hallamaan kommenttipuheenvuorosta poimimani toinen ajatus toi mieleen kaukai-sessa historiassa olevan vapun silloin joskus kun sähköposti oli nuori. Lähetin eräälle homotuttavalleni hyvin hirtehisen vapputervehdyksen. Se oli lyhyhäisyydes-sään seuraava: “Hei homo-kallet hyppikää, nyt on riemun raikkahin aika, hetken kestää elämää, sekin ehdoilla heteroin!” Joopase joo! Olen aika vakuuttunut siitä melkein kaikki homoparit haluaisivat vain olla rauhassa eivätkä hevonhetulan häilää välittäsi vaikka ovikelloa tulisi soittelemaan vaikka minkämoinen kirkkoruhtinas uuden siuanuskaavan sisältävän käsikirjan, vihkiveden ja söyryävän suitsutusasitan kanssa…


IV pohdiskelu

Kirjan toisen osan “Luterilainen teologia ja etiikka” toinen alaluku “Homosek-suaalisuus ja teologia” oli laaja ja vaikeasti sulatettava kokonaisuus. Lopputulos oli kuitenkin se, että tällä kertaa kommenttipuheevuorojen kirjoittajat korjaavat enimmät pisteet.

Aivan erityisesti näin tekee Joensuun yliopiston käytännöllisen teologian professori Paavo Kettunen lämminhenkisellä ja luettavuudeltaan ylivertaisella kirjoituksellaan “Homoseksuaalisuus pastoraalisena kysymyksenä.” Toisen kommenttipuheenvuoron “Homoseksuaalisuus, usko ja rakkaus” kirjoitti Vesa Hirvonen. Mitäs siinä, tohtorismiehiä kaikki ja asiaan perehtyneitä kaikki tyynni…

No mitäpä hää sano… Vainio. Aluksi tietenkin selvitellään termejä ja sitten men-nään Raamatun. Kirjahan on rakentanut itsessään pohjaa selvittämällä ensimmäi-sessä osassaan Raamatun suhdetta homokysymykseen. Systemaattisen teologiankin tulisi aina ja viimeisenä pohjautua perimmäiseen ilmoitukseen eli Raamattuun. Vainion esityksen yksi ongelma on siinä, että hän ruotii kysymystä homosek-suaalisuuden syistä pääsemättä minkäänlaiseen kantaan. Artikkelin loppupuolella tulee myös häiritseväksi se, että hän toistelee sitä ettei ole “lääketieteen ja psyko-logian asiantuntija.” Pitemmälle olisi päästy, ja tällaista pohdintaa tämä Suomen kirkon suuri homokirja olisi kaivannutkin, jos homoseksuaalisen taipumuksen synnystä oli kirjoittanut vaikka joku muu kuin teologi…

Vainio käyttää paljon vaivaa analysoidessaan kielteisiä ja myönteisiä argumentteja. Puhumme nyt hieman ns. “analogia-argumentista”, koska sen tiimoilta voidaan asiassa edetä ehkä jopa tietynlaisen läpimurronkin suuntaan. Tämä analogia-argumentti voidaan kaikessa lyhykäisyydessään kirjata näin: “KOSKA RAA-MATUSSA ON MONIA KÄSKYJÄ JOITA EI ENÄÄ VAADITA NOUDATET-TVAVAKSI, VASTAAVASTI HOMOSEKSUAALISUUTTA KÄSITELEVÄT KOHDAT EIVÄT SIDO NYKYPÄIVÄN KRISTITTYJÄ. Niinpä niin… Jälleen ollaan peruskysymyksen äärellä. Joskus tulee ihan tosissaan mieleen se, että koko rakennelman voisi pistää huoletta nurin Raamattuineen ja teologioineen. Sittenpä päästäisiin tästäkin “onhan se kyllä näin, mutta - kun asetelmasta.” Ja eikun kirjoittamaan uutta Raamattua ja luomaan uutta antropoteologiaa… Tasa-arvo ja uuden mailman eetos voi sen tehdä jos teologit onnistuvat viivytys- ja torjunta-taistelussaan. Olisihan se ikävää jos tämän tuhtatvuotsien valtakunnan lopulta kaataisi mitätön homokysymys… Vainion ongelma on siinä, että hänellä on liian vahva ennakkokäsitys asioista. Hän on yksinkertaisesti vain päättänyt että kuu on juustoa, ja geologien sana ei sitten paina yhtikäs mitään. ‘


“Usko ja rakkaus”

Ehkä on kuitenkin olemassa avain jonka avulla tämän Suomen kirkon suuren homokysymyksen vois mahdollisesti avata. Ja tämä viisasten kisi on luterilainen “uskon ja rakkauden- erottelu.” Ajattelun taustallahan on se, että Raamtun opetuksia voidaan tarkastella uskon ja rakkauden näkökulmista. Uskon alueen sisältöjen katsotaan olevan muuttumattomia, rakkauden alueen taas eri tilnateissa muuttuvia. Tällä tavalla aikoinaan ratkaistiin meillä myös naispappeuskysymys, tai ainakin melkein. Vainio päätyy lopulta vatkauksessaan siihen, että homoseksuaali-suus-kysymykseen ei lopultakaan voida soveltaa usko-rakkaus-jaoittelua. Katsotaanpas vielä mitä professori Tuomo Mannermaa sanoi vuonna 1985, saammeko mitään ahaa-elämystä.

“Luterilaisen käsityksen mukaan ratkaiseva keino erottaa muuttuva ja muuttumaton uskon sisällössä ja kristillisessä elämässä on katsella kiistanalaisia kohtia uskon ja rakkauden aspektista. Uskon alaan kuuluva on periaatteessa muuttumatonta, rakkauden alaan kuuluva taas muuttuvaa. Uskolla tarkoitetaan tällöin Jumalan pelastavaa evankeliumia, sen sisältöä ja vastaanottamista. Uskoa ei voida muuttaa, sillä silloin luovutaisiin itse pelastuksesta. Rakkaudessa on käsiteltävänä olevasta aspektista tarkasteltuna kysymys lähimmäisen rakastamisesta hänen tarpeensa mukaan. Koska lähimmäisen hätä ja tarve (ja tämän tarpeen todellisen luonteen ymmärtäminen) muuttuvat historian vaiheissa, myös rakkauden konkreettinen sisältö muuttuu historiallisen tilanteen mukaisesti.”


“Paavo Kettusen viisaan miehen rooli”

Paavo Kettunen ei niin hirveästi lähde liikkeelle usko&rakkaus-jaottelusta vaan pohjaa asiaan jonka hän parhaiten tuntee, nimittäin suomalaiseen rippiin. Puheenvuoron rohkein veto on siinä kun hän ikään kuin kehottaa hyväksymään tosiasiat ja suorastaan vaatii kirkkoa toimimaan ripeästi: “Jos kirkko ei tee parisuhteiden siunaamisen kaavaa tai ylipäänsä jonkinlaista ohjetta tällaisia tilaisuuksia tai rukoushetkiä varten, on ilmeistä, että yksityisajattelu ja -toiminta tällä sektorilla lisääntyvät.” Kettunen lähtisi hyväksymään tilannetta tavalla josta voitaisiin käyttää vaikkapa nimeä “sammutettujen lyhyjen taktiikka”. Ohjeet olisi annettu mutta mihinkään ei kuitenkaan kehotettaisi. Ja joka ei haluaisi toimia niiden mukaan niin hän saisi olla aivan rauhassa. Kettunen on aivan oikeassa. Tosiasiat tulisi hyväksyä; pahempi on tilanne jossa elämme emmekä halua katsoa totuutta silmiin. Ja ihan lopuksi Kettunen haaveilee vielä todella moniarvoisesta kirkosta...

Mitäpäs tähän sitten sanoisi. Vainion artikkeli on varsin hankalaa luettavaa harjaantuneellekin teologille, mutta kommenttipuheenvuorojen jälkeen voisi jopa sanoa että avain on olemassa jos vain tahdomme käyttää sitä


V pohdiskelu

Siirrymme kirjassa sen kolmanteen pääosaan nimeltään “Homoseksuaalisuuden ekumeeninen ja pastoraalinen haaste.” Artikkelin tekijä on TM Antti Saarelma. Puheenvuorossaa Saarelma käy läpi roomalaiskatolisen kirkon, joidenkin luterilaisten kirkkojen ja meitä lähellä olevan anglikaanisen kirkon piirissä käytyä keskustelua homo-kysymyksestä.

Aivan aluksi Saarelma painottaa sitä kuinka eri kirkojen keskustelukultturit, hallin-totyylit ja teologiset käytänteet ovat hyvin erilaisia. Luterilaistenkin kirkkojen kesken on suuria eroja, saati sitten eri kirkkokuntien perinteiden välillä. Monessa muussa kirkossa se vakava keskustelu johon olemme meillä vasta nyt toden teolla joutuneet on alkanut jo huomattavasti aiemmin. Saarelman artikkelin päättävään lauselmaan että olemme etuoikeutetulla paikalla, kun saamme hyödyntää muiden kirkkojen vuosikymmenien aikana tekemää pohjatyötä.

Saarelman artikkeli tyytyi pääasiallisesti esittelemään eri kirkoissa ollutta keskus-telua. Suomen ekumeenisen neuvoston pääsihteeri Heikki Huttunen kommentoi tiiviissä kommenttipuheenvuorossaa Saarelmaa. Aivan aluksi hän kertoo yhden karun tosiasian: Ekumeenisessä liikkeessä vallitsee vain yksi yksimielisyys, nimittäin yksimielisyys ekumeenisesta baasiksesta, uskosta Jeesukseen Kristukseen Jumalana ja Vapahtajana ja halusta toimia Jumalan, Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen kunniaksi. Homoseksuaalisuuteen liittyvissä kysymyksissä ekumeeninen consensus on, että konsensusta ei tällä hetkellä ole.

Kirkkojen maailmaneuvostossa asiaa on toki käsitelty, siitä on keskusteltu vuonna 2005 esitetyn raportin pohjalta. Raportti toi esiin erään yleisen piirteen; eteläisen pallonpuoliskon kirkot kokevat seksuaaliasioiden kysymyksenasettelut elitistisiksi ja länsimaisiksi. Kaikki, kuten ortodoksiset kirkot, ovat varsin haluttomia tarkaste-lemaan seksuaalikysymyksiä yleensäkin länsimaalaiseen tapaan yhteiskunnallisena kysymyksenä.

Ekumeeninen liike ei ehkä ole suuressa kriisissä, mutta sen tulevaisuus ei välttämättä ole yhtä hohdokas kuin ekumenia suurella vuosisadalla eli 1900-luvulla. Koko liikkeen ja myös sen sisällä käytävän keskustelun homoseksuaalisuudesta ja kristinuskosta voi mahdollistaa turvallisen ns. “ekumeenisen tilan” luominen ja vaaliminen. Lyhyesti sanottuna se on turvallisen keskustelu- ja vuorovaikutus-ympäristön luominen. Ekumeenisen tilan avulla voidaan ehkä hyvin pitkän ajan kuluessa saavuttaa hyvä konsensus. Loppujen lopuksi tarvitaan hyvin avantgardistisia visioita ja lujaan perinteeseen nojaavia arvoja.

Toinen kommenttipuheenvuoro olikin sitten ruotsinkielinen ja käsitteli lähinnä Ruot-sin kirkon tietä. Åbo Akademin systemaattisen teologian dosentti Mikael Lindfelt kertoo siinä kuinka Ruotsin kaltaisessa solidaarisuusvaltiossa on jouduttu yhteiskun-nallisen pakon edessä tilanteeseen jossa valmistelemassa kaavaa homoliittojen siu-naamiseksi. Ratkaisu tulee olemaan varsin kummalliselta kulostava: siunauskaava tullaan mainitsemaan kirkkojärjestyksessä, mutta se ei sisälly kirkkokäsikirjaan. Tämä siksi että siunaustoimitusta siihen liityvine perusteluineen ei voitaisi tulkita kirkon oppiin tehdyksi muutokseksi… Varsin mielenkiintoinen kompromissi tämäkin!


VI pohdiskelu

Lyhyehkön artikkelin kirjoitti Tampereen piispa Juha Pihkala ja sen nimi on “Pastoraaliset ja ekumeeniset näkökulmat homoseksuaalisuuteen.” Kirjoitus muis-tuttaa paljon pohdiskelevaa essee-saarnaa ja on hyvä lajissaan. Kommentteja kirjoittivat Kirkon perheasioiden keskuksen johtaja Martti Esko ja kirkon ulkoasian teologisten asioiden sihteri Matti Repo.

Saarnansa lopuksi piispa Pihkala kysyy: “Onko asia uskon ja rakkauden näkökulmasta niin merkittävä, että meillä on Suomen luterilaisina sanottava “Fiat iustitia, pereat oecumene!” Mitä Pihkala tällä sitten tarkoittaa? Olisi kaivannut itse piispan suusta visiota jossa “Ruotsin tien” kulkemisen seuraamukset olisi kuvattu. Sanotaan ne nyt ääneen! Jos Ruotsin malliin päädytttäisiin menisivät Suomen kirkon kallisarvoiset ja pitkäjänteisesti saavutetut ekumeeneiset hedelmät pilalle. Päällimmäisensä olisi välirikko Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa. Katolisen kirkon kanssa ajauduttaisiin viileän aikakauden tilaan. Balttian luterilaisten kirkkojen kanssa päädyttäisiin vallan tympeisiin väleihin ja kokonaisuudessaan koko Porvoon kirkkoyhteisö ajautuisi syvempään kriisiin. Mutta olisihan meillä hyvä pohja kuitenkin Ruotsin kirkon kanssa… Pihkala jättää paljon luettavaa rivien väleihin. Parhaiten tämä tulee ilmi seuraavasta kappaleesta:

“Se totalitarismi, joka meitä tällä hetkellä uhkaa, on liberaalin individualismin totalitarismi. Tästä tekisi mieli puhua paljonkin, mutta jääköön maininnaksi. Mutta auta armias, jos et noudata sen koodistoa."

Se mikä on Pihkalan saarnan punaisena lankana on kysymys “Mikä on totuus.” Heittäytyessään näin suorastaan vallan sokraattiseksi tekee hän parhaiten oikeutta rehellisyyden vaatimukselle. Pihkalan argumentaatio ja puheenparsi on hyvin lämmin ja inhimillinen. Loppujen lopuksi emme tiedä mikä on totuus homosek-suaalisuudesta, ilmiö on fakta, mutta sen syyt ovat toistaiseksi hämärän peitossa kuten Pihkala tyhjentävästi sanoo.

Ilmeisesti Pihkala on paljonkin vaivannut päätänsä tuolla liberaalilla totalitarismilla kun hän tuo esille Oxfordissa vuonna 1937 pidetyn Life and Work- kokouksen annin. Hän nostaa esiin tuon kokouksen loppujulkilausumaan sisällytetyt sanat:

“Kirkon ensimmäisenä velvollisuutena ja sen suurimpana palveluna maailmalle on, että se on todella kirkko – että se tunnustaa tosi uskoa, täyttää Kristuksen, ainoa Herransa, tahtoa ja on yhdistynyt hänessä rakkauden ja palvelun yhteisöksi.!

Kirkon jumalanpalvelusyhteys on tärkeä asia ja onkin Pihkalan sanoin kysyttävä “mitten paljon erilaisuutta voidaan hyväksyä uskon ja eettisten ratkaisujen alueella ilman että kirkon jumlanpalvelusyhteys särkyy? Tätä kysymystä testataan edelleenkin naispappeusasian kanssa ja homokysymys tulee olemaan seuraava kyinen, ellei kyisempikin pelto. Pihkala hallitsee todella hyvin tiiviin ilmaisun kuten käy ilmi myös seuraavasta lainauksesta. “Vaikka homoseksuaalisuus on määrällisesti pieni asia, se näyttää jo tähän mennessä käytyjen keskustelujen valossa olevan laadullisesti vaikeampi asia kuin tuo edellinen.” Ja se edellinen asia on juuri naispappeusasia.

Komentissaan Pihkalan saarnaan Martti Esko kuuluttaa päällimmäisenä suvaitsevaisuutta ja armeliasta mieltä. Seksuaali-identiteetti on hyvin herkkä ja tärkeä osa jokaisen ihmisen persoonallisuutta. Seksuaali-identiteetin kanssa kamppaileva ihminen ei tarvitse syyttäjää eikä tuomitsijaa. Esko on oikeassa; kirkkomme suhtautumisessa homoseksuaaleihin on paljon korjattavaa. Esko viittaa kirkkojen maailmanneuvoston raporttiin jossa todetaan, että homoseksuaalisuutta kohtaan tunnettu käsittämätön viha ja pelko ovat kirkomme synti. Jokaisen papin pitäisi nyt ryhdistäytyä ja laatia seksuaali-identiteettiä koskevat oppitunnit rippikouluissaan uudelleen eikä lykätä niitä aina vain nuorisotyönohjaajalle. Seuraava luterilaisen maailmanliiton kehotuslista ei jätä ketään asioihin rehellisesti suhtautumaan pyrkivää rauhaan:

-on pyrittävä kärsivälliseen, tietoihin pohjaavaan ja rohkeaan seksuaalikasvatukseen

-on pyrittävä laajaan, viimeisimpiin homoseksuaalisuutta koskevaan tutkimustietoon perustuvaan keskusteluun

-on tarkasteltava rehellisesti niitä syitä, miksi kirkossamme homoseksuaalisuutta koskevat aiheet joko vältetään tai kätketään

-on paljastettava se, että ennakkoluulomme ja pelkomme ovat pahuutta, josta olisi kasvettava irti

-on tuettava homoyhteisöjen oikeutta lainsäädäntöön ja inhimillisiä oikeuksia koskevien päätösten aikaansaamiseen.

Toinen kommenttipuheenvuoro ei oikein enää sisältänyt kovin paljon mainittavaa. Loppujen lopuksi itse Pihkalan saarna tullee jäämään Suomen kirkon suuren homokirjan ehkä kestävimmäksi puheenvuoroksi. Paljon on yritetty sanoa ja kirjoittaa, ja paljon jäi ilmaisematta


VII pohdiskelu eli jokeri

Yhdestä asiasta voimme olla varmoja; “viivytystaistelu” tulee olemaan pitkä ja hermoja raastava. Lopulta kuitenkin yhteiskunnan paine pakottaa jonkinlaiseen rat-kaisuun ja tulevan paarmanjälkeisen arkkipiispan harteilla on paljon, todella paljon. Ratkaisu venynee kuitenkin einytvaanseuraavaksivalittavan kirkolliskokouksen päätet-täväksi.

Tämä juttu on kuitenkin monessa mielessä koominen. Päätöksen tekevät nimittäin heterot, ja lopulta heterot myös rustaavat kaavan jolla homoliittoja siunataan. Montakohan paria sitten siunataan… Tärkeämpi olisi kuitenkin antaa ja taata homoseksuaaleille ihmisoikeudet kirkossa ja aloittaa asiallisen opetuksen antaminen myös rippikouluissa. Mutta koska maailma on täynnä kysymyksiä joihin on puolinainen tai ei ollenkaan vastausta, niin voimme kysyä: millainen mahtaisi olla se homoliittoon siunaamisen kaava?

Käsikirjauudistuksen jälkeen kaikki kirkollisten toimisutsten kaavat muistuttavat toisiaan joten tämäkin kaava menisi samaan putkeen. Lyhyesti sanottuna homoliittokaava muistuttaisi varmasti aviolittoon siunaamisen kaavaa muutamalla korostuksella:

1. Johdantomusiikki
2. Alkusiunaus
3. Johdantosanat
4. Psalmiteksti
5. Rukous
6. Raamatunluku
7. Puhe
8. Kysymykset
9. Puolisoiden siunaaminen
10. Musiikki
11. Yhteinen esirukous
12. Isä meidän
13. Siunaus
14. Lähettäminen
15. Päätösmusiikki

Eli ei mitään uutta auringon alla. Ja kun väitän että kirkossamme on jo tapahtunut muutama “salasiunaaminen” niin aivan todennäköisesti rohkea pastori on käyttänyt juuri aviolittoon siunaamisen kaavaa sovelletusti.

Joskus hamassa tulevaisuudessa työhönsä istutettava komitea pohtii asiaa muutaman vuoden viimeisellä Suomen kirkon homokysymyksen viimeisellä salpalinjalla ja kakistaa ulos varsinaisen itsestäänselvyyden. Kaava on kaava mutta siinä on toki joitakin enemmän työstämistä vaativia kohtia. Niitä ovat kohta 4, 6 ja musiikit.

Lähdetään helpoimmasta. Heterohäissäkin musiikkikysymys on varsin elävä. Itse olen ollut varsin liberaali kuten useimmat “nuoret papit.” Siitä olen toki pitänyt kiinni, että yksi virsi täytyy mukana olla. Niinpä katsommekin aluksi nykyisistä häävirsistä sillä silmällä että onko siellä jotain sopivaa. Virsikirjassammehan on varsinaisesti neljä häävirttä ja ne löytvät numeroista 238-241. Niistä virret 238 ja 239 ovat aivan selkeästi heterovirsiä, mutta 240 ja 241 ovat oikein neutraaleja ja tarkoitukseen sopivia. Ja kyllähän käsikirjakomitea voi aivan hyvin tilata, tasapuolisuuden merkeissä, seksuaalisuutta laveammastikin ylistävän virren. Tekijöistä ei tässä maassa ole pulaa.

Psalmiteksti ei ole niin kauhean vaikea keksittävä kuten aluksi luulisi! Miksei voisi päätyä peräti samaan ratkasiuun kuin heterokaavassakin: Laulujen laulu 8:6-7. Eniten päänvaivaa aiheuttanee kuitenkin raamatunteksti. Paljon päätä tullaan vaivaamaan ja nostattamaan, mutta kun ratkaisuna koko asian suhteen tulee olemaan dynaamisen luomisteologian oivaltaminen niin silloin vaihtoehtoja on oikeastaan ja vain yksi: 1 Moos. 1:31. Ja sehän kuullostaa tältä:

“Ja Jumala katsoi kaikkea tekemäänsä, ja kaikki oli hyvää. Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni kuudes päivä.”


Valmis malli puheellekin tullaan laatimaan aivan varmasti. Mutta Ruotsin kirkon kaava valmistuu varmasti piakkoin ja se antanee myös joskus hamassa tulevaisuudessa perustettavalle komitealle varman ja hyvän työskentelypohjan, tai pitäisikö sanoa “jahkauspohjan.”

Kaiken tämän spekulaation keskellä on vain kysyttävä yhtä asiaa: onkos niltä homoilta sitten kysytty asiasta tarpeeksi tyhjentävästi? Tässä vain pelottaa sellainen mahdollisuus että asia menee siinä määrin päin peetä, että homma saa todella koomisen oopperan piirteet ja hahmon. Kysehän on tässä kaikessa homokes-kustelussa mitä suurimassa määrin ilmiöstä jota voidaan kutsua vaikka termillä HETEROOSI. Heteroseksuaalit tässä vain selvittelevät omaa identiteettään ja tiedostamatontaan. Näin voidaan todellakin väittää ennen kuin toisin todistetaan.

Ja tämähän oli laaja arviointi kirjasta “Homoseksuaalisuus Raamatussa ja kirkon opetuksessa (Antti Saarelma (toim.) 2007, 345 s.)