Friday, July 30, 2010

Vergiliuksen Georgica.


Milläpä antiikin ajan teoksella olisi eniten sanottavaa nykypäivän ihmisille? Puhtaasti kirkonmies puhuisi varmaan evankeliumeista ja Paavalin Roomalaiskirjeestä. Antiikin perintöön ne eivät kuitenkaan suoranaisesti liity. Entäpä sitten vaikka jokin Platonin tai Aristoteleen teos, vaikkapa Valtio-dialogi tai Nikomakhoksen etiikka?

Vastaus löytyy suurelle yleisölle tuntemattomalta taholta. Yksi helposti perusteltava teos on Rooman kansallisrunoilijan Vergiliuksen maanviljelyä, karjanhoitoa ja mehiläistenkasvatusta koskeva ylistys-runoelma Georgica — Maanviljelijän työt. Kenties paremmin kuin mikään toinen teos, ajattelun ilmentymä yleensä, se osoittaa ihmisen ja maan ainaisen riippuvuussuhteen. Ihmiskunnan olemassaolo on aina kiinni kestävällä pohjalla olevasta maataloudesta.

Toisaalta esim. 1960-luvulta saakka on korostettu esim kristillisen ajattelun piirissä tietyillä tahoilla ihmisen tehtävää Jumalan tilanhoitajana, viljelijänä ja varjelijana. Em. ajattelun motivointi kyllä nousee raamatullisista ja lähinnä Vanhan testamentin teksteistä. Perustelut, missä ei sinänsä ole mitään väärää, ovat kuitenkin useimmiten tehty taka-oven kautta. Alkuperäisessä yhteydessään ne ovat vahvasti uskonnollisesti motivoituja ja selkeän myyttistä puhetta. Maanviljelyä sen itsensä vuoksi ne eivät ylistä. Pikemminkin VT:n vihreys johtuu lukijan silmälaseista. Mutta onko siinäkään toisaalta mitään väärää...

Publius Vergilius Maro (70-19 e.a.a) kirjoitti kolme varsinaista pääteosta. Bucolica oli perinteinen paimenrunoelma, Georgica maanviljelyksen ylistys, ja viimeistelemättömäksi jäänyt Aenis Rooman suvun kantaisän tarina. Vergilius syntyi Andesissa Mantuan (Mantova) luona maalaisperheeseen ja hänestä piti tulla asianajaja ja poliitikko. Hän oli kuitenkin arka ja unelmointiin taipuva luonne, joka viihtyi parhaiten maalla. Taloudellisesti riippumaton tilanne mahdollisti joutenolon ja runoilemisen. Hänen koko toimintansa nivoutuu Caesarin murhan ja Rooman kansalaissodan pyörteisiin ja jälkimaininkeihin. Kaikessa Vergilius oli Octavianuksen, tuon jouluevankeliumin keisari Augustuksen mies.

Kristitty maailma ja kirkko on noteerannut hänen tuotantonsa poikkeuksellisen korkealle sen korkean moraalisen sisällön ja joidenkin profeetallisena pidettyjen säkeiden vuoksi. Laatiessaan suurta runoelmaansa La Divina Comedia eli Jumalainen näytelmä kelpasi Vergilius Dante Alighierille turvalliseksi matkaoppaaksi. Kukapa ei suosisi kotimaakuntansa poikaa. Dantelle Varsinais-Italian poika Vergilius oli kaikki kaikessa. Hänen sanansa Jumalaisen näytelmän toisessa laulussa ovatkin kuvaavat: ”Mun mestarini oot, mun tekijäni: sinulta yksin oppinut ma olen sen tyylin kauniin, jok’ on kunniani.

Kansalaissodan jälkeisessä tilanteessa oli tärkeää ylistää maaseudun rauhaa ja maanviljelyn itsenäisyyttä, sekä tietysti omavaraisuutta. Teoksen tarkoitus olikin lähinnä ideologinen kuin käytännöllinen. Se ei missään tapauksessa anna oikeaa kuvaa Octavianus Augustuksen, Julius Caesarin sisarentyttären pojan, ajan maanviljelijän elämästä ja yleensä maanviljelyn luonteesta tuon ajan Italiassa.

Georgican suomentaja puhuu teoksen ansioista seuraavin sanoin: Nerokkainta ja ajattominta Georgicassa on Vergiliuksen luoma synteesi, joka luo tasapainon vakaumuksen ja runon, maanviljelystiedon ja filosofisten aatteiden välille. Kyseessä on eläytyvä synteesi; se tarttuu teosta lukiessa. Vaikka Georgica sisältää meidän näkökulmastamme luonnontieteellisiä erheitä, ne eivät häiritse, koska teoksen tarjoama elämyskokonaisuus on yhä tuore. Teos ei ole opetusrunoelma, vaan ”kuin opetusrunoelma”: sitä ei ole kirjoitettu maanviljelijän käsikirjaksi, vaan runoutta rakastavan lukijan käsiin. Georgicaa käytettiin kuitenkin laajalti maanviljelyn oppikirjana aina valistuksen aikaan asti. Paikka paikoin Vergiliuksen ideat tuntuvat hyvin tuoreilta. Esimerkiksi ajatus maanparannuksesta vuoroviljelyn avulla on ikivanha ja edelleenkin kestävin menetelmä.

