Härkä-Tuomo

Tämä on tekninen julkaisu linkityksiä varten

--------------------------------------------------------------

Härkä-Tuomo

Kasvoi uros urhee Kaimalassa,
Tuomo, emäntänsä heimolainen;
teki työtä, uhmaili kuin peikko;
millon peltoa hän pöllytteli
väsymättä, millon möyriskeli
soita, luhtia kuin korven karhu
talvikoutoansa rakentaissaan.

Mitä sai hän, mitä puuhastansa?
Sai hän leipänsä ja ruumiin verhon.
Oilpa vartalo kuin mäkitammen
uroholla, jykevällä pojal;
kuhilana hius karhee peitti
hänen päänsä, pään tuon aina jäykän,
joka, huolimaton mailman menost,
johti urostansa tietä omaa.

Eihän syntiä tääl kielin tehnyt
harvasanahinen ªHärkä-Tuomoª;
mutta mykkänä hän myöskin seisoi
lukukinkerillä; tuonne kerran
työllä saatettiin hän kirkonmiesten
käskystä ja kylänmiesten voimal.

Mutta siellä vakavana istui
tarhapöllönä hän pöydän alla
kuuman hetken; sieltä vakavana
käyskeli hän kotihinsa taasen.

Eivät siinä avittaneet ämmät,
eivät puuhat lukkarein ja pappein,
eikä mustan jalkahirren keino.

Lukea ei tainnut Tuomo taaja;
oli paljon, jota ei hän tainnut,
johon luja luontonsa ei käynyt,
johon myöntynyt ei jyrkkä mieli:
kirvesvarttakan ei vestämähän.

Yksi oli toki työ ja toimi,
johon iski aina miehen into,
joka hälle elon riemun antoi.

Härkäparillansa ajeskella
peltosaral poudan pahtehessa,
käärittynä tomuhun ja sauvuun,
miehelle oil huvi suurin aina.

Ajeli hän, tuossa jutteli hän
juhdillensa, jutteli kuin veikko
veikollensa ilvehtien juttuu;
mutta tuollon taasen miesi hieman
ärjähti ja heilautti huljaa;
toki, tuulta löi hän, harvoin härkää.

Niin hän askarteli talon työssä,
talon tantereilla tallusteli
äänetönnä, uskollinen miesi,
äänetönnä koska kerran taasen
käyskeli hän ilman juhtiansa.

Näkipä hän tuskin toisen kylän,
toista pitäjää ei millonkana,
mutta kerran toki Herran huoneen,
kuuli kerran omat kirkonkellot,
koska poika hikinaamoin istui
jalkahirres suvisunnuntaina.

Senpä täällä elon tanterelta
ulkopuolla kodon vainioita
päivänä hän pahteisena huomas.

Miellyttikö häntä toistain vielä
mailmaa tuntemahan laajemmalta?

Mitä huoli hän sen pauhinasta,
yksin junnaili hän juhtinensa
kuulematta kiusauksen ääntä.Eipä koskaan täällä kannun ääres
käsivarsi hänen koukistunut,
katsonut ei miIlonkana silmä
kohden naisen poven kukkuloita;
miehen mieltä eksyttävä tieno.

Oli hällä toki elki pieni,
tapa urohia muita mukaan:
pyhäsiltä pesällistä kaksi
poltti lehteä hän venäläistä,
koska härkiänsä katsomassa
käyskeli hän talon härkähaassa.

Onpi ihanainen kesäpäivä,
kirkas juhlapäivä.
Kylän kansa
kirkkoretkensä on tehnyt, käynyt
tyytyvänä hauskalt atrialta.

Käyvät nuoret huviansa kohden,
etsimähän tuolta hänen yksi,
tuolta toinen sydämmensä lystin,
kuinka tila kunkin tääl ja luonto
sekä nuorukaisen että neidon,
että lapsen tulihilpee mieli.

Pian riemu käy, ja kaikkialla
kuulet ilon hengen siipein iskut,
tuolla kunnahalla kaltevalla,
Sammiolan kivisellä mäel
keinu korkealle ilmaan heiluu;
keinu heiluu, huivit likkain liehuu,
kauvas kajahtelee riemun pauhu.

Taasen korvas toisialle käännä,
niinpä kylän kujalta sä kuulet
kiekon paukkinan.

Siel miehet nuoret,
miesivoimaan jaettuina kahteen,
karttujansa käyttelevät tiellä,
visakiekonensa kiisteleevät.

Mutta lapset missä liekiöitsee,
missä elon aamukansa vilkas?

Tuolla peltokedon kukkashelmas
leikkiänsä kirkuen he lyövät.

Mutta missä Kaimalan on Tuomo?
Tuol ei keinumäel eikä tuolla
tiellä tuimas kiekotaistelossa.

Kohden härkiänsä astelee hän
härkähakaan jyrkkärinteisehen
kosken kaatuvilla partahilla.

Sinne vakavana käyskelee hän
nysä taskussa ja tulusmaaru.

Pianpa hän kohtaa kumppaninsa,
”Luikinsa” ja ”Poikansa” hän kohtaa
verjän vaiheel nurmel lempeällä.

Myhäellen tyytyvänä istuu
juurelle hän koivuhisen kannon
iskemähän tulta, polttamahan
pesällisen lehtee venäläistä.

Iskee hän ja pian sauvu kiirii
hänen ympärillään tyynees ilmas.

Siinä mieluisast katselee hän
kohden Poikaansa ja Luikiansa,
jotka itse on hän kasvattanut,
vetohärjiks heitä opettanut,
tehnyt heistä verrattomat juhdat,
mutta alasmäkeä jo vierii
heidän elämänsä toikot päivät;
lähes kaksikymmentä jo vuotta
ovat kartaneet he ijestänsä
mones poudas, mones pakkasessa.

Eihän toki ydintä ja voimaa
vielä jäsenistä jykevistä
puutu, vielä vuosia he käyvät,
Luiki niinkuin Poika Tuomon turvis,
Kaimalassa ikeen jynkän alla.

Tuossa he nyt, voimaa uutta tuoden,
ahkerasti atrioitsee, purten
lempeen nurmen mehukasta ruohoo,
koska hiilakkaana juhlan taivas
heidän päälläns päilyy, päivän loimo
lämmittäen loistaa, käen äänen
ihanasti hymisevä kaiku
riutuvana ympärsoi ja koski
vahtosena matkanpäässä jyskyy.

Niinpä iltapäiväl ihanalla
suvisunnuntaina Tuomo istuu
nysä hampais juurel koivukannon
tyytyvänä, härkiänsä katsellessa,
koska ilo telmehinen pauhaa
kylän tantereilla.

Siellä keinu
ylös heilahtelee räikynällä
taivaan luhtiin ain ja visakieko
lenteleevi tomuvalla tiellä.

Mutta kato: jopa muuttamahan
käyvät leiriänsä Tuomon härjät;
tuonnepa he asteleevat alas
alhoon ojan-puurtamien lomaan,
likemmäksi koskea he siirtyy,
heitä kumppanina uskollisna
Tuomo seuraa, istuu äyrähälle;
alahalla juhtansa hän näkee.

Siin hän istuu, nysän toisen laraa,
tulta lyö ja pian sauvu taasen
palloelee hänen ympärillään;
katselee hän myhäilevii huulil
alas kohden härkähempujansa.

Härjät kosteassa alhos viipyy,
miesi ojan äyrähällä viipyy
hampahissa nysä, joka vihdoin,
pohjaan poltettuna, sauvun kieltää,
mutta aurinkoisen iltalämmin
lempeä ja kohiseva koski
maanittelevatpa härkämiestä
unen kohtuun vaipumahan viimein.

Vasten kiveä hän sammaleista
tuossa kallistunna huovahtaavi,
unta uneksuen rakkahimmist.

Mitä haastelee hän, möyryää hän?
Luiki-härjällensä luihkasee hän,
taasen parahtaa hän Pojallensa,
millon makeata maikausta
juttelee hän toverille taasen,
uhmaellen unen vainiolla.

Mutta sammunut on päivän leimu,
yö on tullut, taivas pilveen käynyt,
pimentäen kesä-yöseen valon.

Yöseen levolle jo vaipunehet
ovat juhdat pajistohoon alhon.
Mutta kuorsatenpa uneksuuvi
aina Tuomo sammalkiven suojas;
koski hälle univirttä veisaa.

Vielä hetki vierii.
korven,ukko, Hyypiöinen,
istuimensa heittää,
kohden kosken pauhinata lähtee
lentämähän siivil hienoisilla;
tuollon äänel synkällä hän huutaa,
lentää yli uneksuvan miehen,
siinä huutaa kerran huikeasti,
katoo avaruuksiin öisen taivaan.

Mutta sillon herää Härkä-Tuomo,
karkaa ylös pöllähtäen maasta,
löyhähtää hän kerran, miesi taaja.

Tuossapa hän tuijottelee hetken,
harjastoonsa kyhnii; toki viimein
kotihinsa astelemaan päätyy.

Niin hän vietti juhlan ehtopuolen
keral härkiensä härkähaassa,
toverinsa elon kannikalla.

Mutta kerran Tuomon käyskellessä
kirveinensä salos myöhän syksyn,
tuli teurastaja taloon, tuima
verkatakki herra.

Kysyi miesi: ªOnko myytävänä Kaimalassa
teurasnautaa mulle oivallista?”
Huomasi hän härjät valtahiset
pöyhkeet, suuret kuni villit hirvet
lehtikammioissaan Mehtolassa.

Kohta heihin herra kaupungista
mieltyi, hinnan kunnollisen tarjoi.

Siinä tuumiskeli isäntäinen
tuonne tänne; rakas oli raha,
rakas myöskin jalo juhtapari,
talon verrattomat vetohärjät.

Kerran toisen vielä miesi tarjoi,
kolikkoja lisäten ja katso:
eihän enään Kaima tuossa kauvan
tuumiskellut mutta heitti härjät,
tuiman teurastajan haltuun heitti.

Tuli Tuomo metsäretkeltänsä,
talliin riensi kohden ystäviä ainoisia.

Toki; tyhjänäpä
hinkalot hän löysi, ikeen nurkas
muistopatsahana murheellisna,
Ssinä, pahintansa aavistaen,
uros seisoi kasvoil kalvehilla
kuni kylmän tulisijan tuhka.

Mutta hänen tuossa arvellessaan,
tuli piika, sanat jyrkät lausui:
”Mitä seisot, miesi, tirkistellen,
koska marssiivat jo sarvijuhtas
kaupunkihin kohden kuolemaansa?”

Sillon Tuomo, sanat kuultuansa,
sanat korvillensa kamalimmat,
kelmeänä kuni aave astui
talon pirttihin.

Hän huolimatta
ehto-atriasta vaipui alas
vuotehelle, kohottaen peiton
korkealle yli kiirehensä.

Meni päivä, meni vitkon viikko,
Tuomon tuossa maates äänetönnä,
huohottaen helteisessä työssä,
kunnes kerran tumman illan tulles,
kylmänä hän makas vuoteellansa
täällä millonkana heräämättä.

Niin hän päätti elämänsä päivät.
Pian pois hän räikynällä vietiin,
talon korskehilla hevosilla,
talon vainioilta haudan helmaan.

Tyhjänähän tallissa nyt seisoit
härkähinkalot, ja pois oil Tuomo;
muistopatsahana murheellisna
vajan loukos ijes seisoi tuolla.

Itkemähän sillon emäntäinen,
isännän myös silmäs kyynel kiilsi
koska äänet hartaalla hän lausui:
”Oli siinä uskollinen miesi,
teki työnsä täyteen mittaan aina;
mistä löydän hänen vertastansa?”

Mutta pohjan puoleen kirkkomaata
Tuomo haudattiin.
Ei pyhät kellot
hälle soineet eikä murhejoukko
hänen haudallansa huokaellut.

Missä uros lepäs, osottihan
ajan maassa ruskee santatahro.

Mutta kohos toki tanterelle
heinä viherjämen taas, ja pian
miesi kenkähän ei tiennyt täällä
missä löytyi hauta Härkä-Tuomon.

Aleksis Kivi

Seitsemän saarnaa apostoli Paavalin Areiopagi-puheesta.

Seitemän saarnaa apostoli Paavalin puheesta areiopagilla

Itsenäisyyspäivä

2005 Kaikki – kaikkialla- kaikkina aikoina

2006 Kannettava isänmaa

2008 Oikeasti yhteydessä

2009 Yhteinen päämäärä

2010 Outo maa ja oudot ihmiset

2011 Herra käy kanssani

2012 Yksi suuri San Severino

2005
Kaikki - kaikkialla - kaikkina aikoina.
I Saarna Paavalin Areiopagipuheesta


Saarnateksti Ap.t. 17: 24-30
Paavali puhui: "Jumala,  joka on luonut maailman ja kaiken, mitä siinä on, hän, joka on taivaan ja maan Herra, ei asu ihmiskäsin tehdyissä temppeleissä. Häntä ei myöskään palvella ihmiskäsin, ikään kuin hän tarvitsisi jotakin - itse hän antaa kaikille elämän, hengen ja kaiken muun. Yhdestä ihmisestä hän on luonut koko ihmissuvun, kaikki kansat asumaan eri puolilla maan päällä, hän on säätänyt niille määräajat ja asuma-alueiden rajat, jotta ihmiset etsisivät Jumalaa ja kenties hapuillen löytäisivät hänet.  Jumala ei kylläkään ole kaukana yhdestäkään meistä: hänessä me elämme, liikumme ja olemme. Ovathan muutamat teidän runoilijannekin sanoneet: 'Me olemme myös hänen sukuaan.' Koska me siis olemme Jumalan sukua, meidän ei pidä luulla, että jumaluus olisi samankaltainen kuin kulta, hopea tai kivi, kuin ihmisen mielikuvituksen ja taidon luomus.Tällaista tietämättömyyttä Jumala on pitkään sietänyt, mutta nyt sen aika on ohi: hän vaatii kaikkia ihmisiä kaikkialla tekemään parannuksen."

Aloituskertomus
Tuntuuko, tai onko sinusta joskus tuntunut siltä, että joku pilailee hyväntahtoisesti kanssasi. Pilailija aivan odottamattomalta taholta. Viime päivinä minä olen joutunut tällaisen kujeilun kohteeksi. Tuossa viime perjantaina, aivan aamuvarhaisella kun jotain aamulämmintä ryystellä yrittelin pieni tyttäreni, joka ei vielä oikein kahta sanaa osaa yhteen laittaa, käppästeli isin työhuoneesta varsin tomeran näköisenä, ja päättäväisenä. Hän oli sieltä muutaman sadan hänen kättensä ulottuvilla olevien kirjojen joukosta ottanut yhden varsin mielenkiintoisen kirjan, jota hän pienen sihteerin ja assistentin ominaisuudessa oli isille taas luettavaksi tuomassa. Ja mikä kirja; tällainen kirjayhtymän ikivanhahko ”Apostolien seurassa”. Se on joskus 1960-luvun loppupuolella ollut keskikoulun uskontotuntien oppikirjana. Joillekin teitä tämä on tutun näköinen. Se on isosisarteni perua. Ehkä säilytän tätä vähän vakavampien jumaluusopillisten kirjojen joukossa muistutuksena siitä mistä oma kiinnostukseni apostolien aikaan joskus kauan sitten alkoi. No, mitäpä siinä on tehtävä? Tietysti voi sanoa: ”Voi kiitos pieni tyttäreni! Kyllä isi sen saarnan siitä apostolien tekojen kappaleesta kirjoittaa... Selasin kirjaa pitkästä aikaa ja varsin tutun näköinenhän se oli... Kului muutama minuutti... Taas hän tuli sieltä hihkuen, ja jotain kädessä jälleen. Salkku oli jäänyt illalla auki ja salkun toisesta taskusta oli hän nyt tuonut tämän pienen muistivihon, yhden monien samankokoisten joukosta. Vihko jota olen siellä jo lähes kuusi vuotta pitänyt. Tämä on muistivihko johon olen kerännyt kaikenlaisia ajatuksia apostoli Paavalista... Joskus kun asioita voi lähestyä vähän epätavanomaisellakin tavalla. Voit kirjoittaa ylös joitain kysymyksiä paikkoihin joista ne usein näet. Paavalista vaikkapa: ”Mitä Paavali teki Arabian vuosina?”, ”Miksi Paavali keskeytti opintonsa Gamalielin akatemiassa?,” tai vähän Juice Leskismäiseen tyyliin laulun ”Jatsin syvin olemus” säkeitä uudelleen riimitellen: ”Mitä Paavali inhosi Apolloksessa?. Tai: Minne Dionysios, se Areiopagin tuomioistuimen jäsen ja Damaris-niminen nainen vievät Paavalin jatkoille Areiopagi-puheen jälkeen? Tuo tänään luettu saarnateksti kun näet jatkuu näin:

31 Hän on näet määrännyt päivän, jona hän oikeudenmukaisesti tuomitsee koko maailman, ja tuomarina on oleva mies, jonka hän on siihen tehtävään asettanut. Siitä hän on antanut kaikille takeet herättämällä hänet kuolleista."
32 Jotkut ivailivat Paavalia, kun kuulivat hänen puhuvan kuolleiden ylösnousemuksesta, toiset taas sanoivat: "Kenties saamme kuulla sinulta tästä vielä toistekin." 33 Niin Paavali lähti heidän luotaan. 34 Muutamat kuitenkin hakeutuivat hänen seuraansa ja tulivat uskoon. Heidän joukossaan oli Dionysios, Areiopagin tuomioistuimen jäsen, Damaris-niminen nainen sekä muutamia muita.

Yhtä kaikki! Tuumasin itsekin jo vähän tyytyväisenä myhäillen: uskotaan, uskotaan... Pistetään saarnakone käyntiin... Mutta, mutta... Aina kun jotain vähän oudompia asioita tapahtuu, niin eihän sitä aina heti kaikkea fattaa... Ensiksi sitä laskee todennäköisyyksiä; molempien tapausten todennäköisyys oli noin yhden suhde kolmeensataankahteenkymmeneen, mutta että juuri nuo kaksi artikkelia, siis se nimenomainen kirja ja juuri se vihko; täytyy kertoa kolmesataakaksikymmentä kolmellasadallakahdellakymmenellä, saamme luvun 102 400, siis tapauksen todennäköisyys oli yhden suhde sataankahteentuhanteen neljäänsataan...

Onhan se toki mahdollista, mutta tervejärkisyys on myös hyvä lähtökohta.... Sitten asiaa alkaa ajattelemaan hengellisemmin ja tulee mieleen vaikkapa psalmin sanat: ” Lasten ja imeväisten huudot todistavat sinun voimastasi. Ne ovat kilpenä jumalattomia vastaan, ne vaientavat vihamiehen ja kostoa janoavan.” Hetkinen suurta paloa, ja sitten paluu maan pinnalle toisen raamatunkohdan myötä: ”Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään.” (Vrt. Uusi testamentti nykysuomeksi: Vaikka minä saisin viestejä Jumalalta ja tietäisin kaiken ja ymmärtäisin kaikki salaisuudet ja vaikka minulla olisi täydellinen usko, joka pystyy siirtämään vuoria, en olisi mitään, jos minulta puuttuisi rakkaus.)

Luukas ja Paavali
Paavali on siis tullut Ateenaan ja hänet on tuotu kaupungin puhujapaikalle; uteliaat ateenalaiset halusivat kuulla mikä oikein oli se uusi oppi? Luukkaan kuvaamana Paavali esiintyy varsin ovelana ja harkitsevana puhujana, jos kohta uhkarohkeana. Paavali oli ollut vähän suunniltaan nähtyään niin paljon jumalankuvia kaupungilla liikkuessaan. Itse puhe jää lyhyeksi ja tuntuu varsin epäuskottavalta että se todellakin on ollut niin lyhyt. Ehkä se onkin vain tiivistelmä. Ei kai sellainen saarnamies kuin Paavali jättänyt tilaisuutta käyttämättä. Siinä hän oli, kaikkien ateenalaisten viisaiden keskellä... Nyt oli tarjoutunut tilanne josta ei välttämättä olisi eilen vielä voinut uneksiakaan.

Toisaalta on väitetty ja esitetty, että sujuvasanainen Luukas on sepittänyt koko puheen aivan kokonaan, tai suurimmaksi osaksi muutaman säilyneen katkelman perusteella... Antiikin aikana kun näet oli tapana kirjoittaa, ja se oli ihan luvallista hyvälle kirjoittajalle, eikä siinä nähty mitään väärää, että ikään kuin ajateltiin mitähän joku oli siellä tehnyt ja mahdollisesti voinut puhua. Sitten kirjoitettiin niin, ja se oli ihan luotettavana pidettävää tekstiä., varsinkin jos se oli kirjoitettu uskottavasti ja huolellisesti asioihin paneutuen. Antiikin kirjailijan Plutarkhoksen ”Kuuluisien miesten elämänkertoja” on juuri kirjoitettu tällä periaatteella. Ja itse Luukashan aivan kaksoisteoksensa, siis Luukkaan evankeliumin ja Apostolien tekojen, alussa todistelee toimeksiantajalleen Teofilokselle kuinka hän on todella paneutunut asioihin...

Yhtä kaikki; koko raamatussa ei ole montaa näin lyhyttä tekstikatkelmaa joka oli ladattu niin täyteen asiaa kuin Paavalin Areiopagi-puhe on. Ja jos ymmärtäisimme paremmin puheen siitä miten raamattu on Jumalan inspiroimaa puhetta eivät tuollaiset tekstin ja koko Apostolien tekojen syntyyn liittyvät kysymykset olisi mitenkään kiusallisia tai raamatun uskottavuutta nakertavia. Tekstinhän on, hyvänen aika, tarkoitus puhua jälkipolville; ne ateenalaiset ja tietysti Paavali, ovat kuolleet jo kohta kaksituhatta vuotta sitten. Missä siis ongelma?

Paavalin puhe Ateenassa on sellainen teksti joka avaa jokaisen lukukerran jälkeen uusia ajatuksia... Mitä on oikea Jumalan palveleminen? Miten ihminen voi löytää Jumalan? Vai löytääkö Jumala ihmisen? Mitä se oikein tarkoittaa että olemme Jumalan sukua? Onko Jumala todellakin maailmahistorian herra? Onko Jumala nukkumassa kun loppua ei kuulu? Ja ennen kaikkea: mitä on parannus, ja miten siihen tullaan? Olisiko tässä peräti jatkosaarnan paikka....

Mitä puheella halutaan sanoa?
Puheen asetelma on hyvin harkittu. Kreikkalaisten filosofien suuressa ja maineikkaassa kaupungissa Paavali pitää lähetyspuheen, jossa hän väittää että usko lukuisiin jumaliin on turhaa. Toisaalta hän on varsin muodikas, Jumalan voisi ehkä löytää ilman kristillistä saarnaakin... Puheessa on kuitenkin yksi selvä päämäärä: Jumala on puuttunut maailmanhistorian kulkuun. Jos luemme vielä tekstiä eteenpäin kuulemme sanat joissa puhutaan Jeesuksen tehtävästä ja siitä kuinka hänet on herätetty kuolleista. Viimeisellä tuomiolla epäjumalien palvominen ei auta. Ihminen voi välttää tuomion vain tekemällä parannuksen. Jeesuksen herättäminen kuolleista merkitsee sitä, että nyt ihminen voi uskoa häneen ja odottaa saavansa häneltä pelastuksen. Koska Jumala on herättänyt Jeesuksen kuolleista, ihmisillä on toivoa... Jumala on osoittanut - herättämällä Jeesuksen kuolleista - että hän on aloittanut lopunaikojen toimintansa. Ihmisten on annettava oikea vastaus evankeliumin sanomaan. Ihmiskunta on syntinen ja vain Jeesuksessa on löydettävissä pelastus.

Luukkaan kuvauksen mukaan Kreikkalaiset kuuntelivat tarkkaavaisesti puhetta, kunnes puhuja julisti tulevaa maailman tuomiota ja Jeesuksen ylösnousemusta, jolloin he katkaisivat hänet lyhyeltä sanoen: ”Me tahdomme kuulla sinulta tästä toistekin.” Näin päättyi Paavalin puhe ateenalaisille ylenkatseelliseen pilkan henkeen.

Mutta puheen näennäinen epäonnistuminen, ylpeä pilkanteko ja huvittuneen suvaitsevaisuuden ylimielinen ilme kreikkalaisten kuuntelijoiden kasvoissa painoivat apostolin mieltä. Hän oli vieraassa, turhista ylpeilevässä kaupungissa, ilman työtoveria, mestarinsa tavoin ihmisten halveksimana ja hylkimänä. Näin Apostolinen tekojen kirjaan hiipii hiven Ateenan katuja astelevan Paavalin alakuloisuutta. Oli hyvä että Dionysios ja Damaris ja ne muut lähtivät hänen mukaansa, veivät hänet jatkoille, vaikka esimerkiksi minulle ainakaan ei ole selvinnyt: minne ja mitä siellä tapahtui... Mutta varmasti jotain tapahtui! Historia on osoittanut, että kristinusko on ollut voitokkain näennäisissä tappioissaan. Siemen oli kylvetty. Paavali ei tiennyt ylös Akropoliin temppeleihin katseensa luodessaan, että oli tuleva päivä jolloin vanhat temppelit olisivat kristittyjen kirkkoja. Samoin on tänään: Ymmärtämättömien ihmisten teoissa on oikeuden siemen, Jumalan tahtoa voi vastustaa, mutta ei itse Jumalan tekoja...

Parannus
Tuosta puheesta on siis kauan aikaa. Moni kukoistava kansa on luonut mahtavia valtakuntia, ne ovat sortuneet. Uusia valtoja on noussut, ja taas kaatunut... Monia oppeja on noussut kukoistukseen, vain jäädäkseen filosofian historiaan reunahuomautuksina... Ihminen on aina kuitenkin ollut sama; syntinen ja vääriä jumalia palvova. Vaikka historian loppua ei vielä näy on ihminen edelleen syntinen, ja siksi parannusta tarvitseva.

Paavali ei kuitenkaan kerro, miten parannus tehdään tai miten  siihen tullaan. Ainakaan tässä kohden.. Voimme miettiä omaa elämäämme, ja etsiä vastausta sitä kautta: Olenko elänyt hyvin? Siinä se kysymys on! Mutta parannus ei ole ihmislähtöinen asia. Paavalikin saarnasi parannuksen vaatimusta, ja myös perusteli sen... Parannuksella tarkoitetaan uskonnollista mielenmuutosta.

Parannukseen tullaan sanan kuulemisen kautta... Ei se ole ihmistekoista katumusta vaan todellista sydämen tuskaa, kuoleman tulen kärsimystä. Jos sellaista kärsii tietää että parannus on alkanut, mutta toisaalta sen, että se ei pääty milloinkaan. Parannusta tarvitaan aina. Varmastikin väite siitä, että monesti julistetaan liian halpaa armoa pitää paikkansa.Halpaahan armo on, ei sitä ihminen voi ostaa, eikä ansaita. Se on ihmissuvulle ansaittu yhden miehen kuuliaisessa elämässä, siksi sitä on niin julistettavakin. Kun puhumme siitä että sanaa on julistettava oikein, ei se tarkoita juuri halvan armon hokemista. Oikeaan evankeliumiin kuuluu sekä lain että evankeliumin julistaminen. Miten meistä kukaan voi sanoa jostain ruoasta: ”Tämä on hyvää”, jos et tiedä mikä on pahaa. Laki on siinä, että katsomme peiliin, tai että meidät otetaan niskasta kiinni ja joudumme katsomaan peiliin: katso itseäsi, oletko elänyt hyvin, oletko tullut hyväksi omasta itsestäsi lähtien...

Voimme ehkä ymmärtää mitä tällä tarkoitetaan paremmin kun ajattelemme papin vanhaa, mutta edelleen virallista juhlapukua. Kaksi isoa liperiä ovat ennen muistuttaneet juuri tästä, tai ne on haluttu nähdä tämän asian symbolina, muistuttavana kuvana. Onko sitten täysin sattumaa kun nykyisessä, melkein aina käytetyssä papinpuvussa on vain yksi valkoinen päre, ja siitäkin näkyy vain ison sokerinpalan verran...

Parannusta tarvitaan myös että osaisimme oikealla tavalla olla kiitollisia niin monista asioista. Vain hätääntynyt ja armahduksen kokenut sielu ymmärtää mitä perimmältään tarkoitetaan vaikkapa Isä Meidän rukouksen pyynnöllä: ”Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme.” Martti Luther muistuttaa meille Isossa katekismuksessaan: ”Elämäämme ei kuulu ainoastaan se, että ruumiimme saa ruoan ja vaatetuksen ynnä muut  tarpeensa, vaan sekin, että me levossa ja rauhassa tulemme toimeen niiden ihmisten kanssa, joiden keskuudessa elämme ja joiden kanssa joudumme kosketuksiin jokapäiväisissä toimissa ja kaikenlaisissa olosuhteissa ja tilanteissa, sanalla sanoen, siihen kuuluu kaikki se, mikä koskee toisaalta perhe- ja naapuruussuhteita, toisaalta kansalaissuhteita ja hallitusta.

Oikein puhut Martti, jälleen kerran.... Ja olet oikeassa  vielä viidensadan vuodenkin päästä. Hyvään jonka saamme kuuluu myös isänmaa. Isänmaasta on lupa nauttia ja sen puolesta voi juhlia. Mutta ei ole toinen päivä toista kummoisempi ihmislapsella sen suhteen etteikö hän joka päivä tarvitsisi parannusta.” Me synnymme perheisiin, sukuihin ja heimoihin, lopulta kansakuntiin ja liittovaltioihin. Ja on olemassa monenlaisia isänmaita, maallinen ja valtiollinen, kristityn kannettava isänmaa Pyhän sanan eli Raamtaun muodossa, ja jossain rajan tuolla puolella, maailmankaikkeuden salaisissa paikoissa, jos tätä uusvanhaa ja ensimmäisenä adventtina pohtimaamme käsitettä käytämme, myös lopullinen kansalaisuusrajat rikkovat taivaallinen isänmaamme.

Lopetus
Paavali sanoi ateenalaisille: hän vaatii kaikkia ihmisiä kaikkialla tekemään parannuksen. Tänään tuo vaatimus kuuluu vielä pontevammin ja laajennettuna: hän vaatii kaikkia ihmisiä kaikkialla ja kaikkina aikoina tekemään parannuksen. Kun käännyt Jumalan puoleen olet jo nähnyt itsesi peilistä, olet osallisena parantavista voimista. Vaikkakin se tekee kipeää, ja samaan käsittelyyn joudut aina uudelleen ja uudelleen. Ja lopulta löytää ihminen vastauksen; en ole elänyt hyvin: Herra armahda!

Tuosta puheesta on kulunut siis kauan, mutta sen sanat eivät meitä rauhaan jätä. Vaikka näyttäisi siltä, että meitä on täällä tänään enemmän kuin muutama jotka lähtivät Paavalia seuraamaan kun hän oli puheensa pitänyt, ne joiden joukossa oli Dionysios, Areiopagin tuomioistuimen jäsen, Damaris-niminen nainen sekä muutamia muita, ei kirkon aika ole lähelläkään täyttymystä. Tai mistä me sen tiedämme, toisaalta sen pohtimenen on turhaa... Näillä jatkoilla istutaan vielä jonkin aikaa; onko kello edes puoli neljä aamulla...

Me asetamme niin helposti yhden päivän muita paremmaksi. Hänelle, joka vaatii meitä parannukseen on tuhat vuotta on kuin yksi päivä. Hänelle, joka tulee joskus muistuttamaan meille ettei kaikkea pidä ottaa niin vakavasti, vaikkapa pienen lapsen tahattomilta näyttävillä tempuilla, olemme me kaikki hyvin tärkeitä. Ei hän muuten vaatisi meitä tekemään parannusta. Hän tahtoo meiltä alati kysyä; oletko elänyt oikein? Kuinka on sen parannuksen laita josta minä puhuin kerran Paavalin suulla, tai Luukkaan sulalla, miten vain sinun parhaiten sopii ymmärtää... AMEN

2006
Kannettava isänmaa
II Saarna Paavalin Areiopagipuheesta


Saarnateksti Ap.t. 17: 24-30
Paavali puhui: "Jumala, joka on luonut maailman ja kaiken, mitä siinä on, hän, joka on taivaan ja maan Herra, ei asu ihmiskäsin tehdyissä temppeleissä. Häntä ei myöskään palvella ihmiskäsin, ikään kuin hän tarvitsisi jotakin - itse hän antaa kaikille elämän, hengen ja kaiken muun. Yhdestä ihmisestä hän on luonut koko ihmissuvun, kaikki kansat asumaan eri puolilla maan päällä, hän on säätänyt niille määräajat ja asuma-alueiden rajat, jotta ihmiset etsisivät Jumalaa ja kenties hapuillen löytäisivät hänet. Jumala ei kylläkään ole kaukana yhdestäkään meistä: hänessä me elämme, liikumme ja olemme. Ovathan muutamat teidän runoilijannekin sanoneet: 'Me olemme myös hänen sukuaan.' Koska me siis olemme Jumalan sukua, meidän ei pidä luulla, että jumaluus olisi samankaltainen kuin kulta, hopea tai kivi, kuin ihmisen mielikuvituksen ja taidon luomus. Tällaista tietämättömyyttä Jumala on pitkään sietänyt, mutta nyt sen aika on ohi: hän vaatii kaikkia ihmisiä kaikkialla tekemään parannuksen."

I Näytös. Ohvi-mies Helsingin rautatieaseman tietämillä ja Paavali Areiopagilla
Meille kaikille on varmasti jossain vaiheessa tullut tutuksi se televisio-mainos jossa se kuuluisa ohvi-mies on Helsingin rautatieaseman tietämillä kovassa pakkashuurussa. Mitä hän sanookaan tohkeissaan kun hän katselee ihmisjoukkoja: ”Täällä sitä on hyttysenruokaa...” Liekö ollut edistämässä ohvi-ideologiaansa vai sukuloimassa. Noh, voihan kovassa  pakkasessa tulla taajat hyttysparvetkin mieleen... Vieraalla maalla kaukana...

Näin voidaan varmastikin sanoa Paavalista kun hän vaelsi lähetysmatkallaan Kreikassa. Voimme kuvitella hänetkin vähän saman tyyppiseen tilanteeseen kuin Ohvi-miehen. Nyt ei ole kuitenkaan kyse pakkashuuruista vaan lämpimän ilmanalan kaupungista. Hänhän kierteli matkakumppaneitaan odotellessa joka puolella kaupunkia ja tuli kuohuksiin nähdessään joka puolella epäjumalankuvia. Mitähän Paavali sanookaan? Ehkäpä tähän tyyliin: ”Täällä sitä on paljon typeryyttä ja tietämättömyyttä.” Olisihan hän tietysti voinut valita vähän helpompiakin tehtäviä kuin mennä tuohon ylimieleisten, itsepäisten ja omalakisten ihmisten kaupunkiin. Mutta eikös jossain päin maailmaa sanota: ”Vastavirtaan ui lohen suku!”

II Näytös. Mikä mies oli Paavali Merkitsikö hänelle jotain Koti, Uskonto ja Isänmaa?
Niin! Paavali oli tullut perinteistä rikkaaseen kaupunkiin, suurten filosofien ja lainsäätäjien kaupunkiin, demokratian kehtoon. Kuitenkin oli tuo kaupunki nähnyt suurimmat loistonsa
päivät. Se oli ryöstetty ja valloitettu monta kertaa eivätkä sen hallitsijat juuri koskaan olleet mitenkään suuria valtioviisaita, aina he olivat asettuneet väärälle puolelle monissa sotatilanteissa. Kaupunkia oli kuitenkin aina kohdeltu lempeästi, ei ehkä kuitenkaan sen asukkaiden viisauden ja hyvyyden vuoksi, vaan itse kaupungin kauneuden vuoksi.

Mutta millainen mies oikein oli tullut kaupunkiin? Mitä merkitsi hänelle ”Koti, uskonto ja isänmaa?” Arvot joiden nimeen ateenalaisetkin varmaan vannoivat! Paavali oli ensinnnäkin maailmankansalainen. Hän oli syntynyt nykyisen Turkin alueella, viettänyt paljon aikaa Palestiinassa ja Arabiassa. Jeesuksen kuoleman jälkeen hän oli viettänyt noin reilut 20 vuotta kiertelevää elämää. Ei hän omistanut mitään, kantoi mukanansa käsityöläisen taitonsa ja uutteralla työllä hankitun viisautensa. Tuntuu siltä ettei koko maailma näyttäsi riittävän hänelle. Monessa paikassa häntä oli kohdeltu kaltoin ja hän oli sanalla sanoen; rauhanhäiritsijä. Rauhanhäiritsijä joka perusti seurakuntia ja levitti merkillistä oppiaan. Hän oli vakuuttunut siitä, että oltiin siirrytty aivan uuteen aikakauteen. Ja ennen kaikkea hän oli rohkea mies. Ehkä hän kuitenkin toivoi saavansa vähän inhimillisempää kohtelua perinteikkäässä Ateenassa, noiden omahyväisten mutta kuitenkin sivistyneiden ihmisten keskuudessa. Koko maailma oli hänen kotinsa, hänet tultaisiin muistamaan suurena uskonnollisena uudistajana, uskonnon varsinai-  sena perustajana ja sen ensimmäisenä suurena teologina, mutta edelleen voimme kysyä: ”Oliko hänellä isänmaata?”

III Näytös. Itsenäisyyspäivän sanoma muuttuvissa oloissa
Itsenäisyyspäivä antaa mahdollisuuden valita saarnatekstin aivan vapaasti, tässä suhteessa se on ainutlaatuinen päivä kirkollisissa oloissamme. Tällaista tapahtuu kuitenkin hyvin harvoin. Paavalin puhe Ateenassa sopisi kyllä moneen muuhunkin tilanteeseen ja pyhään, mutta mitä enemmän sen parissa askartelee, sitä paremmin se sopii meidänkin itsenäisyyspäiväämme. ”Yhdestä ihmisestä hän on luonut koko ihmissuvun, kaikki kansat asumaan eri puolilla maan päällä, hän on säätänyt niille määräajat ja asuma-alueiden rajat, jotta ihmiset etsisivät Jumalaa ja kenties hapuillen löytäisivät hänet.” Kansoilla on siis määrä-ajat ja asuma-alueiden rajat. Niin on varmasti myös kansojen osilla. Näin oli Paavalinkin aikana Kreikassa, ateenalaiset olivat tyystin eri maata kuin monet muut helleeniset maakunnat ja vanhat kaupunkivaltiot... Noita äsken toistettuja saarnatekstimme sanoja vasten voimme kenties hieman tarkastella oman maamme tilannetta ja tietysti itsenäisyyspäivän sanomaa muuttuvissa oloissa. Tarkastelu on sikäli helppo tehdä, että maamme on lunastanut asemansa kansojen perheen joukossa ahkeralla työllä, sitä on puolustettu asein ja vieläpä varsin yksissä tuumin. Tänä päivänä maallamme on erikoisosaamista ja olomme ovat pitkälti vakiintuneet.

Sellaistakin asiaa kuin kunta- ja palvelurakenteen uudistusta katselee historiaan ja maantieteeseen perehtynyt henkilö rauhallisesti ja tyynesti. Rajat tulevat ja menevät, ihmiset menevät ja tulevat, liike on ainoaa pysyvä ja rakentava suure. Maailma oli suuren muutoksen kourissa Paavalin aikana kun hän piti puheensa ateenalaisille, maailma ja siinä sivussa pienet suomalaiset kunnat ovat suurten muutosten kourissa, vain muutos ja liike on pysyvää. Samoin on laita hengellisissä valtakunnissa, seurakunnat tulevat ja menevät, uusia lahkoja tulee ja menee, kristinuskoakin vaaditaan uudistumaan, tosiasiassa sen ainoa uudistumiskeino on kuitenkin vain paluu vanhoille juurilleen, mitä se sitten tarkoittaakin; radikaalit kokeilut eivät ole tuottaneet odotettua hedelmää. Olemme kirjaimellisesti samassa tilanteessa jossa Paavali puhui ateenalaisille.

IV Näytös. Kannettava isänmaa
Mutta lopuksi on kuitenkin kysyttävä yhtä asiaa: Jos Paavalilla oli maailma kotinaan ja aito uskonto niin miten oli hänen isänmaansa laita? Häntä pidettiin omiensa joukossa, juutalaisten joukossa, suurena petturina ja vääristelijänä. Kaikki Jeesuksen seuraajatkaan eivät häntä hyväksyneet tuolloin eivätkä nytkään. Tänäänkin on paljon kastettuja kristittyjä joille Paavali on hyvin vastenmielinen henkilö opetuksineen. ”Hän on käsittämätön?” Ja silti, tehtiin mikä uudistus tahansa aidossa kristinuskon hengessä ei hänestä päästä yli eikä ympäri. Mutta ettemme eksyisi jälleen kauas kysymyksestä ”Oliko Paavalilla isänmaata?” Ehkä hän oli luopio-juutalainen mutta hänessä oli idullaan yksi ajatus josta juutalainen kansa vaellusvuosinaan kirjaoppineidensa suulla niin useasti puhui. Juutalaisella kansalla heidän vaellusvuosinaan ei ollut isänmaata. Juurevalle maanomistajalle voi olla vaikea käsittää sitä että jollakin ei ole ollut oikeutta omistaa maata, näin on ollut kirjattuna monien ihmisten valtakuntien lakeihin. Mitä Paavalilla oli? Mihin hän turvautui, mistä hän ammensi hämmästyttävät voimansa, rohkeuden joka ei todellakaan ollut tästä maailmasta, missä olivat hänen juurensa?

Jokainen meistä tuntee varmasti lapsuutensa maiseman, senkin jälkeen jos se vaikka hävitettäisiin. Todellakin joku voi tuntea jokaisen kiven ja senkin mitä niiden alla on. Paavali tunsi hyvin oman isänmaansa, ja sitä isänmaata hän kantoi aina mukanaan. Hänen ja hänestä tulevien aikojen juutalaisten oppineiden kannettava isänmaa oli Jumalan sana. Kirjanoppinut ei tuona aikana eikä myöhemminkään tarvinnut kirjaa laukkuunsa, sana osattiin ulkoa ja vieläpä sen selityskin. Paavalilla, miehellä joka pelotta puhui ateenalaisille, joka pelotta esiintyi ateenalaisille, oli isänmaa. Ja hänen isämaansa tuli olemaan perustettu aivan toisella tavalla kestävimmille perusteille. Se ei ollut sidottu aikaan eikä paikkaan, ei keinotekoisiin rajoihin ja kaupunginmuureihin, vaan ihmisten sydämiin, sen rajat oli piirtänyt ja perustukset asettanut Pyhä Jumala. AMEN

2008
Oikeasti yhteydessä
III saarna apostoli Paavalin Areiopagi-puheesta


Saarnateksti: Ap. t. 17:16-34
Odotellessaan Ateenassa matkakumppaneitaan Paavali näki joka puolella kaupunkia epäjumalankuvia, ja tämä sai hänet kuo-huksiin. Hän keskusteli synagogassa juutalaisten ja jumalaa-pelkäävien kanssa ja puhutteli joka päivä torilla kaikkia, joita sattui tapaamaan. Muutamat epikurolaiset ja stoalaiset filosofit ryhtyivät puheisiin hänen kanssaan, ja jotkut heistä sanoivat: "Minkähän tiedonjyvän tuokin luulee noukkineensa?" "Taitaa olla vieraiden jumalien julistajia", sanoivat toiset, sillä Paavali julisti evankeliumia Jeesuksesta ja ylösnousemuksesta. He veivät hänet mukanaan Areiopagille ja sanoivat: "Saisimmeko tietää, mikä on se uusi oppi, jota sinä julistat? Me olemme kuulleet sinun puhuvan perin outoja asioita. Mistä oikein on kysymys? Sen me haluaisimme tietää." Ateenalaiset samoin kuin kaupungissa asuvat muukalaisetkin olivat näet tavattoman kiinnostuneita kaikista uusista asioista ja puheenaiheista.

Paavali astui keskelle Areiopagia ja alkoi puhua: "Ateenalaiset! Kaikesta näkee, että te tarkoin pidätte huolta jumalien palvonnasta. Kun kiertelin kaupungilla ja katselin teidän pyhiä paikkojanne, löysin sellaisenkin alttarin, jossa oli kirjoitus: 'Tuntemattomalle jumalalle.' Juuri sitä, mitä te tuntemattanne palvotte, minä teille julistan.

"Jumala, joka on luonut maailman ja kaiken, mitä siinä on, hän, joka on taivaan ja maan Herra, ei asu ihmiskäsin tehdyissä temppeleissä. Häntä ei myöskään palvella ihmiskäsin, ikään kuin hän tarvitsisi jotakin itse hän antaa kaikille elämän, hengen ja kaiken muun. Yhdestä ihmisestä hän on luonut koko ihmissuvun, kaikki kansat asumaan eri puolilla maan päällä, hän on säätänyt niille määräajat ja asuma-alueiden rajat, jotta ihmiset etsisivät Jumalaa ja kenties hapuillen löytäisivät hänet. "Jumala ei kylläkään ole kaukana yhdestäkään meistä: hänessä me elämme, liikumme ja olemme. Ovathan muutamat teidän runoilijannekin sanoneet: “Me olemme myös hänen sukuaan.” Koska me siis olemme Jumalan sukua, meidän ei pidä luulla, että jumaluus olisi samankaltainen kuin kulta, hopea tai kivi, kuin ihmisen mielikuvituksen ja taidon luomus.

"Tällaista tietämättömyyttä Jumala on pitkään sietänyt, mutta nyt sen aika on ohi: hän vaatii kaikkia ihmisiä kaikkialla tekemään parannuksen. Hän on näet määrännyt päivän, jona hän oikeudenmukaisesti tuomitsee koko maailman, ja tuomarina on oleva mies, jonka hän on siihen tehtävään asettanut. Siitä hän on antanut kaikille takeet herättämällä hänet kuolleista."

Jotkut ivailivat Paavalia, kun kuulivat hänen puhuvan kuolleiden ylösnousemuksesta, toiset taas sanoivat: "Kenties saamme kuulla sinulta tästä vielä toistekin." Niin Paavali lähti heidän luotaan. Muutamat kuitenkin hakeutuivat hänen seuraansa ja tulivat uskoon. Heidän joukossaan oli Dionysios, Areiopagin tuomioistuimen jäsen, Damaris-niminen nainen sekä muutamia muita.”


Aloitus
Monesti kuulemme sellaisen painotuksen tai vaatimuksen, että asiaa pitää tarkastella laajemmasta kokonaisuudesta käsin. Tai toisaalta myös sellaistakin, vähän päinvastaista tavallaan, että jokin asia irrotetaan laajemmista yhteyksistään ja näin ei sitten ymmärrettäisi sitä mitä joku haluaa jollain laajemmalla yhteydellä sitten sanoa. Eikä aina tarvitse etsiä niitä hirveän laajoja yhteyksiäkään kuten Veikko Huovinen teki laittaessaan Havukka-Ahon ajatte-lijan eli Konsta Pylkkäsen suuhun sanat “Ihmiset oikeudet maailmankaikkeudessa ovat kusiaisen luokkaa…”

Sitä ne varmasti ovat… Tämä itsenäisyyspäivä on siitä erikoinen päivä että juuri tänään on jumalanpalveluksen pitäjällä vapaa valinta saarnatekstien ja ylipäätänsäkin päivän tekstien suhteen, oikeus mitä aika harvoin käytetään. Ja jos on vapaa mahdollisuus valita tekstit niin ehkä on myös mahdollista valita se, miten pitkä tuo teksti sitten oikein on. Tänään on siis saarnaajan oma vika jos hänen tekstinsä jää ikään kuin laajemmasta kokonaisuudesta irrotetuksi.

Joskus nimittäin saarnateksti kaipaa jotain laajempaa kehystä ympärilleen. Asiaa voisi kuvata vaikkapa seuraavasti. Suuri taideteoskin, kuten vaikkapa Leonardo da Vincin Mona Lisa, jää mitäänsanomattomaksi jos siitä leikataan pois Mona Lisan suu ja sen ympärys ja toisaalta jos tuota leikettä näytettäisiin tuosta laajemmasta yhteydestään irrotettuna niin ei sekään mitään olisi. Jotta tuo suurenmoinen taideteos näyttäisi hyvältä tarvitaan kasvot kaikkine osineen ja hiukset, tarvitaan myös olkapäät ja kaula, tarvitaan myös taustamaisema, oikeat värit ja niiden oikea sommitelma, ja vielä jotain muuta, jotain mitä taiteilija vain pystyy loihtimaan kasaan; kokonaisuus-vaikutelma…

Samalla järjenjuoksulla ajateltuna tänäinen saarnatekstimme, Paavalin puhe Ateenassa, jää vaikeammin ymmärrettäväksi jos emme sisällytä siihen sitä johdattelevaa kuvausta jossa Paavali liikkuu ja oleilee Ateenassa ja loppukuvausta kun Paavali poistuu torilta hiukan alakuloisena, näin ainakin voimme olettaa, muutaman hänen opetuksistaan vaikuttuneen henkilön kanssa.

Mistä Areiopagi-puheessa on oikeastaan kyse?
Paavalin puhe Ateenassa on merkillinen luomus! Se kertoo paljon sen kirjoittajasta eli evankelista Luukkaasta. Apostolien teothan tulee lukea yhteen varsinaisen Luukkaan evankeliumin kanssa, kyse on kaksoisteoksesta. Paavalin puhe Ateenassa on saman miehen kirjalliseen asuun muokkaama kuin on meille niin tutu jouluevankeliuminkin, teksti jota kohden kristikansa tässä vaiheessa joulukuuta jo katselee…

Luukas on loppujen lopuksi varsinainen gonzo-journalisti, mutta hyväntahtoinen sellainen ja jos ollaan rehellisiä luterilaisille ajatuksille siitä että raamatussa on inhimillinen ja jumalallinen puolensa aivan kuten Kristuksessakin on inhimillinen ja jumalallinen puolensa niin rohkeampi väittää että sittenhän Pyhä Henkikin on vallan gonzo. Ja kaikki noin 1900 vuotta ennen miestä jota pidetään kaiken gonzo-journalismin isänä, ja tässähän amerikkalaista tarkoitetaan Hunter S. Thompsonia.

Gonzojournalismihan on faktaa ja fiktiota yhdistävä omakohtaista kokemusta korostava journalismin ja kertomisen muoto. Gonzossa tekstin kirjoittajan ja jutun päähenkilön sekä faktan ja fiction, siis tosiasioiden ja sepitteiden  rajat hämärretään. Gonzoilulle on ominaista kertojan omien havaintojen korostaminen ja näennäisten pikkuseikkojen esille tuominen.

Jos apostoli Paavalin puhetta Ateenassa tarkastellaan viemällä loppuun kaikki raamatuntutkimuksen mahdollisuudet ja tehdään joitain johtopäätöksiä niin gonzoahan tuo on kaikki tyynni. Todennäköisesti ja melkoisen varmasti Paavali ei koskaan pitänyt tuollaista puhetta . Luukkaalla oli asiasta tietoa, siis siitä että Paavali oli oleillut Ateenassa ja saanut siellä joitain käännynnäisiä, siinä kaikki. Mutta että ymmärtäisimme tässä tämän tekstin inhimillistä puolta tulee meidän ymmärtää miten antiikin ajan historiankirjoittajat tai niin sanotut historiankirjoittajat toimivat. Tunnustettu historioitsija saattoi näet laittaa sata vuotta sitten eläneen henkilön suuhun itse sepittämänsä puheen, puheen joka kestäisi vaikka tunnin verran… Tätä näkökulmaa vasten Luukas oli sitten todella tiivistetyn ilmaisun mestari.

Mutta tällaista  puheiden sepittelyä ei suinkaan pidetty mitenkään pahana asiana, päinvastoin sitä pidettiin täysin luotettavana tapana kirjoittaa ja esittää asioita. Menetelmä ei enää tänään toimi vaikka ihmiselle voidaan uskotella totena melkeinpä mitä tahansa ja historiankirjoituskin on, ja tämä on todella syytä aina tarkoin tiedostaa, voittajien ja selviytyjien tulkintaa tapahtuneista ja usein hyvin poliittista ja tarkoitushakuista.

Mutta sitä tärkeämmäksi ja merkityksellisemmäksi Paavalin puhe Ateenassa nousee kun vain ajattelemme tätä gonzoi-lua, ja varsinkin sitä mitä puheessa väitetään. Tekstiin uudelleen ja uudelleen syventyvä lukija löytää siitä kerta kerralta yhä enemmän ja enemmän ja lopulta hänen suupielensä venyvät levolliseen virnistykseen ja päätäkin hän alkaa nyökkäilemään. Sillä asioissahan on vissi perä ja niinhän niiden kuuluu ollakin.

Paavali ja ateenalaiset
Paavali joka halusi puhua asiaa ja yksinkertaisesti oli tullut viisaiden ja ylpeiden ihmisten kaupunkiin. Kuitenkin hänen neroutensa ylitti kaikkien hänen kuulijoidensa tason. Jotta voisi olla yksinkertainen on ensin oltava monimutkainen ja vieläpä moninkertaisesti monimutkainen. Liekö ateenalaisia sitten kiusannut Paavalin oppineisuus ja monikultuurillinen oivalluskyky ja sekin että hän oli Rooman kansalainen ja paljon matkustellut mies. Paavali oli tullut Ateenaan ja tämä oli pidettävä mielessä, juuri tämä. Se oli monien viisaiden ja viisaana itseään pitävien toiveasuinpaikka. Mutta  jos joku ajattelee että hän olisi jotenkin tullut paikka joka oli kreikkalainen niin siinä hän erehtyy. Paavali oli tullut Ateenaan ja ateenalaisille Ateena oli maailman keskus, edelleenkin yksi kaupunkivaltio ja kaiken lisäksi se ainoa ja oikea sellainen. Ja vaikka tuossa päivän saarnatekstissämme ateenalaisista annetaan varsin myönteinen kuva niin varmasti todellisuudessa he eivät olleet mitenkään muukalaisystävällistä porukkaa; kaukana siitä. Näkeehän sen Paavalinkin saamasta vastaanotosta…

Paavali oli myös Rooman kansalainen ja koko Välimeren alue nautti edelleen suuren roomalaisen eli keisari Augustuksen aikaan saaman rauhan hedelmistä. Valtioita oli mennyt ja tullut, yksi pieni Italian niemimaalla asunut heimo oli valloittanut hiljakseen koko tunnetun maailman, kylä kylältä, kaupunki kaupungilta, maakunta maakunnalta, valtio valtiolta ja viimein oli ollut Ateenankin vuoro.

Kun tällainen teksti on alun perin otettu evankeliumi-kirjaan on pitänyt tietysti perustella se miksi juuri tämä teksti on raamatuntekstinä Suomen itsenäisyyspäivänä pidettävässä Jumalanpalveluksessa. Ja tämä perustelu löytyy yhdestä lauseesta, yhden ison alkukirjaimen ja pisteen välistä. “Yhdestä ihmisestä hän on luonut koko ihmis-suvun, kaikki kansat asumaan eri puolilla maan päällä, hän on säätänyt niille määräajat ja asuma-alueiden rajat, jotta ihmiset etsisivät Jumalaa ja kenties hapuillen löytäisivät hänet.”

Kun tuota äskeistä lausetta hieman pureskelemme niin tottahan toki se voisi olla kosmopoliitin saarnamiehen puhetta. Mutta lopulta tämäkään ei saa ateenalaisia vieroksumaan Paavalin puhetta, tai sanotaan myös niitä jotka joutuvat sitä kuulemaan, ovat joutuneet sitä kuulemaan ja joutuvat sitä kuulemaan

Kansat ja kansojen tehtävät ja Isänmaa Isänmaa
Se, että kansoilla ja pienilläkin kansoilla on määräaikansa ja asuma-alueensa on lohdullista kuultavaa ja puhetta. Vaikka tätä tekstiä harvoin itsenäisyyspäivänä käytetään niin ainakin Suomessa sen sisältö on hyvin perusteellisesti oivallettu, sisäistetty ja sen mukaan on eletty ja toimittu. Ehkä joskus tulee oivaltavampi aikakausi jolloin kaikki tämä tajutaan niissä laajemmissakin yhteyksissä. Sillä juuri Paavalin Areiopagi-puheen taustaa ja sisältöä vasten aukeavat sellaiset väitteet ja sananparret joita usein hoemme paljoakaan ajattelematta mitä ne oikein tarkoittavat.

Eikö näin ole hyvät ystävät! Nyt tajuamme paremmin sen mitä tarkoitta se kun kuulemme sanottavan: Kiitos Jumalalle Isänmaasta tai Vapautemme on Jumalan lahjaa tai Jumala on varjellut kansamme kohtaloita ja lukematon muu määrä samanlaisia sanoja ja sanontoja. ” kaikki kansat asumaan eri puolilla maan päällä, hän on säätänyt niille määräajat ja asuma-alueiden rajat…”

Lopetus
Mutta jos irrotamme tämän lauseen niistä laajemmista yhteyksistä joista alussa puhuimme teemme jälleen raamatun sanalle suurtakin vääryyttä ja vielä suurempaa vääryyttä itsellemme ja sielullemme. Asia on varmasti tulkittava niin, että isänmaa on samanlainen työväline ja lahja kuin on itsessään ihmiselämä. Tuossa Paavalin puheen ytimessä sanotaan myös että ihmisen tarkoitus on löytää Jumala. Ja ennen kaikkea on kyse jälleen kokonaisuudesta, ja se meidän on muistettava kun luemme Paavalin tekstiä uudelleen ja uudelleen. Kaikkien yksityis-kohtien runsaus ja niiden takaa nousevat näköalat ja uudet asiayhteydet tulevat saattamaan meidät hämmennyksiin. Tämä niin sanottu Paavalin puhe Ateenassa on eittämättä yksi Raamatun moniulotteisimpia yksittäisiä tekstejä.

Ja lopulta meille selviää myös sen hengellinen tarkoitus. Ihmisen tarkoitus on löytää Jumala, löytää Jumala vaikka hapuillen. Ihmisen on löydettävä Jumala joka vaatii häntä luopumaan kaikesta tietämättömyydestään ja myös tekemään parannuksen, etsimään mielenmuutosta.

Parannusta tarvitaan että osaisimme oikealla tavalla olla kiitollisia niin monista asioista, vaikkapa terveydestä ja siitä isänmaasta. Vain hätääntynyt ja armahduksen kokenut sielu ymmärtää mitä perimmältään tarkoitetaan vaikkapa Isä Meidän rukouksen pyynnöllä: ”Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme.” Tästä Martti Luther muistuttaa meille Isossa katekismuksessaan: ”Elämäämme ei kuulu ainoastaan se, että ruumiimme saa ruoan ja vaatetuksen ynnä muut  tarpeensa, vaan sekin, että me levossa ja rauhassa tulemme toimeen niiden ihmisten kanssa, joiden keskuudessa elämme ja joiden kanssa joudumme kosketuksiin jokapäiväisissä toimissa ja kaikenlaisissa olosuhteissa ja tilanteissa, sanalla sanoen, siihen kuuluu kaikki se, mikä koskee toisaalta perhe- ja naapuruussuhteita, toisaalta kansalaissuhteita ja hallitusta.

Niin; yksi irrallinen hymy ei niin paljoa vaikuta ja saa aikaan, mutta jos se on oikeassa paikassa ja yhteydessään niin asia on aivan toinen. Paavalin puhe Ateenassa on myös lähetyspuhe ja se kehottaa meitä miettimään meille tärkeitä asioita, vaikka oikeutemme maailmakaikkeudessa ei olisikaan suurempi kuin sen pienen yhteiskuntahyönteisen johon alussa viittasimme, ja myös olemaan niistä kiitollinen, siis kiitollinen meille tärkeitä asioista. Yksi niistä on juuri isänmaa josta saamme tänään kiittää Pyhää Jumalaa. AMEN.

2009

Yhteinen päämäärä
IV saarna apostoli Paavali Areiopagi-puheesta

Saarnateksti: Ap. t. 17: 24–30
»Jumala, joka on luonut maailman ja kaiken, mitä siinä on, hän, joka on taivaan ja maan Herra, ei asu ihmiskäsin tehdyissä temppeleissä. Häntä ei myöskään palvella ihmiskäsin, ikään kuin hän tarvitsisi jotakin – itse hän antaa kaikille elämän, hengen ja kaiken muun. Yhdestä ihmisestä hän on luonut koko ihmissuvun, kaikki kansat asumaan eri puolilla maan päällä, hän on säätänyt niille määräajat ja asuma-alueiden rajat, jotta ihmiset etsisivät Jumalaa ja kenties hapuillen löytäisivät hänet. Jumala ei kylläkään ole kaukana yhdestäkään meistä: hänessä me elämme, liikumme ja olemme. Ovathan muutamat teidän runoilijannekin sanoneet: ’Me olemme myös hänen sukuaan.’ Koska me siis olemme Jumalan sukua, meidän ei pidä luulla, että jumaluus olisi samankaltainen kuin kulta, hopea tai kivi, kuin ihmisen mielikuvituksen ja taidon luomus. Tällaista tietämättömyyttä Jumala on pitkään sietänyt, mutta nyt sen aika on ohi: hän vaatii kaikkia ihmisiä kaikkialla tekemään parannuksen.

Aloitus: Saarnatekstinämme jälleen Paavalin puhe Areiopagilla
Yksi vuosi edellisestä itsenäisyyspäivästä on kulunut ja jälleen olemme täällä sanan äärellä ja etsimme siihen myös selitystä. Hyvää saarnatekstiä ei kovin helpolla kannata vaihtaa vaan joten olemme jälleen kerran Paavalin Ateenan-puheen äärellä. Tänä vuonna yksi lause siitä nousee esille voimakkaammin ja sen myötä kolme asiaa. Tuo kappale saarnatekstistämme on tässä: “Yhdestä ihmisestä hän on luonut koko ihmissuvun, kaikki kansat asumaan eri puolilla maan päällä, hän on säätänyt niille määräajat ja asuma-alueiden rajat…”

Elävän raamatuntekstin tuntee siitä, että herättää aina uusia ja uusia asioita meissä jotka sen kuulevat. Ensiksikin Paavalin puhe väittää meille että koko ihmissuku olisi luotu yhdestä ihmisestä. Kuulostaako tämä jotenkin tutulta? Onko tämä ollut yhteisenä puheenaiheena? Ehkä jotkut ovat siitä ohimennen kuulleet. Joka viipyi television monitarjonnan äärellä viitenä peräkkäisenä maanantaina, tai hyvin myöhäisenä tiistai-iltana uusintojen merkeissä sai katsella yhtä kaikkien aikojen parhaista dokumenttiohjelmista mitä ihminen on koskaan tehnyt. Tuo sarja oli nimeltään “Kuinka maapallo asutettiin.” Sen yksi väitteistähän oli siinä, että kaikki nykyään elävät ihmiset ovat yhden ja saman, noin 100 000 vuotta sitten eläneen naisen jälkeläisiä. Tämä on totta tieteen näkökulmasta ja osoittaa meille miten nerokas ja kaikkialle ehtivä on ihmisen halu selvittää kaikki arvoitukset. Väitteellä sinänsä on meille ihmiskuntana hyvin paljon merkitystä.

Toiseksi sanat “kaikki kansat asumaan eri puolilla maan päällä” tuo meille mieleen paljon asioita. Elämme muuttuneessa maailmassa. Se maa on tänään aivan erilainen kuin se maa jota isämme niin päättäväisesti ryhtyivät yksissä tuumin puolustamaan 70 vuotta sitten. Maassamme asuu paljon muualta luoksemme muuttaneita ihmisiä. Meidän ei täältä kotoisista ympyröistämme tarvitse matkata kuin 25 kilometriä niin löydämme alemman opetusasteen ensimmäiseltä luokalta, noin kahdenkymmen lapsen ryhmistä, lapsia jotka kuuluvat kahdeksaan alkuperältään eri kansallisuusryhmään. Kaiken lisäksi tuolla luokalla opetetaan viittä eri uskontoa. Rinnakkaiselo sujuu lapsilla oikein hyvin...

Syksyyn ja syystalveemme toi kansainvälistä väriä myös ns. “Pensseli-setä.” Tämä syyrialainen kurdihan tuli tunnetuksi siitä, että hänen tulkitsemansa perinteisen häälaulun sanat kuulostavat meidän korvissamme aika kummallisilta. Ne ovat sanoiksi kirjoitettuina aivan kuin suomen kieltä, tosin vähän kummallisia väitteitä sisältäen. Mies on viihtynyt Suomessa hyvin ja hänen suosionsa on taattu vaikka koko touhua kyseenalaistaviakin ääniä on kuultu. Yhtä kaikki, koulumaailmasta tuotu esimerkkimme ja tietenkin mainio Pensseli-setä ovat osoituksena siitä, että kansat jotka asuvat maan päällä asuvat nyt lähempänä toisiaan ja jo osittain hieman limittäin.

Kolmas väite “hän on säätänyt niille määräajat ja asuma-alueiden rajat” koskettaa meitä erityisesti tänään ja hyvin erityisesti näinä päivänä kun muistelemme asioista jotka tapahtuivat 70 vuotta sitten. Historia on opettanut meille sen, että kansoilla on määräaikansa ja asuma-alueensa. Ja nämä määräajat tulevat ja menevät. Monikohan kansa asuu enää samalla paikalla kuin Paavalin aikana 2000 vuotta sitten. Ei kovin moni; ikuisen keskustan valtakunnan han-pojat Kiinassa, japanilaiset, ja ehkä muutama muu kansa.

Missä Paavali julisti noita sanojaan puhutaan toki edelleen kreikan kieltä, mutta kansa joka sitä puhuu on eri kansa, tai sanotaanko että verenperinnöltään alkuperäisiin helleeneihin on sekoittunut kansa toisensa jälkeen. Emme lähde opettamaan ja oikaisemaan apostoli Paavalia vaikka tässä toteammekin että aivan hyvin hänen sanojaan voidaan tänään kommentoiden täydentää: Kansat tulevat ja menevät, kielet pysyvät ja muuttavat asuaan ollen taloja joissa kansat asuvat. Me niin sanotut suomalaiset asumme talossa jonka pääasiallinen nimi on Suomen kieli. Noita apostoli Paavalin sanoja olemme saaneet lukea kirjakielellä jota hämäläisten, savolaisten ja länsi-suomalaisten jälkeläiset ymmärtävät vasta vajaan viidensadan vuoden ajan. Kansakuntana olemme nuori sillä se, mitä suomalaisuudeksi tajuamme on kirjakieltämmekin paljon nuorempaa.

Tietysti eri aikakaudet eivät koskaan ole samassa asemassa. Maailmanaika jota elämme on nyt kestänyt vajaat kaksikymmentä vuotta, ehkä tarkalleen noin 17 vuotta jos laskemme kaikista uusimman ajan alkaneen vuonna 1992 kun internet tuli periaatteessa jokaisen ulottuville ja tiedon valtatiet löivät ajatuksena lävitse. Tuo vuosi voidaan muistaa muutaman sadan vuoden päästä, ehkä jo aiemminkin, samanlaisena merkkipaaluna kuin Uuden Maailman löytyminen, tai paremminkin kestävä käyttöönotto, tuosta vuodesta täsmälleen 500 vuotta aiemmin. Silloinhan tapahtui päivän tekstiäkin ajatellen merkittävää, kansoja alkoi siirtymään uusille asuinalueille ja monet kansat muodostivat myöhemmin uusia kansoja ja kansakuntia yhdessä. Tuotakin katsoessamme saarnatekstimme muuttuu yhä elävämmäksi ja sitä kautta todemmaksi.

Suomalainen uskonnollisuus ja itsenäisyyspäivä.
Että kansoilla on omat asuma-alueensa ja määräaikansa sanoo meille hyvin paljon. Ja tällaisella kansalla on myös omat tapansa ja merkkipäivänsä. Jokaisella kansalla on yleensä myös oma uskontonsa, ei omaa uskoansa siinä mielessä jossa esimerkiksi me luterilaiset asiaa ajattelemme. Se usko jolla ihmiset uskovat on aina lopulta sama ja kohde myös. Uskonnolla tässä tarkoitamme enemmänkin tapojen ja eri asioiden järjestelmää. Tämä tänäinen itsenäisyyspäivämme on tästä hyvä merkki. Ja se on myös aivan ainutlaatuinen koko kristikunnassa. Se osoittaa myös sen kuinka meitä ajallisesti hyvin lähellä olleet asiat ovat muokanneet tätä järjestelmämme josta voimme käyttää nimeä suomalainen uskonnollisuus.

Yksi tämän suomalaisten uskonnon, joka on kaikesta pohdiskelustamme huolimatta kristinuskoa, väite on siinä, että Jumala ja kristinuskon kolmiyhteinen Jumala on aivan erityisesti ollut kanssamme kansamme vaikeina aikoina. Tämä on on ollut aivan läsnä oleva väite tasavaltamme päämiesten ajattelussa ja ennen kaikkea kirkon korkeiden johtajien ja pienempienkin pappien puheissa. Eikä se ole perusteita vailla sillä viime sotien aikana eläneistä suomalaisista voidaan kyllä käyttää nimeä “rukoileva kansakunta” monen muun määritteen ohella. Kirkon ja kansakunnan välit pysyivät läheisinä sodan jälkeenkin kun rintamalla oli eletty yhdessä ja pappi oli ollut mukana sodan arjessa.

Mutta ennen kaikkea viime sodat osoittivat sen, että meillä on asemansa kansakuntien joukossa, elämme määräaikaamme ja meillä on aivan oma asuma-alueemmekin. Ja kun tulimme jo päättyneen maailmanajan loppuun ja aloitimme uutta noin 20 vuotta sitten niin olemme nähneet että omasta määrähetkestämme ja asuma-alueestamme kiinni pitäminen oli tarpeellinen teko vaikka siitä saimmekin maksaa kovan hinnan.

Tulevaisuus
Mutta kansakunta joka ei katso tulevaisuuteen kiittäen sen isien työstä ja uskosta ei voi selvitä. Jos se näin tekee niin sillä on edelleenkin jäljellä määrähetkeänsä omilla asuma-alueillaan ja sen myös muut kansakunnat tunnustavat. Yhteen asiaan on tämän kaiken jälkeen kiinnitettävä huomiota. Se, että kansojen asuma-alueet ovat hieman limittynet on myös luonut monia pelkoja ja turhiakin pelkoja. Näillä on aina syynsä. Uuden ajan väline eli internet tarjoaa näköalan monen ihmisen ajatteluun. Ihminen jää helposti kiinni sanomisistaan ja niistä ja monesta muustakin jopa varsin pienestä vihjeestä voi herkkä-aistinen tarkkailija lukea todella paljon. Niille jotka puhuvat paljon maahanmuuttajista ja niille jotka kritisoivat joskus ankaraankin sävyyn toisten uskontojen edustajia ja toista uskontoa itsessään on ominaista yksi asia. Tällaiset ihmiset paljastavat hyvin helposti sen, että he ovat itse vieraantuneet omasta perinteestään. Ja kaikista huolestuttavinta tässä kaikessa on se, nimiä ja mitään muita tunnuksia mainitsematta, on se että ne jotka tällaisia henkilöitä suvaitsevaisuuden ja moniarvoisuuden nimissä arvostelevat eivät ole sen kummempia. He ovat ensimmäisinä vaatimassa perinteisen uskonnonopetuksen lopettamista ja vaatimassa eri vakaumusten ja jopa uskontojen vuoropuhelua kouluihin. He ovat samanlaisia vouhottajia, ellei pahempiakin.

Kaikista ihmeellisintä tässä on sitten se, että niilläkin luokilla joissa on kahdeksaa eri kansallista alkuperää olevaa ekaluokkalaisia ja joilla opetetaan viittä eri uskontoa näyttää siltä että, anteeksi vain, suurin sitoutuminen suomalaiseen yhteiskuntaan on joillain muilla kuin luterilaisten lapsilla ja vanhemmilla. Näiden luokkien opettajilta kuulemme että nämä maahanmuuttajien lapset ovat kuuliaisia, he kunnioittavat opettajiaan ja heillä tuntuu olevan hyvin innostunut seikkailun henki kaikessa mitä he tekevätkään. Nämä ovat asioita joiden luulisi saavan jokaisen suomalaisen katsomaan peiliin ja oikein tarkkaavaisesti katsomaankin. Mistähän tällaisessa ilmiössä oikein on kyse? Olemmekohan unohtaneet jotain hyvin tärkeää ja onko meillä vakavan kertauksen paikka jotta muistaisimme hyvin olennaisen…

Ihmissuvulla joka on saanut alkunsa yhdestä ihmisestä on yhteinen päämäärä. Se on elänyt historiaansa jonka pitkässä näytännössä kansoilla on sijansa. Kansat ja talot joissa ne asuvat ovat tämän näytelmän näyttelijöitä ja rooleja. Ehkä elämme näytelmän viimeistä näytöstä, kuka tietää… Toisaalta voimme olla liian lapsellisia ja itsekeskeisiä näin ajatellessamme, kuka tietää…

Yhtä kaikki; BBC:n loistava dokumentti-sarja, Pensseli-setä, Talvisodan muisto ja kansojen limittyneet asuma-alueet muistuttavat meitä maailmasta jossa elämme, ja se maailma on tietysti yhteinen maailma. Ihmisillä on sama tavoite. Kaikki on tehty meitä varten jotta etsisimme häntä ja kenties hapuillen hänet löytäisimmekin. Että Suomen kansa kerran oli yhtenäinen, ei niinkään hapuileva, oli asia josta saamme tänään olla kiitollisia. Perinteistä pitää olla ylpeä ja niistä pitää pitää myös kiinni. Silloin ei ole mitään hätää ja meille annettu määrähetki jatkuu vielä silloin kun sukulopolvien päästä tulevat suomalaiset viettävät tätä päivää. Antakoon Kolmiyhteinen Jumala siihen armonsa. AMEN.

2010

Outo maa ja oudot ihmiset

V Saarna Paavalin Areiopagipuheesta

Saarnateksti: Ap. t. 17: 24–3
0Paavali puhui: »Jumala, joka on luonut maailman ja kaiken, mitä siinä on, hän, joka on taivaan ja maan Herra, ei asu ihmiskäsin tehdyissä temppeleissä. Häntä ei myöskään palvella ihmiskäsin, ikään kuin hän tarvitsisi jotakin – itse hän antaa kaikille elämän, hengen ja kaiken muun. Yhdestä ihmisestä hän on luonut koko ihmissuvun, kaikki kansat asumaan eri puolilla maan päällä, hän on säätänyt niille määräajat ja asuma-alueiden rajat, jotta ihmiset etsisivät Jumalaa ja kenties hapuillen löytäisivät hänet. Jumala ei kylläkään ole kaukana yhdestäkään meistä: hänessä me elämme, liikumme ja olemme. Ovathan muutamat teidän runoilijannekin sanoneet: ’Me olemme myös hänen sukuaan.’ Koska me siis olemme Jumalan sukua, meidän ei pidä luulla, että jumaluus olisi samankaltainen kuin kulta, hopea tai kivi, kuin ihmisen mielikuvituksen ja taidon luomus. Tällaista tietämättömyyttä Jumala on pitkään sietänyt, mutta nyt sen aika on ohi: hän vaatii kaikkia ihmisiä kaikkialla tekemään parannuksen.»

Jälleen kerran Paavalin Areiopagi-puheen äärellä:
Paavalin puhe ateenalaisille antaisi meille aiheen pitää monta saarnaa, saarnoja aivan loputtomiin ja loputtomiin. Näkökulmaa voi aina vaihdella ja silti löytyy aina jotain uutta. Jos otamme tänä vuonna yhden lauseen jota ryhdymme tarkastelemaan niin emme siinäkään pääse kovin pitkälle ellemme onnistu kiteyttämään jotain aivan lyhyeen. Suomi, suomalaisuus ja suomalaiset ovat meille erittäin tärkeitä asioita ja voimme ottaa tuosta kappaleesta yhden lauseen johon nyt tarkemmin paneudumme.

Sittemmin olemme saaneet kuulla aivan omilta tahoiltamme että olemme outo ja särmikäs porukka ja hyvin epähierarkkista porukkaa. Eräässä internetin verkkopäiväkirjamaailmassa arvosteltiin eilen kovastikin sitä pitääkö esim. Linnan juhlia viettää. Ajatellaanpas tätä omaa kirkkoamme ja Linnan juhlia. Ei siellä ole montaa kertaa enemmän tilaa kuin täällä ja sinne ahtautuu kaksituhatta ihmistä. Ja millaisia ihmisiä? Ihan kaikenlaisia ihmisiä. Tasavallan presidentti voi kutsua sinne kenet tahansa pienen ihmisen jonka hän on tavannut maakuntamatkallaan. Samoissa juhlissa voi tämä ihminen kohdata kenet tahansa ja keskustella melkein mistä vain. Tällainen on mahdollista vain Suomessa ja tuon ns. maabrändityöryhmän mietinnössä on paljon totta.

Outo maa ja oudot asukkaat!
Kaiken lisäksi tänä syksynä Suomessa on saanut ensi illan varsin ihmeellinen ja mustan huumorin läpitunkema elokuva joka antaa meistä varsin oudon kuvan, vaikka joulupukista siinä puhutaankin. Tuo Rare Exports-niminen elokuva puhuu joulupukista mutta kyllä siitä välittyy kuva kummallisesta pohjoisesta talvi-kansasta. Taas saamme lisätodisteita siitä että maabrändi-työryhmä oli mietinnössään lähinnä oikeassa. Outoja olemme ja siitä emme pääse yli emmekä ympäri. Mutta eihän se ole mitenkään ihme jos mietimme millaisissa oloissa elämme. Tarkastelemme nyt sitä millaiseen maahan arpa meidän esi-isämme heitti!

Mutta kerrataan sitä ennen vielä tuo lause: “Yhdestä ihmisestä hän on luonut koko ihmissuvun, kaikki kansat asumaan eri puolilla maan päällä, hän on säätänyt niille määräajat ja asuma-alueiden rajat, jotta ihmiset etsisivät Jumalaa ja kenties hapuillen löytäisivät hänet.” Mutta mietitäänpä kerrankin kaikessa karmeudessaan mitä tämä maa voi meille kaikille vaikeimmillaan olla! Siis tarkastelemme aluksi tuon lauseen ensimmäistä puoliskoa : “Yhdestä ihmisestä hän on luonut koko ihmissuvun, kaikki kansat asumaan eri puolilla maan päällä, hän on säätänyt niille määräajat ja asuma-alueiden rajat…”

Joka vuosi Suomea ja täkäläisiä asukkaita kohtaa kauhea, varma ja toistuva luonnonkatastrofi. Viimeistään joulukuussa suurimmassa osassa maata lämpötila on laskenut noin kymmenen astetta nollan alapuolelle, ja maassa voi olla jopa 30 senttiä paksu lumikerros. Ihmiset ovat oppineet varautumaan tähän ilmiöön joka voi kestää jopa varautumaan tähän ilmiöön joka voi kestää nykyään neljä kuukautta. Kansakunnan annaaleissa on muistoja jopa nykyistä paljon pitemmistä ja kovemmista jaksoista.

Kerran se joutui ylivoimaltaan massiivisen ja vihamielisen valtion hyökkäyksen kohteeksi pahimpaan aikaan; juuri sinä vuonna tämä luonnonkatastrofi ilmeni erittäin pahanlaatuisena. Kansakunta selvisi tästäkin koitoksesta kunnialla.

Tämä toistuva luonnonilmiö on opettanut suomalaiset selviytymään asiasta paremmin kuin mikään toinen arktinen kansakunta. Tosin siitä maksetaan kallis hinta. Etteivät ihmiset paleltuisi kaadettiin ennen vanhaan paljon puita jotka kuivattiin ja poltettiin talvella lämmikkeeksi. Riittipä niistä osa saunankin lämmittämiseen. Nykyään suomalaiset hankkivat maahansa kalliita fossiillisia polttonesteitä, ja onpa maahan rakennettu ytysähköä tuottavia laitoksia eniten päälukuun verrattuna, ja lisää on tuleman. Mutta elämä sujuu… Ja välillä hyvinkin. Yksi tämän vuoden kohokohdista oli se kun maamme noteerattiin maailman parhaaksi maaksi tietyllä tavalla arvovaltaisen Newsweek-lehden taholta. Silloin oli kieltämättä hyvä olla suomalainen, vaikka tuon lehden tutkimuksen sanoma hieman väärin käsitettiinkin.

Huolimatta vihamielisestä ympäristöstä tiet pidetään ajokuntoisina. Raihnaisellekin ja vanhalle ihmiselle on kunnia-asia tehdä omat lumityönsä. Yhteiskunta toimii ja työssä käydään. Influenssa vaivaa maan kansalaisia maankauhealla tavalla joka talvi, mutta yhteiskunta menee eteenpäin. Mutta jos kansakunta velttoilisi niin sen väkiluku tippuisi nopeasti sille tasolle jolla se oli kansalliskirjailija Aleksis Kiven aikoina. Yhden talven jälkeen se olisi vain hieman enemmän kuin kymmenesosa nykyisestä. Joskus on käynytkin niin että kolmena vuonna peräkkäin kesä ei sitten oikein tullutkaan ja kymmenesosa väestöstämme kuoli. Normaaleina talvina maa on mereltä käsin saarroksissa sillä siihen rajoittuva pohjoinen Itämeri on hyytynyt jäähän sulkien Suomenlahden, Pohjanlahden ja parhaimmillaan koko Itämeri on ollut jäässä. Laivat pääsevät silti Suomen satamiin sillä jää murretaan omin voimin. Lentoliikennekään ei ole täysin vihamielisistä olosuhteista huolimatta juuri koskaan lamaannuksissa.

Ulkopuolisen apua ei tarvita lumitöihin eikä jäänsärjentään. Tuossa maassa koko homma on parhaimmillaan hoidettu jopa niin, että ulkomaanvelkaa ei ole tarvinnut joinain vuosina ottaa ollenkaan. Kova luonto ja geeneihin saakka kaivertunut luonnonkatastrofin tunne ovat luoneet kovia ja karskeja ihmisiä. Kevään tullen jotkut toteavat vain kuivan lakonisesti: "Oishan tässä voinut käydä pahemminkin. "Elämä ei ole helppoa täällä ja jos puhtaasti haluamme tänään kohottaa mieltämme suomalaisuudesta käsin niin tässähän sitä olisi. Elämme vaikeissa olosuhteissa ja olemme luoneet menestyvän kansakunnan ja joskus sitä vielä puolustaneetkin. Tällaiseen maahan arpa meidät on heittänyt…

Voiko Jumalan löytää ja miten?
Mutta entäs se lauseen toinen puolisko: “jotta ihmiset etsisivät Jumalaa ja kenties hapuillen löytäisivät hänet.” Ensi ajattelemalta asioilla ei olisi niin paljon yhteyttä kuin aluksi luulisi. Joku voisi oikeutetusti kysyä sitä, miksi joku kansakunta on saanut niin vaikeat elinolot itselleen. Historiaa tunteva ja ymmärtävä löytää enemmän yhteyksiä: ei se ole ollut helppoa muillakaan. Pieni kansakuntamme on toisaalta elänyt intensiivisesti viimeiset kaksisataa vuotta kun isommat kansakunnat laskevat henkistä perinnettään kahden tuhannen vuoden taakse.

Jotta ymmärtäisimme asian kokonaisuudessaan. Siis nuo molemmat lauseen kappaleet yhdessä on meidän mietittävä mitä Isänmaa tarkoittaa Paavalin puheen valossa. Paavali on tyystin erilainen ihminen kuin me olemme. Jos hänellä oli maailma kotinaan ja aito uskonto niin miten oli hänen isänmaansa laita? Häntä pidettiin omiensa joukossa, juutalaisten joukossa, suurena petturina ja vääristelijänä.

Kaikki Jeesuksen seuraajatkaan eivät häntä hyväksyneet tuolloin eivätkä nytkään. Tänäänkin on paljon kastettuja kristittyjä joille Paavali on hyvin vastenmielinen henkilö opetuksineen. ”Hän on käsittämätön?” Ja silti, tehtiin mikä uudistus tahansa aidossa kristinuskon hengessä ei hänestä päästä yli eikä ympäri. Jos Paavalista halutaan päästä eroon niin silloin koko rakennelma joka kantaa nimeä kristillinen kirkko voidaan pistää puskutraktorilla nurin ja raamattukin heittää lattialle kuten siinä eräässä Uutisvuoto-ohjelmassa tehtiin. Mutta ettemme eksyisi jälleen kauas kysymyksestä ”Oliko Paavalilla isänmaata,” niin jatkamme…

Ehkä hän oli luopio-juutalainen mutta hänessä oli idullaan yksi ajatus josta juutalainen kansa vaellusvuosinaan kirjaoppineidensa suulla niin useasti puhui. Juutalaisella kansalla heidän vaellusvuosinaan ei ollut isänmaata. Juurevalle maanomistajalle voi olla vaikea käsittää sitä että jollakin ei ole ollut oikeutta omistaa maata, näin on ollut kirjattuna monien ihmisten valtakuntien lakeihin. Mitä Paavalilla oli? Mihin hän turvautui, mistä hän ammensi hämmästyttävät voimansa, rohkeuden joka ei todellakaan ollut tästä maailmasta, missä olivat hänen juurensa?



Ja sitten tämä Paavali puhuu vielä siitä että Jumala voidaan kenties hapuillen löytää! Olemme kuulleet sanottavan että Isänmaa olisi lahja. Lahja on meille asia jota kuuluu käyttää. Siitä saa nauttia ja siitä saa olla onnellinen kaikin puolin. Että meillä on Isänmaa ja rajamme on se lahjaa. Olemme saaneet olla turvassa ja rakentaa. Ja sitten etsiä Jumalan kasvoja ja hänen pyhää tahtoansa. Voi olla naivia ja lapsenomaista vetää asia näin helposti yksi yhteen, mutta miksi emme niin tekisi. Ja kaiken lisäksihän se on aivan totta.

Jumalan löytäminen oli Paavalille itselleen vaikeaa. jollakin tavalla se oli totta ja varmaa, mutta kuitenkin epävarmaa. Mutta oman isänmaansa hän tunsi aivan varmasti. Jokainen meistä tuntee varmasti lapsuutensa maiseman, senkin jälkeen jos se vaikka hävitettäisiin. Todellakin joku voi tuntea jokaisen kiven ja senkin mitä niiden alla on. Paavali 
tunsi hyvin oman isänmaansa, ja sitä isänmaata hän kantoi aina mukanaan. Hänen ja hänestä tulevien aikojen juutalaisten oppineiden kannettava isänmaa oli Jumalan sana. Kirjanoppinut ei tuona aikana eikä myöhemminkään tarvinnut kirjaa laukkuunsa, sana osattiin ulkoa ja vieläpä sen selityskin. Paavalilla, miehellä joka pelotta puhui ateenalaisille, joka pelotta esiintyi ateenalaisille, oli isänmaa. Ja hänen isämaansa tuli olemaan perustettu aivan toisella tavalla kestävimmille perusteille. Vaikka Paavali puhui kansoista ja heidän asuma-alueistaan näki hän aivan toisenlaisen isänmaan, hän näki paljon kauemmaksi ja hyvin selkeästi. Kansat tarvitsevat isänmaansa jonka he voivat rakentaa ja jossa he voivat ja saavat elää turvassa. Siellä he saavat etsiä Jumalan pyhää tahtoa ja kasvaa. Ja joskus joltakin kansakunnalta vaaditaan enemmän kuin 
muilta.

Kolme Isänmaata
Tässä Jumalanpalveluksessa olemme rukouksessa jolla lähestyimme Jumalaa puhuneet myös kodistamme tuonpuoleisessa josta käytämme nimeä Taivaallinen Isänmaamme. Sitten olemme muistaneet omaa Isänmaatamme ja vielä setvineet sitä mikä oli Paavalin kannettava Isänmaa. Kannettava Isänmaa ei ollut sidottu aikaan eikä paikkaan, ei keinotekoisiin rajoihin ja kaupunginmuureihin, vaan ihmisten sydämiin, sen rajat oli piirtänyt ja perustukset asettanut Pyhä Jumala. Saamme kiittää tänään Jumalaa näistä kolmesta Isänmaasta jotka meillä on. AMEN.

2011

Herra käy kanssani.

VI Saarna Paavalin Areiopagipuheesta

Ap. t. 17: 24–30

Paavali puhui:

»Jumala, joka on luonut maailman ja kaiken, mitä siinä on, hän, joka on taivaan ja maan Herra, ei asu ihmiskäsin tehdyissä temppeleissä. Häntä ei myöskään palvella ihmiskäsin, ikään kuin hän tarvitsisi jotakin – itses hän antaa kaikille elämän, hengen ja kaiken muun. Yhdestä ihmisestä hän on luonut koko ihmissuvun, kaikki kansat asumaan eri puolilla maan päällä, hän on säätänyt niille määräajat ja asuma-alueiden rajat, jotta ihmiset etsisivät Jumalaa ja kenties hapuillen löytäisivät hänet. Jumala ei kylläkään ole kaukana yhdestäkään meistä: hänessä me elämme, liikumme ja olemme. Ovathan muutamat teidän runoilijannekin sanoneet: ’Me olemme myös hänen sukuaan.’ Koska me siis olemme Jumalan sukua, meidän ei pidä luulla, että jumaluus olisi samankaltainen kuin kulta, hopea tai kivi, kuin ihmisen mielikuvituksen ja taidon luomus. Tällaista tietämättömyyttä Jumala on pitkään sietänyt, mutta nyt sen aika on ohi: hän vaatii kaikkia ihmisiä kaikkialla tekemään parannuksen.»

I näytös. Johtava opettaja Pekka ja hänen puheensa Paavalista ja Ateenasta.
Vanhetessaan ihminen muistaa paljon nuoruudestaan ja oma kotikoulu on aina paikka jonka maisemiin palaa. Kotikoulu on ensimmäinen koulu jossa olet saanut käydä kouluasi. Sen kivet puut ovat jääneet mieleen ja vaikka piha olisi ollut muutostöiden kohteena eikä siellä olisikaan tuttua isoa punamullalla maalattua pyöräkatostakaan niin vanha rakennus kuitenkin. Ja se rakennus on täynnänsä muistoja. Jokaisella meillä on oma kotikoulunsa josta käytiin kerran ylempiin kouluihin. Mutta yhä uudelleen mieli palaa kotikoulun maisemiin ja paljon useammin kuin kotikirkon. Koulussahan vietetään paljon aikaa nuorena.

Itselläni mieli matkaa päivittäin kotikoulun maisemiin sinne jonnekin kauas. Kauas ajassa ja kauas myös paikassa. Kun vuonna 2005 tulin siihen tulokseen, että Paavalin puhe Ateenassa on saarnateksti jota kyllä kannattaa työstää useampanakin vuonna niin valtavassa ja pitkään kestäneessä mielikuvien mylläkässä jota saarnanvalmistuksin on tuli mieleen myös eräs muisto kotikoulusta ja kaiketi eräästä perjantai-iltapäivästä.

Meillä oli silloin aina sattumalta puutöitä ja meidän opettajamme, johtava opettaja Pekka Lukkari piti silloin aina viikon päättävän hartauden meille pojille. Pekalla oli omat tapansa kuten todella vanhan polven opettajilla oli ja meidän keskuudessamme herätti kummastusta hänen tapansa kääntyä aina tiettyyn suuntaan jonnekin kauas Inarinjärven sulalle tai jäätyneelle ja lumiselle selälle päin tähyillen. Monesti hartaus oli vain pieni rukous joka alkoi sanoilla ”Herra käy kanssani kun tieni vaipuu kuolon laaksohon.” Joskus hän puhui muutakin. Olivat ne sitten hänen omia pohdintojaaan tai kaikuja vaikkapa hänen kuulemastaan aamuhartaudesta niin kerran Pekka puhui meille tuntemattomasta Jumalasta juuri kuten Apostolien tekojen kuvauksessa kerrotaan juuri ennen varsinaista saarnatekstiämme:

”Ateenalaiset! Kaikesta näkee, että te tarkoin pidätte huolta jumalien palvonnasta. Kun kiertelin kaupungilla ja katselin teidän pyhiä paikkojanne, löysin sellaisenkin alttarin, jossa oli kirjoitus ”Tuntemattomalle jumalalle.”

Mitä hän puhuikin on jäänyt noin neljänkymmenen vuoden taakse ja siitä ei paljoa muista. Jotenkin on sellainen mielikuva, että kyllä Pekka toi sen esille miten ovela ja käytännöllinen mies Paavali oli. Enkä muista liittyikö tuohon mitään muuta, vaikkapa puhetta siitä että Tuntematon jumala on Salattu Jumala. Olisi kiehtovaa kirjoittaa tuon miehen puhe, siis johtava opettaja Pekan puhe ja sanoa ”Kyllä minä muista, se oli niin hyvä puhe.” Olisi kiehtovaa laittaa siihen tuon syntyjään utsjokisen miehen tulkintaa hyvinkin monesta asiasta ja ihan oikeasti väittää että kyllä minä muistan. Yhtä kaikki; ainakin minulle se on ensimmäinen kerta kun joku selitti jotain tästä tänäisestä saarnatekstistä jota olemme nyt todellakin vuoden 2005 jälkeen hieman aukaisemassa jo kuudetta kertaa. Ja voimme myös todeta että jos asia kovin kiinnostaa niin ne viisi aikaisempaa saarnaa eivät ole hävinneet muistojen satunnaisten kappaleiden joukkoon vaan löytyvät sopivalla hakusanalla internetin rannattomasta merestä.

II näytös. Areiopagi-puhe laajemmassa yhteydessä ja kirjoittaja Luukas.

Kun Luukas kirjoitti kahta teostaan, sitä Luukkaan evankeliumia johon kohta taas niin ajankohtainen jouluevankeliumikin kuuluu ja Apostolien tekoja jossa kerrotaan mm. Paavalin toiminnasta Ateenasta oli hänellä tapahtumiin aika pitkä perspektiivi ja vain harvassa tilanteessa hän oli itse ollut mukana. Hän ei ollut silloin kerran yöllä todistamassa sitä mistä hän kirjoittaa jouluevankeliumissa, mutta hän saattoi olla joskus Paavalin seurassa.

On ihan mahdollista, että hän oli kuullut joltain mitä Paavali oli Ateenassa oikein puhunut. Tilannetta voitaisiin verrata siihen jos joku kirjoittaisi vaikka kirjallista esitystä tuon johtavan opettajan suurenmoisista seikkailuista maalla, merellä ja ilmassa ja tämä saarnamies kertoisi jotain. Ihminen ja ihminen kirjoittajana ovat ehkä muuttuneet jonkin verran vuosituhansien saatossa, mutta eivät niin paloa kuin luulisi. Historiankirjoitus on toki kokenut isonkin muutoksen vaikka tiukka empiristi voi edelleen sanoa että ”kaikki muu paitsi matematiikka, fysiikka ja kemia ovat kaunokirjallisuutta.”

Miten silloin kirjoitettiin historiaa on aivan eri asia. Kun olit hyvä ja luotettava historioitsija niin saatoit ihan hyvin kirjoittaa puheen jokin henkilön suuhun. Ei siinä sen kummempaa, näinhän tehdään nykyisinkin ja joskus ei ehditä sulattaa lähdemateriaaliakaan, tai edes omin sanoin sanoa sitä, mitään. Internetin kaikkitietävä tietosanakirja WIKIPEDIA meille sanoo. Kun nimittäin tuohon tietosanakirjastoon suhtaudutaan hyvin kritiikittömästi. Ehkä se on sitten se niin sanottu jokamiehenoikeus joka siinä kiehtoo. Mutta Luukkaan ja Paavalin aikana tuollaista puhetta saatettiin pitää jopa autenttisina. Ihmiset jotka näkivät tähtitaivaalla astraalijumaluuksia ja joille jokaisella asialla oli selityksensä historian kulussa ja kaukaisessa menneisyydessä tällainen ei ollut tavatonta.

Niin… Historioitsija saattoi kirjoittaa puheen joskus kauan sitten eläneen suurmiehen suuhun ja aikalaiset saattoivat pitää puhetta niin sanotusti aitona. Ja kun Luukas sitten kirjoitti Paavalin suuhun sanoja joita hän itse ei ollut kuullut pidettiin niitä silloin aitoina ja voidaan edelleenkin pitää. Tämän oivalluksen kanssa voimme olla hyvin lähellä suurempaa oivallusta joka voi, eikä ainoastaan voi vaan varmasti auttaa meitä ymmärtämään sitä miten Raamattu kokonaisuudessaan on syntynyt. Se auttaa meitä ymmärtämään sitä mitä voivat tarkoittaa vaikkapa sanat ”Raamatussa on inhimillinen ja Jumalallinen puolensa aivan samalla tavalla kuin Jeesuksessa Kristuksessa on yhdistynyt inhimillinen ja Jumalallinen puoli.

III näytös. Kansat ja määrä-ajat.

Montakohan tarinaa suomesta löytäisimme. Tarinaa jossa joku kertoo siitä miten vaikuttunut hän voi olla Paavalin puheesta Ateenassa. Löytyisi monen Pekan todistus ja monen Matin ja Maijankin todistus. Missä ensimmäisen näytöksemme Pekka pysähtyi sanojen ”Tuntematon Jumala” äärellä niin joku toinen voi pysähtyä sanojen ”kansat ja määräajat” kohdalla. Ei ole tavatonta että suomalainen voi pysähtyä näiden sanojen äärellä ja puhua näistä sanoista vaikka loputtomiin.

Kansana olemme varsin nuori ja miten Suomea nykyään puhumme on varsin uusi viritelmä sekin. Mutta ainakin Suomenniemellä asuvat ovat voineet jo varsin pitkähkön ajan etsiä Jumalaansa kun Raamatun sanaakin kokonaisuudessaankin on voitu lukea omalla kielellämme melkein viidensadan vuoden ajan. Uuden testamentin osalta aikajakso on jo pitempi. Luukkaan kirjaamien Paavalin sanojen valossa tietämättömyys on jo vaihtunut ainakin etsimiseksi ja kenties tuntematon Jumala tulee viimein hapuillen tunnetuksi.

Suomalaista voi päivän saarnateksti puhutella enemmänkin ja näistä sanoista ”kansat ja määräajat” jotka otimme suurennuslasin alle niin aivan erityisesti sana ”määräajat.” Nimittäin oli aika jolloin kansakunnan itsenäisyyttä koeteltiin ja ehkä jonkin saarnan aiheena oli juuri määrä-ajat. Saatettiin kovastikin kysyä tuon määräajan perään miettiä sitä hyvinkin vakavalla tavalla. Kansoja on kadonnut historian saatossa sen hämäriin ja uusia on noussut. Uusia kansakuntia on syntynyt muistakin sinä aikana kun suomalaiset ovat voineet itse etsiä tuntematonta Jumalaan hapuillen.

Itsenäisyyspäivä antaa meille myös tukea juuri tämän saarnatekstin äärellä. Kansamme kohtaloa ja sen määräaikaa on kysytty todella vakavassa tilanteessa. Moni puhe on päättynyt sanoihin ”se on korkeammassa kädessä.” Ja viime kädessä moni saarna on sisältänyt repliikin:

”Yhdestä ihmisestä hän on luonut koko ihmissuvun, kaikki kansat asumaan eri puolilla maan päällä, hän on säätänyt niille määräajat ja asuma-alueiden rajat.”

Ja niinpä tapamme viettää itsenäisyyspäivää poikkeaakin kaikkien muiden kansojen tavoista. Kirkkoihin on kokoonnuttu vaikeina aikoina kysymään noita kysymyksiä ja myös rukoilemaan lisää määräaikaa uskoen siihen että Kaikkivaltias Herra todellakin on kanssamme eikä hän ole vain tuntematon Jumala ja Salattu Jumala. Tänäänkin joku kysyy mielessään kohtalonkysymyksiä ja hän voi niin luottavaisin mielin tehdäkin.

IV näytös. Mitä sanomme nyt?

Neljäs näytös on tavallaan tyhjä. Tai täydempi ja konsanaan tapahtumarikkaampi kuin kolme aikaisempaa. Mitä nyt sanomme, mitä nyt siis sanomme. Näinhän Paavalikin tapasi anoa ja antakaamme hänen sanojensa hieman kaikua myös alkukielellä eli kreikaksi translitteroiden ”ti nun hoidamen.”

Että tässä puhutaan saarnojen yhteydessä näytöksistä johtuu tietystä hapatuksesta ja puhutaan nyt sitten dramaturgisesta homiletiikasta. Näytöksillä tarkoitamme sitä, että luomme jopa monikerroksisia raameja, sisäkkäisiä raameja johon asia upotetaan ja näytös seuraa toistansa. Tänään matkasimme alussa kauas paikassa, 40 vuoden taakse ja sitten vielä kauemmaksi. Tulimme sitten katselemaan historiallisia näkyjä kansamme historiasta ja yritimme koota lankoja yhteen.

Lopuksi on tehtävänä elää neljättä näytöstä meidän kesken ja yhdessä. Saarna syntyy yhdessä ja jos joku sen tekee hän on vain yksi muista, jota joukon rukous kantaa ja saarnaaja on vain erityisen saarnaviran haltija joka puhuu joukon puolesta. Tämän yksinkertaisemmin emme voi selittää luterilaisen saarnaviran olemusta ja toimintaa. Ja jos henki tuossa puhuu niin eikö se ole vielä suurenmoisempi asia.

Oli sekin aika jolloin tähän uskottiin ja seurakunta rukoili yhdessä. Sinä aikana seurakunta kokoontui ja määräaika oli varmasti puheenaiheena. Ei oltu varmoja jatkuuko määräaika ja mitä huominen tuo tullessaan. Tänään mietitään vakavia asioita ja ehkä kysytään sen määräajankin suhteen, mutta ehkä toiselta näkökantilta. AMEN.

2012

Yksi suuri San Severino

VII Saarna Paavalin Areiopagipuheesta

Ap. t. 17: 24–30

Paavali puhui: »Jumala, joka on luonut maailman ja kaiken, mitä siinä on, hän, joka on taivaan ja maan Herra, ei asu ihmiskäsin tehdyissä temppeleissä. Häntä ei myöskään palvella ihmiskäsin, ikään kuin hän tarvitsisi jotakin – itse hän antaa kaikille elämän, hengen ja kaiken muun. Yhdestä ihmisestä hän on luonut koko ihmissuvun, kaikki kansat asumaan eri puolilla maan päällä, hän on säätänyt niille määräajat ja asuma-alueiden rajat, jotta ihmiset etsisivät Jumalaa ja kenties hapuillen löytäisivät hänet. Jumala ei kylläkään ole kaukana yhdestäkään meistä: hänessä me elämme, liikumme ja olemme. Ovathan muutamat teidän runoilijannekin sanoneet: ’Me olemme myös hänen sukuaan.’ Koska me siis olemme Jumalan sukua, meidän ei pidä luulla, että jumaluus olisi samankaltainen kuin kulta, hopea tai kivi, kuin ihmisen mielikuvituksen ja taidon luomus. Tällaista tietämättömyyttä Jumala on pitkään sietänyt, mutta nyt sen aika on ohi: hän vaatii kaikkia ihmisiä kaikkialla tekemään parannuksen.»

Aloitusnäkymä: Biehtar Ante, Elsa ja San Severino-laulu.

Viime vuonna, itsenäisyyspäivän saarnan alussa viivähdimme kaukana pohjoises-sa, Suomenmaamme suupielessä,  missä eras saamelaissyntyinen johtava opettaja aina käsityötunnin päätteeksi johti pojat rukoukSeen ja kerran hän puhui myöskin tuosta näystä joka saarnatekstissämme on; Paavali Ateenassa, ja se kuinka hän yrittää löytää yhteisen puheenaiheen viisaiden ateenalaisten kanssa asiasta nimeltä “Tuntematon Jumala.” Omia opettajiansa oppii kunnioittamaan ja mitä vanhemaksi käy, sitä enemmän löytää yhteisiä ja yhdistäviä asioita. Biehtar AnDen eli Lukkarin Pekan muisto elää joka päivä tämän saarnamiehen mielessä, aivan samalla tavalla kuin teillä kaikilla omat opettajanne omista kotikouluistanne pysyvät aina mielissä.

Tuohon aikaan oli hyvin tavallista, että opettaja oli naimisissa opettajana kanssa ja niin oli tuo Antin Pietarikin. Hänen vaimonsa oli hyvin taitava pedagogi joka yritti takoa edes hieman oppia ja viisautta niille lukemattomille rajaseuden jumalattoman maan lapsille. Jos katsoisimme tänään vaikkapa Youtube-palvelusta muutamia pätkiä noilta tunneilta näyttäisi se ehkä koomiselta. Mutta kun ei silloin ennen ollut kännykkäkameroita joilla saa melkein elokuvataoista tallennusta. Tehokasta ja ilmeikästä se kuitenkin oli ja monille tuo ns. Elsa-pedagogiika on jättänyt valtaisat aarteen mieleen kunhan niitä vain hieman sieltä esiin pöyhii. Pekan vaimo kun tapasi takoa tieto päähän rytmin ja musiikin tahdissa.

Entisaikojen kouluissa laulettiin aika tavalla laulut olivat usein ilmeikkäitä. Koulujen eräässä laulukirjassa oli sellainen laulu jossa sanotaan muun muassa “San Severinossa huolet eivät paina.” Mainio kuva joka oli samalla aukeamalla kuvasi varmasti jollain tavalla Väli-Amerikkalaista maata, sellaista pientä auringossa kylpevää maata, jota olemme jostain syystä ryhtyneet kutsumaan banaani-tasavallaksi. Tuossa laulussa kuvataan huoletonta elämäntapaa ja sanotaan mm. “Päivät sotilaan, on paraatia vaan.” Jos nyt olisimme tottuneet ns. interaktiiviseen saarnaan, niin tässä voisi nostattaa käsiä pystyyn kysymällä että kuka muistaa tuon laulun 1950-60 lukujen koulukirjoista. Ehkä tästä kirkkosalista ei kättä nousisi, mutta jossain muualla varmasti sitä vastoin montakin kättä.

Hirtehiseltä vaikuttava totuus

Suomalaiset parhaimmillaan olleet mestareita yhdistämään vakavan ja hauskan, joskus jopa hyvin hirtehisellä tavalla. Tuonkin ilmeikkään koululaulun nimen ja sisällön taustalla on hyvin humoristinen näky. Jos on sen verran viitseliäs ollut että ymmärtää mitä tuo nimi San Severino ja aivan erityisesti Severino tarkoittaa niin on lähellä ymmärrystä. Severinohan tarkoittaa vakavaa kuten sen taustalta viimeisenä löytyvä latinalainen sana “vakava” joka sijoissa taipuu perusmuodoissaan Severus, Severi, Severa. Siis pienessä maassa jonka nimi on  suomeksi  jotain sinne pain kuin“Pyhä Vakavainen” vietettäisiin kaikin puolin huoletonta elämää.”

Asioita pitäisi aina tarkastella laajemmista näkökumista. Niin tässäkin. Mitä tällä tahdomme sanoa, ja mitä tekemistä tällä on saarnatekstimme kanssa; tuon tekstin jossa apostoli Paavali viivähtää hetken Ateenan torin kuuluisalla puhujapaikalla noin 2000 vuotta sitten? Ajatelkaamme nyt asiaa. Entäpäs jos asia todellakin on niin, että olemme huolettomia ja tarkoituksestamme tietämättömiä asukkaita kuten tuossa San Severinon hauskassa tasavallassa, mutta siten että maailma on yksi suuri San Severino. Siis maailma jossa ihmiset eläisivät olisi siis yksi suuri San Severino. Jokainen voi itse päätellä kuinka päätöntä menoa täällä oikein vietämme. Maailma ja Suomi siinä sivussa on yksi suuri San Severino tuon vanhan koululaulukirjan avaamasta maisemasta tarkasteltuna.

Paavali Areiopagilla

Olemme nyt seitsemänä vuonna, seitsemänä itsenäisyyspäivänä peräjälkeen vuotta 2007 lukuun ottamatta  tarkastellelleet  samaa saarnatekstiä ja miettineet mitä sanottavaa sillä meille oikein voisi olla. Mistä jatkamme ensi vuonna? Sen yksin Henki tietää. Mutta ainakin tänään jälleen tapaamme Apostoli Paavalin Ateenan puhuja-paikalla. Hän opettaa meille alituiseen monista asioista. Ja sitten on tietysti asioita joista hän ei puhu meille yhtään mitään. Paavalin Ateenan puheessa, josta sarnateksimme on vain pieni osa, noin kolmasosa, on yksi hyvin tärkeä sanoma joka voidaan tiivistää lyhyesti vaikkapa näin.

Puheen asetelma on hyvin harkittu. Kreikkalaisten filosofien suuressa ja maineikkaassa kaupungissa Paavali pitää lähetyspuheen, jossa hän väittää että usko lukuisiin jumaliin on turhaa. Toisaalta hän on varsin muodikas, Jumalan voisi ehkä löytää ilman kristillistä saarnaakin... Puheessa on kuitenkin yksi selvä päämäärä: Jumala on puuttunut maailmanhistorian kulkuun. Jos luemme vielä tekstiä eteenpäin kuulemme sanat joissa puhutaan Jeesuksen tehtävästä ja siitä kuinka hänet on herätetty kuolleista. Viimeisellä tuomiolla epäjumalien palvominen ei auta. Ihminen voi välttää tuomion vain tekemällä parannuksen. Jeesuksen herättäminen kuolleista merkitsee sitä, että nyt ihminen voi uskoa häneen ja odottaa saavansa häneltä pelastuksen. Koska Jumala on herättänyt Jeesuksen kuolleista, ihmisillä on toivoa... Jumala on osoittanut - herättämällä Jeesuksen kuolleista - että hän on aloittanut lopunaikojen toimintansa. Ihmisten on annettava oikea vastaus evankeliumin sanomaan. Ihmiskunta on syntinen ja vain Jeesuksessa on löydettävissä pelastus.

Juuri tuollaiseen tulokseenhan päädyimme seitsemän vuotta sitten. Mutta jos sanomme vain noin ja ainoastaan vain noin jäämme paikoillemme. Paavalin puhe on myös luomiskertomus joka voi jatkuvasti luoda uutta mielialaa ja vaikuttaa meidän toimintaamme. Paavalin puheen lopusta löydämme sanat jotka varmasti pysäyttävät kun vain avaamme mielemme ja kuulemme ne: “hän vaatii kaikkia ihmisiä kaikkialla tekemään parannuksen.” Hän vaatii kaikkia suuren San Severinon asukkaita tekemään parannuksen.

Ihmiskunnan historia ja sen kulku on kieltämättä ollut varsin huoletonta, ja monellakin tavalla yksittäiset ihmiset tässä ajassa, yksittäiset valtiot ja kansakunnat Suomi siinä sivussa kaikkine kuntineen ovat nyt todellakin tienhaarassa. Jotain kyllä aivan ilmeisesti vaaditaan, mutta kukaan ei vielä tiedä, mitä se sitten olisi? Se kyllä varmasti myönnetään, että San Severino-meininki ei voi jatkua, mutta samaan aikaan tuota menoa vietään vain syvällisempään suuntaan. Päivämme menevät vaikeiden asioiden kanssa kamppaillessa ja emme osaa nauttia elämän pienistä ilosita ja hetkistä. Maassa joka voisi olla ilon maa elää hyvin vakavia ihmisiä.

Lopetus

Olemme siis tienhaarassa. Paavalin puhe Ateenassa on lohduttanut meitä monena vuonna mutta maailma jossa elämme on suuri ja vakava näyttämö ja Suomi siinä sivussa. Kaiken vakavan keskellä vietämme kansakuntamme itsenäisyyspäivää!

Loppujen lopuksi voidaan myös sanoa, että itsenäisyytemme on ihme. Pahin mahdollinen ei ole kansamme kohdalla käynyt toteen. On turvallista uskoa, että kukaan ihan tavallinen huolettoman maan huoleton johtaja ei ole ollut järjestelemässä maamme asioita. Saamme uskoa, että itse Jumala on ollut näissä asioissa mukana. Olemme ansainneet vapautemme, vaikka se onkin suuri lahja.
Vapaus ja lahja ovat melkoinen sanapari. Alati on kysyttävä sitä, osaammeko käyttää niitä. Tämän kysymyksen joudumme tekemään tässä yhteiskunnassa.

Entäpä sitten, olemmeko 
ymmärtäneet vastuumme tässä maailmassa? Että olemme huolettomia, liian huolettomia. Toimimmeko niin, että oikeuden-mukaisuus, rauha, ihmisarvo ja luonnonsuojelulliset asiat pääsevät toteutumaan, vai tyydymmekö vain kasvattamaan hyvinvointiamme, muistamatta varautua pahemman päivän varalle. 
Näin on tainnut käydä ja siksi olemme tänään monella tavalla tienhaarassa. Onko menossa vain viimeinen rutistus jossa otettiin kaikki irti luomakunnasta, ihmiskunnan suuresta isänmaasta...

Joskus voisi olla myös aiheellista kuunnella viisaiden miesten, ja naisten sanoja ajoissa... Koettelemukset ovat monet, ja ihmiskunta ja sen huolettomat asukkaat, San Severinon asukkaat, joutuvat tilille tekosistaan joskus...  AMEN.