Georgica on myös pienviljelyn korkea veisu. Pienistä tiloista suuriin tiloihin siirtyminen ei ole uusi ilmiö, eikä myöskään sen tuottama rakennemuutos ja siitä seuraava juurettomuus. City-kulttuuri ei juuri tarjoa mahdollisuuksia virkistävään maalaiselämään, ja suomalainen kesämökkikulttuurikin on varsin irvokas ilmiö.

Koko eepos huokuu vanhaa roomalaista hyve-mentaliteettia. Työtä on tehtävä hellittämättömästi, ja lopulta suunnaton työ kantaa hedelmää. Vergiliuksen viljelijä on tilansa sotapäällikkö. Vai mitä sanotaan seuraavasta: Jos viljelet kumpuilevaa maastoa ja loivia rinteitä, levitä rivien välejä. Pää- ja sivukäytävät olkoot istutuksen jälkeen ojennuksessa kuin legioona, joka on sodassa levittänyt kohorttinsa ja seisoo avoimella kentällä taistelujärjestyksessä: rivit on ojennettu, maa aaltoilee kauttaaltaan vasken välkkeestä, hirvittävä taistelu ei vielä ole alkanut.

Maan luomisvoimaa syvimmällä tavalla ylistävät ne säkeet, joissa Vergilius intoutuu ylistämään puiden oksastamisen ihmettä. Vergiliuksen säkeiden jälkeen ei voi olla kuin kiukkuinen katsellessa vaikkapa tämän lehden kotikaupungin, provinssikaupungin, tuhansia huonosti hoidettuja omenapuita. Mutta joku arvostaa ruohokenttiä ja makkarangrillausta, toinen istuttaa kiviä.

Toisaalta Georgican äärellä, ja eeposhan tulisi lukea vähintään neljän vuoden välein, toivoisi kunnon pula-ajan vielä koittavan! Tiukka aika pakottaisi useamman työhön josta hän on vieraantunut, viljelemään elintarvikkeita itselleen. Ajatellaanpa vaikka Tuiliersin puistoa Pariisissa toisen maailmansodan aikana. Rauhanajan ylellinen nurmikko oli vaihtunut kaali- ja porkkanaviljelmiin.

Vuosi 2001, vuosi jollooin tämä sepuste on alun perin ensimmäisen kerran ensimmäisen versiotekstin mukaan kirjoitettu, muistetaan kiinalaisen horoskoopin mukaan käärmeen vuotena. Euroopassa vuosi jää taatusti aikakirjoihin hullun lehmän vuotena. Ja hullun lehmän katastrofissahan on pitkälti kyse luonnon välineellistämisestä ja ihmisen ylimielisyydestä. Tehomaatalous ei enää ole sellainen suuri kokonaisuus, joka toimii tarkoituksenmukaisesti. Mutta ei uutta auringon alla tämänkään suhteen. Georgican kolmannen osan huipentaa karmea karjasairauksien kuvaus. Vergiliuksen ajattelussa luonnonvoimien tasapainotila on kaiken harmonian ihanteena.

Vihreillä aatteilla on siis omat edeltäjänsä. Voisipa muuten väittää, että kukaan meidän suomalaisten vihreän eduskuntaryhmän jäsenistä ei ole lukenut Georgicaa! Vallankumous on syönyt tässäkin suhteessa lapsensa. Sinnemäkiläiset bobot ovat, jos eivät nyt täysin vieraantuneet luonnosta, niin ainakin city-mukavoituneet.

Roomalaisille merkitsi paljon maanviljelyn kauneusarvollinen tekijä. Maanviljely muokkasi maisemaa, ja kaiken takana oli hyöty. Voidaan ehkä sanoa, että kaikki maanviljely on puutarhanhoitoa, mutta kaikki puutarhanhoito ei ole maanviljelyä. Roomalaiset olisivat katselleet todennäköisesti varsin hitaasti esimerkiksi japanilaista puutarhaa.

Puhuttaessa roomalaisista ja maanviljelystä pitää muistaa aina muutama asia. Niin erinomaisia kuin he olivatkaan, puuttui heiltä kuitenkin monta asiaa. Ei heillä ollut perunaa, eikä myöskään tomaattia. Niin! Jos roomalaisilla olisi ollut peruna? Siinäpä olisi oiva ja antava aihe vaikkapa hieman kieli poskella tehtyyn tutkielmaan! Olisiko peruna rauhoittanut pohjoisen villit kansat jo 1500 vuotta aikaisemmin? Olisiko perunan ansiosta myös pystytty välttämään keski-aika?

Roomalaiset olivat varsinaisia kaalinsyöjiä. Onpa jälkipolville säilynyt Marcus Porcius Caton (234-149 e.a.a.) kaaliruokareseptejäkin hänen De Agricultura-teoksessaan. Georgica on siis käännetty suomeksikin (Teivas Oksala, ja osan IV heksametrikäännös Päivö Oksala), mutta runoteokselle oikeutta tekevä heksametrikäännös antaa vain odottaa itseään.

Kaikkihan eivät pääse rakentamaan ja möyrimään maata roomalaisessa hengessä, mutta Georgica on ylentävää luettavaa kaikille maanviljelijöille, kotipuutarhurit mukaanluettuina. Ja meissä kaikissahan asuu ainakin pieni toskanalainen!

No comments: